Sote-uudistus ja ihmisten tasa-arvo - VVT mukana sote-seminaarissa.

Sote-seminaari kokosi Metropolian Ammattikorkeakouluun noin 160 osallistujaa keskustelemaan 19.4.2016 valinnanvapaudesta erityisesti tasa-arvon näkökulmasta. Keskustelussa mukana oli myös valinnanvapautta ja sote:n rahoitusta pohtivan työryhmän puheenjohtaja Brommels sekä yleisössä työryhmän jäseniä. Työryhmän väliraportti on ilmestynyt 15.3.2016 ja työryhmä jättää lopulliset ehdotuksensa toukokuussa.

Kuvassa Juhani Lehto ja Mats Brommels.

Professori Juhani Lehdon mukaan hallituksen tarjoamassa valinnanvapaudessa on pikemminkin kyse palveluntuottajien ohjauksesta kuin valinnanvapaudesta. Valinnanvapauden lisääminen pitäisi aloittaa sellaisista asiakkaista, jotka ovat pitkäaikaisesti palvelujen tarpeessa, asiakkaista, joiden arkeen palveluilla on vahva merkitys sekä asiakkaista, joiden hyvinvointiin sote vaikuttaa syvästi. Hän pohti julkisten palvelujen yhtiöittämisen edellytyksiä ja seurauksia, kuten miten yhtiöt pääomitetaan ja mistä tarvittava lainoitus ja toimintakiinteistöt saadaan.

Lehdon mukaan valinnanvapautta voidaan lisätä ilman yhtiöittämistäkin. Julkisella hallinnolla on aina laajempi rooli ja vastuu mm.perusoikeuksien toteutumisesta sosiaali- ja terveydenhuollossa, mistä kannustimet satsata ehkäisevään toimintaan, jolla vähennetään asiakkaita. Asiakasmaksujen korotuspaineet tulevat olemaan suuria. Yhtiöittäminen edellyttää enemmän sääntelyä ja valvontaa, mikä lisää kustannuksia. Yhtiöiden perustehtävä on tuottaa voittoa ja lisätä asiakkuuksia, mikä ei ole kuitenkaan julkisesti rahoitetun sosiaali- ja terveydenhuollon tarkoitus.

    

Mats Brommels esitteli työryhmän perusehdotukset valinnanvapausmalleiksi. Henkilökohtaisina huomioina hän totesi, että pohjoismainen hyvinvointimalli on keskeinen kilpailuvaltti, mutta järjestelmä vaatii kehittämistä. Nykyinen sote-järjestelmä ei ole kyennyt parantamaan ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin tasa-arvoa. Jatkossa valtio päättää, että erilaiset toimijat investoivat ja uudistavat toimintaa luomalla kilpailua työvoimasta ja kannustamalla matalalla kynnyksellä yritystoimintaan. Reformin keskeinen tavoite on peruspalvelujen saatavuuden parantaminen, talouden kestävyysvajeen pienentäminen sekä vaikuttavuusharppaukset mm.teknologian kautta. Valinnanvapaus kytkettynä älykkäisiin rahoituskeinoihin, luovat oikeanlaisia kannustumia tuottajille.

Brommels korosti, että valinnanvapaus koskee palveluntuottajan valintaa: asiakkaista kilpaillaan laadulla, ei hinnoilla. Viranomaistehtävät jäävät edelleen julkisen vallan tehtäväksi. Valtion ohjaus on keskeistä tasa-arvon näkökulmasta.

Soste ry:n johtaja Anne Knaabi korosti puheenvuorossaan kansalaisten roolia sote-palvelujen yhteiskehittämisessä. Hyvinvointi on paljon enemmän kuin sote-palvelut. 

Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Hanna Tainio kantoi huolta alueellisesta tasa-arvosta Suomen eri osissa asuvien osalta, sillä sosio-ekonomisten erojen taustalta löytyy alueellisia tekijöitä. Hän pohti mihin tietoon perustuu käsitys yksityisen palveluntuotannon tehokkaammasta tuottamisesta. Millaisia kannustimia yhtiöillä on ehkäistä palvelujen käyttöä? Miten tätä aiotaan mitata?  

Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sote-lautakunnan jäsen Anna Vuorjoki totesi, että kyse on vallasta. Halutaan siirtyä demokraattisesti ohjatusta vallasta kuluttajavaltaan. 

Miten kuluttajat voivat vaikuttaa yhtiön palvelujen kehittämiseen? Miten turvataan erilaisessa elämäntilanteessa olevien mahdollisuudet valita. Miten yhtiöt vastaavat kansanterveystyöstä tai rakenteellisesta sosiaalityöstä, joilla yhteiskunnan tasolla edistetään ihmisten tasa-arvoa?

Yliopettaja Sirkka Rousu Metropolia Ammattikorkeakoulusta esitteli mallin, josta valinnanvapauden yhteydessä ei ole Suomessa keskusteltu: henkilökohtainen budjetointimalli (HB) lisää laajimmin asiakkaan tosiasiallista valinnanvapautta, valtauttaa asiakkaan valitsemaan tarpeidensa mukaiset tukitoimet sovitun asiakassuunnitelman ja budjetin pohjalta. 

Kansainvälisten kokemusten mukaan HB -malli lisää asiakkaan tyytyväisyyttä ja voimaannuttaa oman elämän ohjaamisessa. Malli on aidosti yksilöllisesti asiakasohjautuva. HB-mallin valtakunnallinen kehittämishanke on käynnistymässä Metropolian koordinoimana. 

Kuuntele ja katsele seminaarin yleisön ja puhujien kriittistä keskustelua valinnanvapaudesta ja yhtiöittämisen vaikutuksista youtube-videotallenteesta.

Seminaarin järjestäjinä toimivat Vapaus valita toisin VVT, Lääkärin sosiaalinen vastuu, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Soste ry ja Sosiaalipoliittinen yhdistys.

Kirjoittaja Sirkka Rousu toimii yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella, sekä on VVT:n hallituksen jäsen.

Voit tutustua puhujien esityksiin VVT:n sivuilla. Nettisivulla on myös linkki seminaarin videotallenteeseen VVT:n youtube-kanavalle. Tästä nettisivulle. 

Talvivaaran varjossa - Eero Yrjö-Koskinen VVT:n blogissa

Luin toimittaja Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan kirjan Talvivaaran vangit. Se on perusteellinen katsaus Talvivaaran kaivoksen taustoihin ja sen eri vaiheisiin.

Kaikesta huomaa että kirjoittajat ovat seuranneet aihetta jo vuosia. Erotuksena aiempiin julkaisuihin Kauppisen ja Oinaalan teos pureutuu myös kaivoksen vaikutuspiirissä oleviin asukkaisiin ja työntekijöihin, jotka tuovat kirjalle uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta.

Joku voi ajatella että vaatii melkoista asiaan vihkiytymistä, jotta jaksaa kahlata 373-sivuisen kirjan läpi. Silti se kannattaa, sillä kirjoittajat tuovat tuoreita näkökulmia aiheen käsittelyyn.

Kirjassa muistutetaan muutamista perusasioista, kuten että olemme kaikki osallisia Talvivaaran tuottamien tuotteiden (nikkeli, sinkki, kupari ja koboltti) kulutukseen:

Suomalaiset eivät välttämättä kovin helposti hahmota luonnonvarojen kulutustaan, sillä elämme harvaan asutussa maassa, jonka biokapasiteetti itse asiassa kaikesta huolimatta ylittää edelleen suomalaisten kulutuksen.

Lisäksi suurin osa uusiutumattomista luonnonvaroistamme tuodaan muualta, eli olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme esimerkiksi kehitysmaiden kaivosalueille. Siinä mielessä Talvivaara on meille kaikille ihan oikein.

Itse asiassa Suomeen tarvittaisiin aika monta Talvivaaraa lisää, jotta oikeasti näkisimme, millaiset vaikutukset kulutukseen perustuvalla yhteiskunta- ja talousjärjestelmällämme on.

Talvivaaran ongelmat ovat ehkä kasvattaneet ympäristötietoisuutta ja saaneet monet ihmiset ajattelemaan, ettei puhdas ympäristö ole itsestäänselvyys. Mutta en ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, joilla tämä tietoisuus olisi edennyt henkilökohtaisiin valintoihin asti.

Sampsa Oinaala osuu tässä asian ytimeen. Jokainen meistä kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin mitä maapallon kantokyky sallisi. Vaikka metallien kierrätystä ja kaatopaikkojen hyödyntämistä (urban mining) kehitettäisiin kuinka, emme vielä pitkään aikaan pääse tilanteeseen, jossa selviäisimme ilman neitseellisiä luonnonvaroja.

Tämä seikka lisää lupaehtojen noudattamisen ja vastuullisten menettelytapojen merkitystä.

Kirja tuo esille Talvivaaran tärkeyden ympäristönsuojelua koskevana ennakkotapauksena:

Aluehallintovirasto laatii luvat yhtiölle. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (Talvivaaran tapauksessa Kainuun ELY-keskus) valvoo luvan noudattamista.

Kivijärven tapauksessa (…) luvattiin (…), että haittavaikutuksia ei tule.

Silti niitä tuli.

Jos olisi etukäteen ollut tiedossa, että Kivijärvi menee todella huonoon kuntoon, asia ei olisi niin mutkikas. Silloin olisi ehkä todettu, että kai tämä yksi järvi voidaan yhteisen edun nimissä uhrata.

Mutta näin ei todettu, järven piti säilyä elinkelpoisena (…).

Siksi Talvivaaran ja sitä ympäröivien järvien tapaus koskee kaikkia, joita järvien puhtaus kiinnostaa.

Jos järjestelmä ei suojele järviä, niitä ei suojele mikään.

Juha Kauppisen huomio kiteyttää aika hyvin miksi ympäristöhallinnon toimintakyvystä ja riippumattomuudesta kannattaa pitää kiinni. Se on viimeinen lukko, joka pystyy varmistamaan että elinkeinotoiminta tapahtuu ympäristön ja ihmisen kannalta kestävällä tavalla.

Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa että kirjoittajat ovat taustayhteisöistään huolimatta riippumattomia toimittajia. Kauppinen tuo tämän ilmi seuraavasti:

Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.

Talvivaara on siitä epäkiitollinen aihe että harva pystyy käsittelemään sitä objektiivisesti. Sanoit mitä tahansa, joku aina pahastuu ja leimaa sinut jonkin eturyhmän edustajaksi.

Tunnustuksena on kuitenkin todettava että Suomessa on nyt saatavilla teos, joka käsittelee aihetta monipuolisesti sortumatta populismiin hankalissa ja monimutkaisissa kysymyksissä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n varapuheenjohtaja ja Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri.

Kirja: Talvivaaran vangit. Kustannusyhtiö Siltala 2016. 

EU uhkaa hajota

Kävin 15.2.2016 seuraamassa Saksan entisen ulkoministerin Joschka Fischerin kirjan (Epäonnistunut Eurooppa?) julkistamistilaisuutta Helsingissä. Fischer itse oli sairastunut eikä päässyt tuolloin paikalle.

Sen sijaan tilaisuuden koollekutsujana toiminut vihreiden eurokansanedustaja Heidi Hautala oli kerännyt nimekkään ryhmän alustajia keskustelemaan Fischerin kirjan teemoista. Paikalla olivat elinkeinoministeri Olli Rehnin ohella kansanedustajat Erkki Tuomioja ja Ville Niinistö sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Keskustelu itsessään ei tuonut mitään uutta, joskin se valaisi hyvin päättäjien keskuudessa vallitsevaa neuvottomuutta Euroopan unionin kohtaaman ongelmavyyhdin keskellä.

Fischerin kirja tuo kuitenkin lisävalaistusta nykyisen kriisin taustoihin. Fischerin mukaan EU:n olemassaolo on aidosti uhattuna. Hänen mukaansa Saksalla ja Ranskalla on ratkaistavanaan periaateongelma, josta kansan enemmistö on eri mieltä. ”Tämä ei voi kuitenkaan olla mikään este (…). Euroopan unionia ei ole rakennettu kyselyille ja enemmistönäkemyksille (…). Sen ovat rakentaneet valtiomiehet, jotka eivät piitanneet omasta suosiostaan (…).”

Näihin Fischerin sanoihin kiteytyy mielestäni EU:n legitimiteettikriisin ydin. Vuosikymmenien ajan Euroopan yhteisöä on rakennettu yhä tiiviimmän yhteistyön suuntaan ilman että eurooppalaiset äänestäjät olisivat kokeneet hanketta omakseen. Valtaosa EU:n äänestäjistä on seurannut passiivisesti tapahtumien kehitystä ilman että he olisivat kokeneet minkäänlaista omistajuutta Brysselissä tehtyihin päätöksiin. Ongelmaa ei ollut niin kauan kun näiden päätösten koettiin parantavan kansalaisten elämänlaatua. Kriisi alkoi kärjistyä vasta kun tilanne EU:n jäsenmaissa alkoi heiketä eikä kasautuviin ongelmiin löytynyt enää kollektiivisia ratkaisuja.

Kuten Fischer aivan oikein toteaa, kyse ei ole niinkään ongelmien suuruudesta kuin EU:n sisäisen päätöksenteon dramaattisesta heikkenemisestä, minkä seurauksena yhteisymmärryksen löytyminen on ollut monissa tapauksissa ylivoimaista. Fischerin ehdotus tilanteen korjaamiseksi on kuitenkin yllättävä: euroryhmän tulisi hänen mukaansa luoda poliittisesti yhdentynyt ydin, joka pystyisi paremmin vastaamaan yhteisön sisäisiin ja ulkoisiin haasteisiin.

Legitimiteettivajeen ratkaisemiseksi Fischer suosittelee EU:n rakentamista Sveitsin liittovaltiomallin mukaisesti. Hän näkee Sveitsissä ”hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä, jopa rinnakkaisuutta nyky-EU:n perustuslaillisten ongelmien kanssa”. Fischerin mukaan se voisi tarjota tiekartan eurooppalaiselle demokratialle, joka edustaisi EU:hun osallistuvien kansojen ja niiden yhteisten etujen summaa.

Tavoitteen saavuttamiseksi Fischer ehdottaa erillisen parlamentaarisen edustuston eli eurokamarin muodostamista, jossa olisi kansallisten parlamenttien suhteellinen edustus. Kamari olisi vastuussa budjetti-, finanssi- ja talouskysymyksistä, subsidiariteettiasioista sekä eurooppalaisista perustuslaillisista kysymyksistä. Euroopan parlamentti jatkaisi sen rinnalla, jolloin EU:hun syntyisi kahden kamarin todellisuus. Tällainen suvereniteetin siirto edellyttäisi kaikkien eurokamariin osallistuvien maiden kansanäänestystä, jonka aiheena olisi eurooppalaisen liittovaltion perustaminen.

Fischerin ajatuksia lukiessa herää kysymys onko kirjoittaja tietoinen Euroopan tapahtumien viimeaikaisesta kehityksestä. Selitys löytyy kirjan ensimmäisiltä sivuilta: Fischer julkaisi kirjansa kesällä 2014, jolloin päällimmäisiä huolenaiheita olivat Ukrainan tapahtumat ja euroryhmää järkyttänyt finanssikriisi. Syyrian sodan laukaisema pakolaiskriisi oli kuitenkin vasta alkamassa eikä sen synnyttämästä poliittisesta maanjäristyksestä ollut vielä tietoakaan.

Tänä päivänä tällaisten ajatusten esittäminen tuntuu kaukaa haetulta. Aikana, jolloin Iso-Britannia uhkaa erota unionista ja Visegrad-maat kokoavat voimia EU:n yhteisvastuuperiaatteita vastaan, Euroopan liittovaltiota koskevan kansanäänestyksen järjestäminen kuulostaa naurettavalta. Mikä siis ratkaisuksi?

Vapaus valita toinen ry. on koonnut maan parhaat voimat etsimään vastausta Euroopan unionin kohtalonkysymykseen. Kesällä 2016 julkaistava kirja pyrkii valaisemaan Euroopan ongelmien historiallisia, poliittisia ja valtiosääntöön perustuvia taustoja. Niiden avulla löytyy toivottavasti myös avaimia nykyisen pattitilanteen ratkaisemiseksi.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n varapuheenjohtaja. Hän toimi Euroopan parlamentin palveluksessa 1995-2002.

Perustulokeskustelulla alkaa olla kiire

Hallitus on päättänyt, että Suomessa toteutetaan perustulokokeilu vuosina 2017-2018. Kokeilun avulla pyritään selvittämään, voiko perustulo kannustaa työntekoon, vähentää sosiaalietuuksiin ja verotukseen liittyvää byrokratiaa ja vastata työelämän muutoksiin.

Ensimmäisessä vaiheessa toteutetaan selvitys, jonka pohjalta valmistellaan kokeiltava malli ja kokeilulaki vuoden loppuun mennessä. Esiselvityksen on oltava valmis maaliskuun lopussa. Työryhmää vetää Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas.

Perustulo on sosiaaliturvamalli, jossa kaikille maksetaan säännöllisesti ja ehdoitta tietty summa. Kelan syksyllä 2015 teettämän tutkimuksen mukaan 69% suomalaisista kannatti perustuloa. Sopivana tasona pidettiin 1 000 euroa. Toistaiseksi hallitus on päättänyt ainoastaan, että kokeilu toteutetaan; ei miten tai millä ehdoilla.

Perustulomalleja ovat esittäneet sekä puolueet että asiantuntijat. Vihreiden ja vasemmistoliiton perustulomallit ovat uusimpia. Vihreiden 2007 julkaistussa ja 2014 päivitetyssä mallissa perustulon taso on 560 euroa ja tuloverotus olisi kaksiportainen tasavero: 41% tai 49 % (yli 50 000 euron vuosituloista). Malliin kuuluu myös pääoma- ja kiinteistöveron korotus sekä verotukien karsiminen. Vasemmistoliiton perustulo on 620 euroa, joka rahoitetaan verottamalla ansiotuloja ja pääomatuloja samalla asteikolla progressiivisesti 30–57 %.

1.2.2016 julkaistun Kelan tutkimusblogin mukaan tasaveroon pohjautuviin perustulomalleihin suhtaudutaan varauksellisesti. Kyselyssä konkretisoitiin perustulon määrä ja vaikutus verotukseen.  Erittäin hyvänä tai hyvänä ajatusta perustulosta piti enää 30 % vastaajista.

Perustulokritiikin keskiössä on väite, että yhteiskunta jättää ihmisen heitteille ja helppo raha passivoi sekä laskee työintoa. Kustannukset suhteessa nykyjärjestelmään on arvioitu niin korkeiksi, ettei varsinkaan täyttä perustuloa ole mahdollista ottaa käyttöön.

Myös sosialidemokraatit ovat heränneet keskusteluun. SDP:n kannattajat eivät Kelan tuoreen kyselyn perusteella olekaan kriittisimpien joukossa. SDP ei kuitenkaan ole ottanut suuremmin kantaa aiheeseen. Sen sijaan Demarinuoret ovat esittäneet Yleisturva-mallinsa vastauksena keskusteluun. Yleisturvassa negatiivisen tuloveron tavoin toimivaa ns. takuutuloa saavat automaattisesti kaikki, joiden tulot tippuvat alle 520 euron. Tarkoituksena on ansiotulojen, sosiaaliturvan ja verotuksen reaaliaikainen yhteensovittelu, jotta työnteko lisää aina käteenjääviä tuloja. Rahoitusvaihtoehdoiksi Demarinuoret ilmoittavat arvonlisäverotuksen yhtenäistämisen, pääoma- ja kiinteistöveron korottamisen sekä verovähennysten karsimisen.

Perustulon puolesta puhuu voimakkaimmin prekarisaatiokehitys. Moni kysymys, kuten vaikutukset ihmisten käytökseen, eivät ratkea ennen kokeilua. Siksi laadukas etukäteiskeskustelu kokeilun sisällöstä ja asetelmasta on tärkeää. Suurella perustulokeskustelulla alkaa olla kiire, sillä Kangaksen selvityksen on määrä valmistua jo maaliskuussa.

Maria Rytkönen

Kirjoittaja on VVT:n hallituksen jäsen ja toimii poliittisena avustajana eduskunnassa.

         VVT:n Suuri perustulokeskustelu 8.2.2016 klo 17. Tässä ohjelma.

Pariisin ilmastosopimus voi muuttaa kaiken: VVT:n blogissa Eero Yrjö-Koskinen

Naomi Kleinin 600-sivuinen jättiteos Tämä muuttaa kaiken on ajankohtainen juuri nyt kun Pariisin ilmastokokous on saatu onnellisesti päätökseen. Vuosikymmeniä kestäneiden neuvottelujen jälkeen tuntui lohdulliselta että kansainvälinen yhteisö pääsi vihdoin yhteisymmärrykseen keskeisestä tavoitteesta: ilmaston lämpenemisen pysäyttämisestä alle kahteen asteeseen.

Yhteisen sitoumuksen muuttaminen käytännön toimenpiteiksi on jatkossa helpompaa, kun uudistuksia voi perustella kansainvälisellä sopimuksella. Tähän saakka sellainen on puuttunut, minkä seurauksena 75 prosenttia maailman energiatuotannosta perustuu yhä fossiilisiin polttoaineisiin.

Niiden vaikutukset ilmastoon ja ympäristöön ovat nyt kaikkien tiedossa.

Klein kuvaa kirjassaan erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja kansalaisjärjestöjen taistelua fossiilisia polttoaineita tuottavia mahtiyhtiötä vastaan. Kirjoittajan sympatiat ovat vahvasti alkuperäiskansojen puolella, joiden suhtautuminen luonnon kiertokulkuun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön on nousemassa uuteen arvoon.

Klein uskoo voimakkaasti uusiin poliittisiin liikkeisiin, jotka hakevat vaihtoehtoja perinteiselle kapitalismille. Hän vaatii meitä kuluttamaan vihreämmin ja vähemmän sekä suosimaan kestävämpiä, vähähiilisiä ja lähellä tuotettuja tuotteita. Ennen kaikkea Klein korostaa poliittista oikeudenmukaisuutta, jotta perustarpeittensa tyydyttämisen kanssa kamppailevat ihmiset eivät ajaudu ilmastonmuutoksen maksumiehiksi. Kaikki tämä vaatii aivan uudenlaista ohjausta, jota kulutuksen jatkuvaan kasvuun perustuva talouspolitiikka ei ole toistaiseksi suosinut.

Klein ruoskii fossiilisia polttoaineita tuottavia yrityksiä epärehellisyydestä ja vastuuttomuudesta. Hän suomii erityisesti viime vuosikymmenellä Pohjois-Amerikassa alkanutta maakaasun ja öljyn vesisärötystä, joka muutti koko mantereen öljy- ja kaasuyhtiöiden temmellyskentäksi. Sen tuloksena Yhdysvallat muuttui muutamassa vuodessa maakaasun nettoviejäksi, ja sen riippuvuus öljyntuonnista laski dramaattisesti.

Monissa maissa, kuten Suomessa, uuteen tuotantotapaan suhtauduttiin aluksi myönteisesti, sillä se laski fossiilisten polttoaineiden hintaa maailmanmarkkinoilla. Lisäksi sen väitettiin vähentävän saastuttavamman kivihiilen käyttöä maailmassa. Tosiasiassa se lisäsi monien maiden fossiiliriippuvuutta heikentämällä kilpailevien energiamuotojen kannattavuutta. Samalla se siirsi uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkuutta edistäviä investointeja vähintään kymmenellä vuodella.

Klein vaatii muutosta ihmiskunnan tapaan kohdella luontoa: sen sijaan että pakotamme sen palvelemaan tarpeitamme, meidän on opittava toimimaan vuorovaikutuksessa sen kanssa. Määräysvalta on muutettava vuoropuheluksi, jossa luonnon reunaehdot otetaan kaikessa huomioon. Tähän tarvitaan markkinoiden säätelyä, suurempaa tasa-arvoa ja vahvempaa julkista sektoria – asioita, joita vasemmisto on perinteisesti kannattanut.

Klein epäilee vasemmiston kykyä vastata tähän haasteeseen: ”Ympäristökriisin syvempi viesti – että ihmiskunnan tulee kuormittaa elämäämme ylläpitäviä järjestelmiä huomattavasti nykyistä vähemmän ja pikemmin elvyttää kuin kuluttaa luonnonvaroja – on (…) vasemmiston suurelle osalle yhtä valtava haaste kuin oikeistolle. Se on haaste niille ammattiliitoille, jotka yrittävät säilyttää likaisimmat työpaikat sen sijaan, että ne ajaisivat jäsenilleen heidän ansaitsemiaan puhtaita töitä. Se on haaste myös keskustavasemmistolaisten keynesiläisten ylivoimaiselle enemmistölle, joka yhä määrittelee taloudellisen menestyksen perinteisillä bruttokansantuotemittareilla riippumatta siitä, onko kasvun taustalla kestämätön luonnonvarojen käyttö.”

Pariisin sopimus tarjoaa mahdollisuuden talous- ja energiapolitiikan tarkistamiselle. Sopimus lisää vähäpäästöisiä energiamuotoja ja resurssitehokkuutta koskevaa kysyntää kaikkialla maailmassa. Tähän tilaisuuteen tulisi tarttua myös meillä Suomessa.

Fossiilienergiaa tuottavat yhtiöt tekevät varmasti kaikkensa Pariisin päätösten vesittämiseksi. Päästötavoitteet uhkaavat yhtiöiden kannattavuutta, jos käy ilmi että merkittävä osa maapallon jäljellä olevista fossiilisista varannoista pitää jättää hyödyntämättä.

Tästä saatiin esimakua Pariisin ilmastokokouksen aikana, kun kivihiilen maailmanmarkkinahinta alkoi voimakkaasti laskea. Fossiilisia polttoaineita tuottavien yhtiöiden osalta Pariisin ilmastosopimus voi johtaa siihen että suuri osa yhtiöiden taseissa olevista jätti-investoinneista menettää lähivuosina arvonsa.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja

Lue lisää: Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs. ilmasto, Into Kustannus Oy, 2015.

Irti eurosta vai syvemmälle liittovaltioon? VVT:n blogissa Heikki Taimio

Euroopan komission Eurobarometri kyselee vuosittain kansalaisten mielipiteitä EU-asioista. Tuoreimmat, marraskuun alussa julkistetut tulokset osoittavat yhteisen rahan, euron kannatuksen olevan nyt ennätyskorkealla. 71 prosenttia euroalueen kansalaisista katsoo, että euro on hyväksi koko EU:lle, ja keskimäärin 61 prosenttia pitää euroa hyvänä asiana omalle maalleen. 64 prosenttia suomalaisista näkee euron myönteiseksi asiaksi Suomelle.

Euron kannatusluvut ovat yllättävän korkeita, kun muistetaan pitkittynyt eurokriisi ja useiden jäsenmaiden kireä talouspolitiikka. Ilmeisesti kansalaiset eivät ole nähneet rahaliiton yhteyttä näihin ongelmiin. Ehkä he ennen kaikkea arvostavat yhteisvaluutan helppoutta matkustelussa ja hintojen vertailussa. Korotkin ovat ennätysmatalalla. Näinä epävarmoina, ellei suorastaan vaarallisina aikoina ihmiset voivat hakea turvaa EU:n yhtenäisyydestä, jota euro vahvistaa.

Toisaalta on merkillepantavaa, että lukuisat arvostetut taloustieteilijät ovat jo kauan pitäneet euroa vakavana virheenä. Näin on laita esimerkiksi monetarismin oppi-isä Milton Friedmanin ja keynesiläisen Joseph Stiglitzin, molemmat nobelisteja. Monen suomalaisenkin ekonomistin näkemyksen on kiteyttänyt Sixten Korkman tuoreimmassa kirjassaan ”Väärää talouspolitiikkaa”: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Eurokriisi on ollut näkyvin osoitus rahaliiton epäonnistumisesta. Mutta laajemminkin on ollut nähtävissä, etteivät sen perustajien odotukset jäsenmaiden taloudellisesta lähentymisestä ole juuri toteutuneet. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime heinäkuussa ilmestynyt raportti osoitti, että 11 alkuperäisestä EMU-jäsenestä (Luxemburg ei vertailussa mukana) vain Saksa ja Irlanti ovat elintasonsa osalta onnistuneet säilyttämään tai parantamaan suhteellista asemaansa muihin EU-maihin nähden. Irlantikin ajautui kriisiin, mutta sen nettotulos vuoden 1999 jälkeen on ollut positiivinen. Muut alkuperäiset jäsenet ovat olleet suhteellisia häviäjiä.

Vapaus Valita Toisin-yhdistyksen seminaarissa 18. marraskuuta alustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on laskelmissaan päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Suomen osalta. Jos eurojäsenyydestä on meille ollut jotain hyötyä, niin se saatiin alkuvuosina. Nämä hyödyt ovat vähintäänkin hävinneet vuoden 2011 jälkeen verrattuna siihen, että olisimme jääneet rahaliiton ulkopuolelle. Haaparanta tulkitsee tuloksiaan niin, että euroalueen kireä talouspolitiikka on erityisesti vuoden 2011 jälkeen supistanut kokonaiskysyntää ja haitannut Suomen vientiä. Tässä mielessä liittyminen euroon on ollut väärä ratkaisu Suomelle.

Tällaiset ikävät tosiasiat eivät ole kovin yleisessä tiedossa. Toisaalta vaikka ne olisivatkin, pyrkimys erota rahaliitosta ja ottaa käyttöön kansallinen valuutta merkitsisi jäsenmaiden hallituksille todennäköisesti poliittista itsemurhaa. EMUa rakentaneille poliitikoille arvovaltatappio olisi suunnaton. Siihen liitetyt tavoitteet, mitä kaikkea sitten eri tahoilla on ollutkin, jäisivät toteutumatta. Sitä paitsi siirtymistä kansalliseen valuuttaan olisi käytännössä hyvin hankala toteuttaa.

Lisäksi on helppo kuvitella ja pelätä, että jos yhdenkin jäsenmaan annettaisiin erota rahaliitosta, se herättäisi kysymyksiä eräiden muidenkin suhteen. Koko rakennelma voisi alkaa purkautua ja sitten itse EU – jota myös horjuttaisi Ison-Britannian ensi vuonna pidettävän kansanäänestyksen mahdollinen kielteinen tulos. Äärimmäisenä uhkakuvana on Euroopan ”balkanisoituminen” ja muuttuminen uudelleen sotatantereeksi.

Niinpä rahaliitto yritetään pelastaa kaikin keinoin. Merkittävä osa EU:n poliittisesta ja virkamieseliitistä haluaa edetä kohti liittovaltiota, jossa kansallisilla rajoilla ei olisi juuri mitään merkitystä. Ongelma siinä, kuten vähemmänkin kunnianhimoisissa riskienjakomekanismeissa, on vain se, ettei suurin jäsenmaa Saksa (eikä Suomikaan) hyväksy niihin sisältyvää erittäin laajaa yhteisvastuuta.

Suomen nykyinen hallitus ajaa vaihtoehdoksi kunkin maan omaa vastuuta ja uskoo, että markkinakuri estäisi liiallisen velkaantumisen. Professori Haaparanta kysyy kuitenkin aiheellisesti: nykykriisin aiheuttivat juuri yksityiset pääomamarkkinat, joten miksi ne tarjoaisivat vakautta jatkossakaan?

Markkinakurin lisäksi toinen muotikäsite on paikallinen sopiminen, jolla tarkoitetaan palkoista sopimista yritys- ja/tai toimipaikkatasolla. Työnantajat ja hallitus pyrkivät Haaparannan mukaan tällä tavalla siirtämään yritystoiminnan riskejä palkansaajille, jotka ovat yritys- ja toimipaikkatasolla enemmän alakynnessä työnantajan suhteen kuin liitto- ja keskusjärjestötasolla. Paikallisella sopimisella tavoitellaan palkkoihin ja työehtoihin joustoja, joilla Suomen kustannuskilpailukykyä parannettaisiin suhteessa muihin euromaihin.

Heikki Taimio, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos

Miksi ihmiset etsivät Euroopasta uutta kotia? VVT:n blogissa Erkki Tuomioja

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Suvereenien valtioiden määrittämien rajojen maailma luotiin vasta Westfalenin rauhassa 1648, mutta se koski hallitsijoiden vallan maantieteellisiä rajoja, eikä juurikaan estänyt liikkuvuutta.

Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Taustaa: väestönkasvu maailmassa 1945 > 2015   2,3 mrd > 7.3 mrd

Kuva 1

Tämän kuvan haluan näyttää merkittävimpänä taustasyynä niille asioilla, joista tänään puhumme.  Väestönkasvu on tärkein syy siihen, miksi me tänään elämme peruuttamattomasti kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Globalisaationkin nimellä tunnettu keskinäisriippuvuus ajaa maita ja kansakuntia yhteen sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei. Siitä ei myöskään yksikään maa pääse eroon, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai kääpiökokoinen saarivaltio.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on kohtuullisen uusi ja vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia. Juutalaisten syrjintä ja vaino Euroopassa on ollut lähes arkipäivää ennen toista maailmansotaa, mutta senkaltaista systemaattista joukkotuhoa kuin Natsi-Saksa heihin (ja romaneihin ja muihin vähempiarvoiseksi luokiteltuihin ihmisryhmiin) sodan aikana kohdensi ei oltu nähty eikä siihen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muualla osattu tai haluttu ajoissa reagoida. Esim. Suomi piti käytännössä ovensa suljettuina juutalaispakolaisilta 30-luvulla. Ruotsi ei ollut alussa paljoa humaanimpi, mutta auttoi pakoon ja otti vastaan lähes koko Tanskan juutalaisväestön vuonna 1943.

Sodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia. Keskitys- ja tuhoamisleireiltä vapautettujen juutalaisten lisäksi uutta kotia joutuivat nyt vuorostaan hakemaan toistakymmentä miljoonaa itäalueilta karkoitettua saksalaista sekä myös muutama miljoona muiden kansallisuuksien edustajia, kuten ukrainalaisia, serbejä ja karjalaisia evakkoja Suomessa.  Ruotsissakin paluuta Suomeen odotti vielä tuhansia Lapin sotaa paenneita Lapin asukkaita.

Vielä kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen liki puoli miljoonaa pakolaista Euroopassa oli edelleen leirimajoituksessa. Tämä oli tilanne kun YK:n jäsenvaltiot kokoontuivat Genevessä laatimaan edelleen pakolaisten statusta ja kohtaloa määrittävän pakolaiskonvention vuonna 1951. Se perustui kolme vuotta aiemmin hyväksyttyyn ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen jossa oikeus turvapaikan hakuun on mukana. Pakolaiskonventio koski alun perin turvapaikkaoikeutta vain  Euroopassa ja laajeni maailmanlaajuiseksi vuonna 1967, jolloin kuitenkin joukko alkuperäisiä allekirjoittajavaltioita jätti sen edelleen voimaan vain Eurooppaa koskevin rajoituksin. Tällainen maa on mm. Turkki, kun taas mm. Jordania, Libanon ja Saudi-Arabia puuttuvat kokonaan sopimuksen n. 145 ratifioineen maan joukosta.

Kuva 2

Pakolaisten lukumäärä maailmassa on tänään UNHCR:n mukaan n. 20 miljoonaa. Tähän lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita on noin 40 miljoonaa maailmassa, yksin Syyriassa heitä on yli 7,5 miljoonaa.

Yli puolet pakolaisista on lähtöisin Afganistanista ja Syyriasta.  Syyrian pakolaisista yli kaksi kolmasosaa on kolmessa maassa, n. 1,5 miljoonaa on Turkissa, n. 1,2 miljoonaa Libanonissa ja n. 600 000 Jordaniassa. Nyt Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on näistä kahdesta maasta sekä Irakista lähtöisin.

Pakolaisten suurin määrä ja osuus ei siis suinkaan ole Euroopassa, kuten osoittavat nämä taulukot. Suurten vastaanottajien joukkoon on eurooppalaisista maista päässyt mukaan vain Ruotsi:

 Kuva 3

Kuva 4

Kaikki kolme Eurooppaan suuntautuvan pakolaisuuden suurinta lähtömaata ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Kaikkiin näihin sotiin ovat osallisia ja siten myös pakolaisuudesta osavastuussa suoraan tai epäsuorasti myös Yhdysvallat ja  useimmat Euroopan maat.

Turvapaikka Euroopasta

Miksi juuri nyt yritykset hakea turvapaikkaa Euroopassa ovat nousseet tällaisiin mittasuhteisiin , että yksin Saksaan odotetaan mahdollisesti jopa 1 000 000 ja Suomeenkin ehkä jopa kolmekymmentä tuhatta turvapaikanhakijaa? Komission uusimman arvion mukaan EU:hun olisi v. 2016 hakeutumassa 1,5 miljoonaa maahantulijaa.

Sotatoimien kiihtyminen on yksi syy tähän. Kiihtyviin sotatoimiin kuuluvat myös Pariisin terrori-iskut, sillä terrori-iskujen kohteet ja uhrit ovat yli 95 prosenttisesti muualla kuin Euroopassa. Pariisista ei silti lähde pakolaisia, mutta kylläkin Bagdadista ja Kabulista ja muista kaupungeista joissa räjäytykset ja pommit ovat jokapäiväistä todellisuutta ja joissa viranomaiset eivät pysty eivätkä aina haluakaan suojella kaikkia kansalaisia.

Toinen syy on pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa, joissa erityisesti Libanonin ja Jordanian kyky ja halu huolehtia pakolaisista ehtyy.

Kolmas voi olla tietty yhtaikaisen reaktion laukeaminen, jonka taustalla voi yhtäällä olla sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt tieto että Saksassa ja Suomessa ollaan valmiita vastaanottamaan pakolaisia, mutta yhtä lailla paniikinomainen ajatus, että nyt on päästävä Eurooppaan ja turvaan ennen kuin Eurooppa sittenkin taas saa suljettua ovensa.

Tällaisiin ihmismääriin sisältyy tietysti hyvin eritaustaista väkeä. Suuriin lukuihin mahtuu mukaan myös rikollisia, onnenonkijoita, huijareita ja myös kourallinen pahoissa aikeissa liikkeelle lähtenyt terroristikin. Suomessa heistä ei ole havaintoja, mutta mahdollisuus on täälläkin olemassa ja heidät on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Viranomaistiedottamisessa on oltava tarkkana. Kun Supo tiedotustilaisuudessaan totesi aivan oikein, että joukossa saattaa olla terroristikytköksiä omaavia henkilöitä, niin mediassa tämä tietenkin uutisointiin ikään kuin varmana faktana

Valtaosa turvapaikan hakijoista on kuitenkin yksiselitteisesti ihmisiä,  jotka ovat sopimusten mukaisesti turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja, ja noin puolet heistä myös turvapaikan saa koko ajan tiukentuneen seulonnan jälkeen. Sekin on sanottava, ettei kielteisen päätöksen saaneistakaan kuin pieni osa ole sellaisia, jotka pitäisi ehdottomasti torjua sen vuoksi että muodostaisivat vaaran vastaanottajamaalle.

Pakolaiset eivät siis ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa tulevat antamaan rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hallitussa ja hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo vielä voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

Pakolaisuus Euroopan unionin kriisinä

Pakolaiskriisi on jälleen myös Euroopan unionin kriisi. Schengen-alueen Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa jonne hän ensimmäiseksi EU-alueella saapuu ja hänet olisi siihen maahan myös palautettava.  Säännöstöä ei ole parhaimmillaankaan aina noudatettu ja sen toimivuutta on kritisoitu, mutta tänä vuonna se on jo lähes kokonaan romahtanut.

Vaikka viime kesästä alkaen uutisointi ja kuvat kertovat Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista, on muistettava, että raskaimman taakan pakolaisten ja laittomien maahanpyrkijöiden vastaanottamisesta ovat kantaneet eteläisen Euroopan EU-maat, Italia, Kreikka, Malta ja Espanja.

Siten jo ennen tämän kesän pakolaiskriisin kärjistymistä ovat nämä eteläisen Euroopan maat vaatineet EU:lta toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt näiden uusjakoa ja yhteisvastuunkantoa vaativien maiden joukkoon ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

Kysymys kuuluukin nyt, mihin ryhmään Suomi on itsensä asemoinut. Tyhjän äänestäminen eli komission vastuunjakoesityksen vastustaminen kesällä asemoi meidät ikävälla tavalla väärään  ryhmään. Kyse on sekä toimivien yhteisten ratkaisujen tarpeesta, mutta myös solidaarisuudesta.

EU:sa yhteisen, sisäisesti ja ulkoisesti oikeudenmukaisen, solidaarisen ja kestävän linjan hakeminen jatkuu edelleen. Sellaisesta sopiminen on myös Suomen etu, kuten monille solidaarisuuden tähän asti torjuneillekin on alkanut valjeta.

Akuutin kriisin hoitaminen inhimillisellä ja pakolaisten turvapaikan tarvetta kunnioittavalla tavalla on nyt Euroopan päällimmäinen tehtävä, samoin kaikin tavoin sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatkuisi. Jälkimmäinen edellyttää myös yhteisiä raja- ja merivalvonnan tehostamistoimia, jota tarkoittavaan operaatioon Välimerellä Suomikin osallistuu.

Yhtä selvää on, että laitonta salakuljetusta ei saada estettyä ellei ihmisille ole tarjolla laillisia ja turvallisia mahdollisuuksia hakeutua Eurooppaan. Yksi mahdollisuus tähän on ns. humanitääristen viisumeiden käyttöönotto EU:ssa.

Tämä edellyttää myös EU:n tehokasta yhteistyötä pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat pakolaisten vastaanottajina ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää  yhteistyötä niiden kanssa ja luonnollisesti kaikkien tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

Totta kai tätä pitää koettaa edistää, mutta on surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille ja jo nyt raskaimman taakan kantaneille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

Leirit eivät ylipäätään ole kenenkään koteja, vaan aina tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten EU maat Suomi mukaan lukien ottavat vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan vammaisista, erityishoitoa vaativista ja muista kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

Ajatus että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin, etnisin tms. perustein on torjuttava kuten muun muassa arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt. Pidän hyvin arvokkaana ja tärkeänä sitä, miten Suomen kirkon korkein johto on ottanut kantaa pakolaiskriisiin ja torjunut uskontokortin käytön suuntaan tai toiseen.


Ei ole syytä nostaa yhtään uskonnollista ryhmää syytösten sen enempää kuin uhriutumisen kohteeksi. Suomessakin väitetään että kristityt olisivat erityisen uhattu ryhmänä maailman konflikteissa. Näin kiistatta on jollain alueilla esim. lähi-idässä, joissa he ovat vähemmistönä, mutta tällöin yhtä lailla vaaranalaisessa asemassa ovat yleensä muutkin laajaan muslimiväestöön kuuluvat uskonnolliset tai etniset vähemmistöryhmät.

Konflikteissa eniten uhanalaisia ovat muslimit, joita tappavat ennen muuta toiset muslimit, mutta myös juutalaiset Palestiinassa, hindut Intiassa ja buddhalaiset Myanmarissa. Kuitenkin jokainen elämä on aivan yhtä lailla suojelun tarpeessa ja siihen oikeutettu oli kyseessä mikä uskontokunta tahansa tai sitten ateisti. Kaikkien uskontokuntien historiaan ja nykypäivään on liittynyt terrorismia, unohtamatta sitä että ateistitkin ovat sitä voineet käyttää, eikä se kenenkään käyttämänä ole koskaan hyväksyttävää.

Tärkeintä ja samalla myös vaikeinta on toimia niiden konfliktien, sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi heidän etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta.

Samalla on ymmärrettävä, ettei edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettamaan. Entistä vaikeammaksi tulee myös sotaa ja vainoa pakenevien erottaminen ns. elintasopakolaisista. Jälkimmäinen käsite on sinänsä väärin leimaava. Vaikka Suomesta lähti esim. 1918 ja 1944 ns. aitoja pakolaisia ovat toista sataa vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja viisikymmentä vuotta sitten Ruotsiin lähteneet sadat tuhannet suomalaiset juuri näitä tällaisia paremman toimeentulon tarpeessa olleita ns. elintasopakolaisia.

Muuttopaineiden taustalla myös ilmastomuutos

Ilmastomuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita. Pahimmillaan se tarkoittaa tarvetta niiden niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamista, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen, mutta myös aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestökasvu tullee jatkamaan tasaantumistaan tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se voi tasaantua. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Suomen pakolaistyöllä vahva perinne

Suomen pakolaistyöllä on kuitenkin vahva perinne vaikka tämän mittaluokan haastetta emme ole aiemmin kohdanneet. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten pakolaisia, maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaisten liki räjähdyksenomaisen kasvun, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta. Jos politiikka muutoin johtaa siihen että suomalaiset työttömät ja pienituloiset tuntavat asemansa edelleen heikkenevän, heidät on myös helpompi saada uskomaan että  maahantulijat olisivat tähän syyllisiä, vaikka niin ei tietenkään ole.

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesta on myös muualla toteutettuja hyviä käytäntöjä ja onnistumisia, joista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen ulkoministeri. Kirjoitus perustuu Humanismin päivillä 22.11.2015 pidettyyn esitelmään.

Pariisin jälkeen

EU:n tulevaisuus on moniarvoisuudessa ja solidaarisuudessa

Pariisin terrori-iskut ovat järkyttäneet ihmisiä asuinpaikastaan riippumatta. Iskut osoittavat että maailma on yhtä myös väkivallan ja sorron edessä. Se mikä tapahtuu Syyriassa, heijastuu ennen pitkää myös omassa arjessa. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta. Uskonnollinen vastakkainasettelu ja arvokonservatismi johtavat vain tilanteen kärjistymiseen.

Tätä taustaa vasten tuntuu turhauttavalta seurata EU:n jäsenmaiden kinastelua aikamme suurten haasteiden edessä. Kyynisyys on näkynyt parhaiten pakolaiskriisin hoidossa: Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia ovat haranneet kynsin hampain yhteisvastuun periaatetta vastaan, minkä seurauksena myös muut jäsenmaat ovat olleet haluttomia etenemään asiassa. Sen seurauksena 27.5. ja 9.9. hyväksytystä, yhteensä 160.000 pakolaisen jakokiintiöstä vain pari sataa on saatu toistaiseksi siirrettyä sovitun mukaisesti EU:n jäsenmaiden kesken.

Kansallisella tasolla tilanne edellyttäisi suurempaa joustavuutta maahanmuuttajien kotouttamisessa ja työllistämisessä. Tuntuu kohtuuttomalta ettei järjestelmämme salli pakolaisten osallistumista työelämään omalla panoksellaan. Kuukausien toimettomuus vastaanottokeskuksissa kiristää myös pakolaisten ja kantaväestön välisiä suhteita tarpeettomasti.

EU on polkenut samanlaisessa suossa rahaliiton kanssa. Vuosia kestänyt Kreikan rahoituskriisi on saatu vähäksi aikaa rauhoittumaan. Rahaliiton kykenemättömyys joustaa jäsenmaiden tarpeiden mukaan on osoittautumassa kuitenkin paljon vakavammaksi ongelmaksi. Ikäväksi asian tekee se ettei rahaliitosta luopuminen tule käytännössä kyseeseen.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman ilmaisi asian tuoreessa kirjassaan (Väärää talouspolitiikkaa) seuraavasti: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Mikäli EU joskus selviää näistä ongelmista, sen kannattaisi keskittyä koordinoimaan jäsenmaiden asioita niillä toimintalohkoilla, joihin sillä on parhaat edellytykset. Pakolais-, terveys- ja ympäristöasiat ovat esimerkkejä alueista, joissa EU:n lisäarvo toteutuu parhaiten. Talous- ja rahapolitiikka ovat taas kysymyksiä, joissa jäsenmaita ei pidä pakottaa samaan muottiin.

                                                               ***

Vapaus valita toisin ry. järjestää tämän syksyn aikana kaksi Minne Suomi on menossa -sarjan yleisötilaisuutta, joissa käsitellään edellä mainittuja kysymyksiä. Keskiviikkona 18.11. klo 17-19 Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta sekä kansanedustajat Elina Lepomäki (kok) ja Tytti Tuppurainen (sdp) keskustelevat rahaliiton tulevaisuudesta. 

Keskiviikkona 2.12. klo 17-19 sisäministeri Petteri Orpo (kok), kansanedustajat Nasima Razmyar (sdp) ja Ozan Yanar (vihr) sekä Helsingin aikuisopiston apulaisrehtori Jyrki Sipilä puivat monikulttuurisuuden haasteita. Molemmat tilaisuudet järjestetään Eurooppasalissa, Voima-talossa (Malminkatu 16, Helsinki). Lisätietoja osoitteesta www.vapausvalitatoisin.com

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja.

Hiilamo valaisee SOTEa: VVT blogissa Jouko Kajanoja

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo julkaisi vuoden alussa kirjan ”Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö. Mistä SOTE-uudistuksessa on kysymys?” Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta sivusta ihmetelleelle kirja on lahja taivaalta. Useissa SOTEa valmistelleissa työryhmissä työskennellyt Hiilamo kertoo, millaista sekoilua valmistelu on ollut. Kirja hahmottaa kokonaisuuden ja paljastaa yksityiskohtia. Missio kerrotaan kirjan ensimmäisessä virkkeessä: ”Kerron tässä kirjassa, miten julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan pelastaa Suomessa”.

Eriarvoisuus

Kirjan aluksi Hiilamo kertoo, miten erikoissairaanhoito on Suomessa jyrännyt perusterveydenhuollon, ja että terveyspalvelujen käyttö on Suomessa yksi teollisuusmaiden eriarvoisimpia. Seuraavaksi kirjassa kuvataan, millä tavoin sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen alistettiin palvelemaan kuntaliitoksia, ja miten se romutti uudistuspyrkimykset. Kuvaus SOTE-uudistuksen valmistelusta olisi farssi, ellei se olisi tragedia.

Hiilamo hakee SOTE-uudistuksen ratkaisua vakuutusajattelun pohjalta. Hyvinvointivaltio on mahdollista nähdä laajana sosiaalivakuutuksena. Kun nykyjärjestelmää valaistaan hyvän vakuutusajattelun kriteerein, paljastuu monta epäkohtaa: ennaltaehkäisy vaikeutuu, korvaustoiminta hajautuu ja päällekkäisvakuutukset lisäävät eriarvoisuutta.

Tuloksia Hiilamo summaa seuraavasti: ”… hyväosaisimmat saavat ilmaiseksi ja/tai ilman jonotusta parhaita avoterveydenhuollon palveluita. Huono-osaisimpien palvelut maksavat eniten, niihin on jonoja ja laadussa on ongelmia. Julkisen terveysvakuutuksen ongelmat ovat synnyttäneet yksityisten palvelujen markkinat ja ajaneet maksukykyiset kansalaiset yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Samalla ammattilaiset saavat yksityisiltä markkinoilta lisätuloja tai siirtyvät kokonaan niiden palvelukseen.”

Sipilän hallituksen SOTE-ohjelma

Kirjaa kirjoitettaessa näytti siltä, että sosiaali- ja terveydenhoidon hallinto rakentuu viiden SOTE-alueen ja yhdeksäntoista kunnallisen tuotantoyhtymän varaan. Myöhemmin perustuslakivaliokunta hylkäsi tämän mallin.

Sipilän hallitusohjelmaan kirjattiin SOTEsta seuraavaa: ”Uudistus toteutetaan palveluiden täydellisellä horisontaalisella ja vertikaalisella integraatiolla … kuntaa suurempien itsehallintoalueiden pohjalta. Alueita on yhteensä enintään 19. Alueet vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä alueellaan. Hallitus uudistaa sairaaloiden työnjakoa siten, että osa vaativasta erikoissairaanhoidosta keskitetään sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa erityisvastuualueille. Kansanvaltaisuuden turvaamiseksi SOTE-alueita johtavat vaaleilla valitut valtuustot. SOTE-alueet tuottavat alueensa palvelut tai voivat käyttää palveluiden tuottamiseen yksityisiä tai kolmannen sektorin palveluntuottajia. … Toisessa vaiheessa siirrytään yksikanavaiseen rahoitusmalliin huomioiden työterveyshuollon asema. … Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen sisällytetään kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttava budjettikehysjärjestelmä.”

