Piketty kannustaa verottamaan rikkaita: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Pariisin kauppakorkeakoulun professori Thomas Pikettyn teos ”Capital in the Twenty-First Century” (”Pääoma 21. vuosisadalla”) ilmestyi ranskaksi reilu vuosi sitten ja englanniksi viime maaliskuussa. Tämä liki 700-sivuinen magnum opus on epäilemättä merkittävin talouskirja vuosikymmeniin, sillä se kääntää taloustieteen ja –politiikan huomiota isosti suuntaan, joka on ollut pitkään kadoksissa: varallisuuden ja tulojen jakaantumiseen sekä rikkaiden vallan kasvuun.

Tuskin mistään muusta talouskirjasta on viime aikoina laadittu niin paljon katsauksia ja arvioita. Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Ilpo Suoniemi laati viime keväänä yhden ensimmäisistä suomenkielisistä arvioista. Syksyllä julkaistiin suomeksi ruotsalaisen taloustieteilijän Jesper Roineen laajempi yhteenveto ”Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla. Kooste ja pohjoismainen näkökulma”, jota Suoniemi myös hyödynsi alustuksessaan VVT:n Piketty-seminaarissa 10.12. Suoniemen alustus on saatavana VVT:n kotisivulla, samoin kuin Tampereen yliopiston professori Matti Tuomalan seminaariesitys ”Onko Pikettyn kuvaama kehitys nähtävissä Suomessa?”

”Pääoma”-sana Pikettyn kirjan otsikossa on varmaan ollut aivan tietoinen markkinointikikka; näin on syntynyt mielikuva yhteydestä Karl Marxin ”Pääomaan”, ja jotkut ovatkin alkaneet kutsua Pikettyä” moderniksi Marxiksi”. Samalla kuitenkin on syntynyt yksi suurimmista kirjaan liittyvistä väärinkäsityksistä. Etenkin ne taloustieteilijät, jotka eivät ole vaivautuneet lukemaan paksua kirjaa – ja siihen on todella uhrattava aikaa ja vaivaa – ovat tulkinneet Pikettyn pääoman liian kapeasti pelkkinä tuotantovälineinä. ”Varallisuus” tai ”omaisuus” olisivat termeinä johtaneet paremmin oikeaan. Pikettyn ”pääoma” siis sisältää paljon muutakin omaisuutta kuin tavanomaisen pääoman eli tuotetut tuotantovälineet, ennen kaikkea maa- ja asunto-omaisuuden.

Tästä perustavanlaatuisesta väärinkäsityksestä on seurannut eräitä muita, niin ikään kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Taloustieteessä on esimerkiksi yleinen käsitys, että pääoman kasaantuminen johtaa sen tuottoasteen – ts. voittoasteen, joka on voitto/pääomakanta – alenemiseen. Syynä on tuottoisien investointikohteiden väheneminen, jota tosin uudet innovaatiot voivat jarruttaa tai jopa kääntää nousuun joksikin aikaa. Väärinkäsittäjillä on näin ollen suuria vaikeuksia ymmärtää eräitä Pikettyn keskeisiä väittämiä, kuten ennen muuta sitä, että varallisuuden tuottoaste pysyy pitkiä aikoja koreampana kuin bruttokansantuotteen tai kansantulon kasvuvauhti.

Näin tulemmekin ehkä kaikkein yksinkertaisimpaan tapaan ymmärtää Pikettyn ydinsanoma. Kansantulo muodostuu työ- ja pääomatuloista tai toisin sanoen palkkatuloista (ansiotuloista) ja omaisuustuloista. Pikettyn merkinnöin kansantulon vuotuinen kasvuvauhti on g (prosenttia) ja pääoman (omaisuuden, varallisuuden) verojen jälkeinen tuottoaste r (= omaisuustulot/omaisuus). Pikettyn keskeinen epäyhtälö on, että varallisuuden tuottoaste on suurempi kuin kansantulon kasvuvauhti, r > g. Varallisuuden tuottoaste verojen jälkeen vastaa pitkälti varallisuuden kasvuvauhtia, vaikka osa omaisuustuloista kulutetaankin. Näin ollen varallisuus kasvaa nopeammin kuin kansantulo eli varallisuuden suhde kansantuloon nousee. Tällöin entistä suurempi osa kansantulosta menee omaisuustuloihin. Rikkaat rikastuvat. Seurauksena on tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu.

VVT:n seminaarissa professori Tuomala esitti uusia tuloksia Suomessa tapahtuneista muutoksista, joiden selvittämistä on tosin vaikeuttanut oleellisesti varallisuustilastoinnin heikkeneminen vuoden 2006 alusta tapahtuneen varallisuusveron lakkauttamisen myötä. Näyttää siltä, että Suomessakin varallisuuden suhde kansantuloon on ollut kasvussa samoin kuin kaikkein rikkaimpien osuus tuloista.

Paljon keskustelua on herättänyt Pikettyn tulevaisuudenkuva – skenaario, jossa rikkaiden rikastuminen jatkuu ja tuloerot kärjistyvät saavuttaen samat mittasuhteet kuin runsaat 100 vuotta sitten. Laajat tilastolliset tutkimukset useista eri maista ovat näyttäneet, että suurimman osan aikaa todellakin r > g. 1900-luvulla maailmansotien aiheuttamat tuhot rikkaiden omaisuuksille sekä hyvinvointivaltion nousu ja verotuksen kiristyminen käänsivät tuon epäyhtälön väliaikaisesti toisin päin. Viime vuosikymmeninä se on kuitenkin taas alkanut päteä, ja yhä suuremmassa määrin. Erityisesti kaikkien rikkain yksi prosentti tai promille on monissa maissa onnistunut kasvattamaan tulojaan ja osuuttaan kansantulokakusta. Tulevaisuuden suuri kysymys on, jatkuuko tämä eriarvoistava kehitys.

Rikkaat voivat varjella omia etujaan hyvin pitkälle sillä, että heidän edustajansa kontrolloivat mediaa, viihdeteollisuutta ja politiikkaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kaikki kongressin jäsenet kuuluvat rikkaimpaan yhteen prosenttiin, ja rikkaiden lobbaustoiminta on Washingtonissa erittäin voimakasta. Puhutaankin plutokratiasta, rikkaiden (yli)vallasta. Työvoiman (palkansaajien) neuvotteluvoima on heikentynyt mm. globalisaation seurauksena, joten tulojen ja varallisuuden jako on päässyt senkin takia kääntymään rikkaiden eduksi. Kaikissa maissa ”kehitys” ei ole mennyt aivan näin pitkälle, mutta samoja merkkejä on näkyvissä muuallakin.

Toisaalta Piketty viittaa talouskasvun hidastumiseen (g:n alenemiseen) tulevaisuudessa mm. väestönkasvun ja tuottavuuden kasvun hidastuessa. Tämäkin on omiaan vahvistamaan Pikettyn epäyhtälöä.

Mikä sitten voisi kääntää kehityksen suunnan? Maailmansotien kaltaista varallisuuden tuhoa – tai vastaavaa ilmastokatastrofia tai ulkoavaruudesta Maahan iskevää suurta kappaletta – ei kukaan toivo. Väestönkasvua halutaan varmasti rajoittaa jatkossakin. Uudet tekniset innovaatiot ovat aiemminkin yllättäneet vaikutuksillaan kansantulon kasvuun, mutta kenelle tuotot niistä sitten menevät? Pikettyn katse kääntyikin varallisuuden verotukseen, ennen kaikkea perintöveroon, jolla voitaisiin rajoittaa varallisuuden kasaantumista. Perintöjen ja myös suurten tulojen verotus olikin 1900-luvulla jonkin aikaa huomattavasti kireämpää kuin nykyään. Globalisaation johdosta tällaisten omaisuuksien ja tulojen verotuksen kiristäminen näyttää hankalalta, koska verotettavat voivat paeta muihin maihin ja veroparatiiseihin. Piketty kannustaa kuitenkin etenemään tähän suuntaan.

Ensimmäiset askeleet veroparatiisien kuriin saattamiseksi on jo otettu. Mitähän seuraavaksi?

Heikki Taimio, erikoistutkija

Tästä linkistä VVT:n Piketty-seminaarin 10.12.2014 sivulle, jossa tilaisuuden tallenne katsottavissa ja puhujien esitykset. 

EU:n ja Yhdysvaltain taloussopimus on uskon asia: Henri Purje VVT:n blogissa

Euroopan komission tuore puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sai tiistaina 9.joulukuuta 60-vuotislahjakseen yli miljoonan EU-kansalaisen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa vaaditaan EU:n ja Yhdysvaltojen välisten investointi- ja vapaakauppasopimusneuvotteluiden lopettamista.

Aiemmin kesällä komissio hylkäsi virallisen EU-järjestelmän kautta laaditun samaa vaatineen kansalaisaloitteen.

Lyhenteellä TTIP tunnettua sopimusta on neuvoteltu puolentoista vuoden ajan. Kyse on huomattavasti tavanomaista vapaakauppa- tai investointisopimusta pidemmälle menevästä järjestelystä, joka tähtää markkinoillepääsyn ja investointivirtojen helpottamisen lisäksi myös erilaisten standardien ja sääntelyn yhdenmukaistamiseen Atlantin molemmin puolin.

Oletuksena on, että ”kaupan rajoitteiden purkaminen” toisi lisää työpaikkoja ja talouskasvua. Samalla EU ja USA määrittelisivät keskenään uusia normeja, joista muodostuisi globaalin talouden yleisiä pelisääntöjä.

Sopimus on herättänyt etenkin Euroopassa enemmän julkista keskustelua kuin yksikään kansainvälinen taloussopimus pitkään aikaan. Ja hyvä niin.

Oikeudet ja demokratia pelissä?

Ehkä syystäkin eniten huomiota on saanut pakettiin kaavailtu sijoittajansuoja, joka toteutuessaan kaventaisi oleellisesti valtioiden itsemääräämisoikeutta, sääntelymahdollisuuksia ja demokratian alaa.[1] Voimakkaan arvostelun seurauksena tämä osa neuvotteluista onkin nyt katkolla, ja on hyvin mahdollista, ettei suunnitellun kaltainen järjestely ole EU:ssa tällä hetkellä poliittisesti mahdollinen.

Lisäksi on kyseenalaistettu, kuinka luotettavia ovat sopimuksen vaikutusarviot, joiden mukaan  EU:n bruttokansantuote kasvaisi joitakin prosentin kymmenyksiä 13 vuoden aikana, uusia työpaikkoja syntyisi yli miljoona ja keskimääräiselle eurooppalaiselle perheelle jäisi vuonna 2027 viisisataa euroa enemmän käteen kuin ilman TTIP:ä.

Puolen prosentin bkt-kasvulisä vuoteen 2027 merkitsisi noin 0,03 prosenttia vuositasolla, eli vaikutus olisi toteutuessaankin jokseenkin marginaalinen. Mallit olettavat myös, että muista kuin tulleihin liittyvistä ”kaupan esteistä” puretaan jopa puolet ja että esimerkiksi työvoima siirtyisi täydellisen joustavasti talouden sektorien välillä.

Monet poliitikot, tutkijat ja kansalaisjärjestöt ovat olleet huolissaan myös siitä, että TTIP-sopimus heikentäisi yksityisyydensuojaa, työelämän perusoikeuksia, ympäristöstandardeja sekä ruuan ja kemikaalien turvallisuutta, lisäisi eriarvoisuutta, vaikeuttaisi hyvinvointipalveluiden sääntelyä ja lukitsisi osapuolet kestämättömään, sosiaalisesti eriarvoistavaan ja fossiilienergiaan nojaavaan talousmalliin.

Arvostelun perusteena ovat esimerkiksi EU:n ja USA:n toisistaan poikkeavat käytännöt ja pelko siitä, että vahvasti elinkeinoelämän intresseistä lähtevissä, varsin suljetuissa neuvotteluissa yhteisen nimittäjän löytäminen merkitsisi sääntelyn heikentämistä.

EU-komission, Suomen hallituksen ja elinkeinoelämän suunnalta on vakuutettu, ettei mikään huolista ole aiheellinen: Kestävän kehityksen näkökulmat on huomioitu, valtioiden sääntelyoikeutta ei rajoiteta, eikä julkisia palveluita ole pakko yksityistää. Sijoittajansuojapykälätkin ovat tämän tyyppisten sopimusten peruskauraa.

Vain sitovilla kirjauksilla on seurauksia

Voimakkaan painostuksen alla EU-komissio julkaisi jäsenmailta saamansa TTIP-neuvottelumandaatin lokakuussa. Sen mukaan osapuolten pitäisi tunnistaa kansainvälisissä sopimuksissa määritelty kestävä kehitys sopimuksen läpileikkaavaksi periaatteeksi ja pitäytyä heikentämästä sääntelynsä tasoa investointien houkuttelemiseksi. (Sääntelyn tiukentaminen on asia erikseen.)

On mahdotonta sanoa, mitä nämä lupaukset tarkoittaisivat käytännössä. Neuvottelumandaatin, aiemman sopimushistorian sekä hiljattain loppuun neuvotellun EU:n ja Kanadan välisen vastaavan sopimuksen (CETA) perusteella voi kuitenkin veikata jotakin.

EU:n kauppasopimuksiin on sisältynyt kappale ihmisoikeuksien kunnioittamisesta 1990-luvun alusta asti. Myös ympäristön ja työntekijöiden oikeuksia koskeva kestävän kehityksen kappale on nykyään normi.

Kestävä kehitys ei kuitenkaan ole yhdessäkään EU:n sopimuksessa ollut varsinainen velvoite, jota voisi laiminlyödä ja jonka rikkomisesta seuraisi jonkinlaisia käytännön toimia tai sanktioita. Etupäässä papereihin on kirjattu viittauksia osapuolten voimassaoleviin sitoumuksiin, esimerkiksi ILO:n perussopimuksiin tai monenkeskisiin ympäristösopimuksiin, joista olisi toivottavaa yrittää pitää kiinni. Näin on CETA:nkin tapauksessa.

Sen sijaan esimerkiksi markkinoillepääsyä tai syrjimättömyyttä koskevat taloudelliset sopimusvelvoitteet, ja niiden loukkaamisesta seuraava menettely, on määritelty tarkasti.

CETA:n uutuus on virkamiehistä koostuva toimielin, jonka on määrä kokoontua tarvittaessa arvioimaan sopimuksen kestävän kehityksen, ympäristö- ja työoikeuskappaleiden toteutumista. Lisäksi perustetaan vuosittain kokoontuva kansalaisyhteiskuntafoorumi. Se, onko näillä elimillä mitään virkaa, riippuu siitä, minkä roolin EU ja Kanada niille käytännössä haluavat antaa.

Sopimuksella perustetaan myös sääntely-yhteistyöelin, jonka on pelätty siirtävän kiistanalaisimpien kysymysten käsittelyn ja alkuperäistä sopimusta pidemmälle menevät sääntömuutokset epädemokraattisiin ja suljettuihin viranomaisprosesseihin.

Jossain määrin myönteiseksi voi tulkita sen, että CETA-sopimuksessa on vahvistettu EU:lle ominainen varovaisuusperiaate, jonka mukaan potentiaalisesti haitallista asiaa pidetään haitallisena kunnes toisin todistettu. ”Markkinamekanismin” virheitä korjaavat tuet, esimerkiksi uusiutuvalle energialle, ovat periaatteessa sallittuja.

Lisäksi Suomen lainsäädännön muuttamismahdollisuudet on eduskuntatiedotuksen mukaan turvattu useilla aloilla erityisrajoituksilla.