Elinkeinoelämän
keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jyri Häkämies toisti viikko sitten
väitteensä, että Suomella on 10–15 prosentin hintakilpailukykykuilu Ruotsiin ja
Saksaan nähden. Sen umpeen kuromiseksi palkansaajien on hänen mielestään
tyydyttävä palkankorotuksissa nollalinjaan jopa kuuden seuraavan vuoden ajaksi.
Uutta hallitusta muodostava keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on
puhunut samansuuruisesta kilpailukykykuilusta, jonka korjaamiseksi hän on
yrittänyt saada kokoon yhteiskuntasopimusta, käyttäen suostuttelussaan lupausta
keventää tuloverotusta ja luopua eräistä julkisten menojen leikkauksista.
Linjaus 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta sisältyy myös uuteen strategiseenhallitusohjelmaan.
Suomen
hintakilpailukykyä käsiteltiin 18.5.
pidetyssä VVT:n kilpailukykyseminaarissa, jonka alustukset ovat saatavilla kotisivuillamme.
Seminaarissa pääalustuksen pitäneen Palkansaajien tutkimuslaitoksen
erikoistutkija Pekka Sauramon alustus perustui hänen artikkeliinsa
Talous&Yhteiskunta-lehdessä. Tästä aiheesta hän on myös keskustellut EK:n
pääekonomisti Jussi Mustosen kanssa Politiikkaradiossa ja laatinut blogikirjoituksen.
Näiden
juttujen suositeltava lukujärjestys on, että nyt käsillä oleva kirjoituksen
jälkeen hyvin lyhyeksi johdannoksi alkuun otetaan allekirjoittaneen oma
puheenvuoro VVT:n seminaarissa, ja Sauramon alustuksen jälkeen tulee hänen
artikkelinsa, sen jälkeen alustuksen kommenttipuheenvuorot VVT:n seminaarissa,
ja lopuksi Sauramon blogikirjoitus. Lopuksi kannattaa vielä lukea uudelleen
ajatuksella tämä VVT-blogin kirjoitus.
Mitä hintakilpailukyvyn parantamisella sanotaan tavoiteltavan?
Hintakilpailukyvyn
parantamisella tavoitellaan Suomen viennin ja tuonnin kanssa kilpailevan
tuotannon tekemistä edullisemmaksi, so. halvemmaksi verrattuna
kilpailijamaihin. Näin kotimaassa valmistetut tuotteet menisivät paremmin
kaupaksi ja niiden tuotantoon palkattaisiin lisää väkeä. Työllisyys paranisi,
talous kasvaisi, elintaso nousisi, verokertymät lisääntyisivät ja sosiaalimenot
kuten työttömyyskorvaukset rasittaisivat vähemmän julkista taloutta.
Tarkasteltaessa
hintakilpailukykyä huomio keskistetään yleensä työvoimakustannuksiin ja
niistäkin nimenomaan palkkoihin eikä niinkään ns. sivukuluihin. Tästä johtuu,
että keskustelu näyttää työnantajien ja palkansaajien taistelulta
”kakunjaosta”: työnantajat haluavat kasvattaa voittojaan hillitsemällä
palkkojen nousua, kun taas palkansaajat pyrkivät juuri palkkojen nousuun.
Tällainen mielikuva pelkästä tulonjakokamppailusta on kuitenkin liian
yksinkertaistettu, sillä samalla molemmat osapuolet esittävät myös väitteitä
ajamansa linjan vaikutuksista talouskasvuun ja työllisyyteen. On siis
mahdollista arvioida, kumpi osapuolista on enemmän oikeassa näiden tavoitteiden
suhteen.
Ensin
pitäisi kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen Suomen hintakilpailukyvyn tasosta
suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Sellaista konsensusta ei kuitenkaan ole
olemassa. On vain erilaisia enemmän tai vähemmän puutteellisia mittareita,
joita voidaan käyttää harhaanjohtamiseen - tahallisesti tai tahattomasti. Jätän
lukijoiden ”harjoitustehtäväksi” tunnistaa em. kirjoituksista, milloin niissä
on valittu
-
harhaanjohtava kilpailukykymittari
-
koko kansantalouden, vientisektorin tai jonkun vielä kapeamman sektorin
tarkastelu
-
”sopiva” aikaväli tilastoaineiston tarkastelulle
-
vertailtavien kilpailijamaiden rajaus kertomatta sen merkitystä
Hintakilpailukyvyn mittareista
Taloustieteessä
yleisimmin käytetyt hintakilpailukyvyn mittarit muodostetaan joistakin hintaindekseistä
(usein kuluttajahintaindekseistä), nimellisistä yksikkötyökustannuksista tai
reaalisista yksikkötyökustannuksista, jotka heijastavat itse asiassa
funktionaalista tulonjakoa eli palkkojen (ja sivukulujen) osuutta
kansantulokakusta. Jos nämä eivät jostain syystä ”kelpaa”, voidaan yrittää
nojautua vaihtoehtoisiin ja jopa itse keksittyihin mittareihin.