Hiilamon vaihtoehtoja

Hiilamo kuvaa ensin järjestämisvaihtoehtona Ruotsin mallia. ”Yksi vaihtoehto todellisen valinnanvapauden toteuttamiseen on Ruotsin malli, joka perustuu listamalliin ja palvelujentarjoajien auktorisointiin. Julkisesti rahoitettuja SOTE-palveluja voivat tarjota kaikki ne, jotka täyttävät terveyspalveluista vastuussa olevien läänien määräämät kriteerit. Kaikki asukkaat voivat valita vapaasti, mitä palveluja käyttävät. … ne olisivat sitoutuneet enimmäishintaan, kustannustehokkaiksi todettuihin hoitokäytäntöihin (mukaan lukien kuntoutus), laatukriteereihin ja tietojärjestelmiin. Tässä vaiheessa raha alkaisi seurata potilasta, jolloin julkiset ja yksityiset palveluntuottajat olisivat samalla viivalla. Ne saisivat vahvistettujen perusteiden mukaan saman korvauksen potilaista. Potilaat voisivat vapaasti valita yksityisten ja julkisten tuottajien välillä. Palvelut olisivat maksuttomia tai niistä perittäisiin pieni tuloista riippumaton käyttömaksu. Uudistus toisi kansalaiset samojen avoterveydenhuollon palveluiden piiriin.”

Toinen vaihtoehto olisi Hiilamon mukaan synnyttää kilpailua tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien kesken. Kuntayhtymät voisivat käyttää sekä yrityksiä että kolmannen sektorin toimijoita ja kansalaiset voisivat vapaasti valita palvelujen tuottajien välillä.

Kolmas vaihtoehto olisi siirtää tuotantovastuu viranomaistoimintaa lukuun ottamatta määräajaksi ulkopuoliselle toimijalle. Se edellyttäisi tuotantovastuun kilpailuttamista.

Parhaana vaihtoehtona Hiilamo pitää Tanskan mallia, joka perustuu yksityisinä ammatinharjoittajina toimiviin perhelääkäreihin. Välissä ei olisi kermaa kuorivia yksityisiä lääkäriyhtiöitä. Julkinen vakuuttaja tekisi suoraan sopimukset perhelääkäreiden kanssa.

Hiilamo pyrkii löytämään mallin, jossa olisi tilaa muullekin kuin julkiselle tuotannolle. Pidän sitä perusteltuna, kunhan se ei eriytä hyvä- ja huono-osaisten palveluja. Esimerkiksi Helsingin päiväkotien yksityisistä ostopalveluista on saatu hyviä kokemuksia. Julkishallinnossa toimivat oppivat uusia menettelytapoja yksityisiltä toimijoilta. Se edellytti hyvää yhteistyötä julkisen ja yksityisen kesken.

Muiden kuin julkisten tuotantomuotojen istuttaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin ei ole aivan helppoa. Tuotantomuodot eivät saisi katkaista erikoissairaanhoidon ja perusterveyshuollon yhteyttä eikä yhteyttä esimerkiksi vanhusten tai päihde- ja mielenterveyspotilaiden tarvitsemien terveys- ja sosiaalipalvelujen välillä. Hoitoketjujen sujuvoittaminen on keskeisin syy SOTE-uudistuksen aloittamiselle. Toivottavasti muu kuin kunnallinen tuotanto tapahtuu kolmannen sektorin ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuotannon voittojen siirto veroparatiiseihin pitää estää.

Palvelulupaus

Hiilamo toteaa, että ”mikään SOTE-uudistus ei onnistu, jos siinä ei täsmennetä julkista palvelulupausta. … Olisi siis määriteltävä palvelujen sisältö, laatu, hinta ja saatavuus (esimerkiksi lähipalvelut). Säädöksillä on myös luotava menettely, jossa kansalaisten oikeudet palveluihin turvataan.” Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juhani Lehto on myös korostanut sosiaalista oikeutta terveyspalveluihin. Sosiaalinen oikeus on sellaista, että sitä voi tarvittaessa vaatia oikeudessa viranomaisilta.

Sipilän hallituksen ohjelmassa puhutaan myös palvelulupauksesta. Sen mahdollisimman tarkan määrittelyn tulee olla koko uudistustyön perusta. Kun kansalainen haluaa palvelulupauksen ylittäviä palveluja (vaikkapa vähemmän tarpeellista plastiikkakirurgiaa – esimerkki on vaarallinen, sillä on paljon hyvinkin tarpeellista plastiikkakirurgiaa), maksakoon sen itse.

Sipilän hallitusohjelman maininta kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttavasta budjettikehysjärjestelmästä tarkoittaa, että valtion keskushallinto vahtii aiempaa tiukemmin sosiaali- ja terveyshallinnon menoja. Tämä korostaa palvelulupauksen merkitystä. Muutoin uhkana on sosiaali- ja terveyspalvelujen kurjistuminen.

Hiilamo kirjoittaa: ”muiden Pohjoismaiden mallit ovat jonkin verran kalliimpia kuin Suomen, mutta uskon suomalaisten olevan valmiita maksamaan erotuksen nykymallin ja selvästi paremmin toimivan pohjoismaisen mallin välillä.” Niin minäkin uskon.

Maakuntamalli

Sipilän hallitusohjelman mukaan SOTE-hallintoa hoitavat kuntaa suuremmat itsehallintoalueet, ja niitä johtavat vaaleilla valittavat valtuustot. Ohjelma herättää toiveita. Itsehallintoalueista voi muodostua maakuntia, joiden tehtäviin luontevasti lisätään toisen asteen koulutusta, maankäytön ja liikenteen suunnittelua, työllisyyspolitiikan toimeenpanoa ja vastaavia tehtäviä. Näin sosiaali- ja terveyspolitiikka voi olla paremmassa vuorovaikutuksessa muiden hallinnonalojen kanssa. Se parantaa edellytyksiä ehkäistä ennalta sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.

Kohti USA-mallia?

Hiilamon kirja käsittelee onneksi enemmän sosiaalihuoltoa ja sosiaalipalveluja kuin on ollut tapana SOTE-uudistuksesta käydyssä keskustelussa. Painopiste on Hiilamollakin kuitenkin terveyspalveluissa. Sitä perustelee terveyspalvelujen meneillään oleva kehitys.

Vapaaehtoinen yksityinen vakuuttaminen kasvaa Suomessa vauhdilla. Kesällä 2014 lähes miljoonalla suomalaisella oli sairaanhoitovakuutus. Vajaa puolet vakuutetuista oli lapsia. 380 000 aikuista oli ottanut itselleen sairaskuluvakuutuksen ja noin 175 000 oli saanut sen yrityksen maksamana. Viimeksi mainittu ryhmä on kasvanut nopeimmin, liki kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Se suuntautuu parhaimmassa asemassa oleville palkansaajille. Kyselytutkimuksen mukaan vapaaehtoisen yksityisen vakuutuksen ottamista perustellaan nopealla hoitoon pääsyllä, yksityisten terveyspalvelujen paremmalla laadulla sekä laajemmalla palveluvalikoimalla. Vaikka kyse on mielikuvasta, se on merkityksellinen. Luvut ja mielikuvat kertovat, että matkaamme vauhdilla kohti USAn terveyspalvelujen järjestelmää.

Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas kuvaa tuoreessa blogi-kirjoituksessaan tuollaista menoa ajelehtimiseksi. Päätöksentekokoneisto antaa mennä ja tuuli kuljettaa. Suuret yksityiset terveyspalvelujen yritykset voimistavat otettaan. Ne toimivat mieluiten vapailla markkinoilla, eivät osana julkisesti järjestettyä tuotantoa ja ne kuljettavat osan voitoistaan veroparatiiseihin. Ajelehtimisen katkaiseminen ja kehityksen suuntaaminen kohti Hiilamon kirjan missiota eli julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen pelastamista vaatii määrätietoista politiikkaa.

***

Lukekaa hyvät ihmiset Hiilamon kirja Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö 2015. Se on rautainen annos sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Linkki kirjaan tässä.

Jouko Kajanoja

Kirjoittaja on VVT:n hallituksen jäsen ja yhteiskuntapolitiikan dosentti.