Yksi
tällainen mittari on suhteelliset palkat. Juuri sen keskeistä heikkoutta – työn
tuottavuuden huomiotta jättämistä – yksikkötyökustannukset on otettu
korvaamaan. Toinen vaihtoehtoismittari on teollisuuden tuotannon tai
työpanoksen kehitys. Ajatus on sinänsä hyvä, sillä suurin osa viennistä on
teollisuustuotteita. Kuitenkin siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät kuten
globaali trendi teollisuuden sijoittumisesta nouseviin talouksiin ja
erityisesti Aasiaan, tai ko. maan teollisuuden erityispiirteet kuten Suomessa
Nokian ja metsäteollisuuden ongelmat.
Vaihtotaseen
huomioimista vaaditaan myös usein tässä yhteydessä. Sehän mittaa paitsi
ulkomaankaupan ylijäämää (viennin ja tuonnin arvojen erotusta) myös ulkomailta
saatujen tuotannontekijätulojen (palkkojen, korkojen, osinkojen ym.) ja
tulonsiirtojen erotusta verrattuna sinne maksettuihin vastaaviin eriin.
Vaihtotaseen alijäämä vastaa (eräin tarkennuksin) myös maan velkaantumista
ulkomaille.
Ellei
maalla ole erityistä tarvetta kasvattaa vaihtotaseen alijäämällä ulkomaista
velkaansa (esimerkiksi rahoittaakseen suuria kotimaisia investointeja) tai sen
ylijäämällä ulkomaista nettovarallisuuttaan (esimerkiksi säästämällä näin
kireämpien aikojen varalle), niin vaihtotaseen tasapaino on järkevä tavoite. Itsetarkoituksellinen
vaihtotaseen ylijäämän tavoittelu merkitsee, että jätetään käyttämättä
vientituloja tuonnin rahoittamiseen ja siten elintason nousuun. Kroonisista
alijäämistä taas seuraa ajan myötä samanlaisia ongelmia mihin euroalueen
kriisimaat ajautuivat viime vuosikymmenellä.
Pekka
Sauramo osoittaa kirjoituksissaan väitteen hintakilpailukyvyn isosta kuilusta
perusteettomaksi. Lisäksi sen viimeaikainen heikkeneminen näyttää johtuneen
lähes yksinomaan Nokia-sektorin ja metsäteollisuuden ongelmista. EK ja Sipilän
hallitus haluavat parantaa hintakilpailukykyä palkkamaltilla, nollalinjalla tai
jopa palkkojen alentamisella, mitä työajan pidentäminen ilman vuosipalkan
nousua merkitsisi. Onko järkevää tavoitella Nokian ja metsäteollisuuden
korvaajia suosimalla kilpailijamaita selvästi heikompaa palkkakehitystä?
Saksan tielle?
Olen
tätä asetelmaa käsitellyt hieman toisaalla. Hyvä kysymys on, kannattaako
Suomen kaltaisen maan lähteä Saksan tielle, jolla ei tosiasiassa edes
varsinaisesti parannettu vientiteollisuuden kilpailukykyä vaan luotiin matalan
tuottavuuden ja hyvin alhaisen palkkatason työpaikkoja palvelualoille. Koska
elintason nousu perustuu nykyaikana yksinomaan tuottavuuden nousuun, merkitsisi
sellainen strategia tietoista pyrkimystä alentaa elintasoa.
Toisaalta
täytyy ihmetellä, miksi Suomen Pankki varoitellessaan kotitalouksien
velkojen paisumisesta ennätystasolle vaatii samalla äärimmäistä palkkamalttia,
joka tulisi hankaloittamaan kotitalouksien velanhoitoa entisestään. Kuten Pertti
Haaparanta viime tammikuussa pidetyssä VVT:n elvytysseminaarissa ja sittemmin T&Y-artikkelissaan
korosti, palkkojen heikko kehitys ruokkii deflaatio-odotuksia ja taantumaa
juuri tällaisen mekanismin kautta.
Suomen
hintakilpailukyky ei ole mitenkään erityisen heikko historiallisessa
katsannossa. Se sallii kohtuulliset palkankorotukset. Ja sitä paitsi – kuten Haaparanta
on aiemmin korostanut – Suomen kilpailukyky on oikeasti kiinni aivan muusta
kuin palkkatasosta.
Heikki Taimio
Kirjoittaja
on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija.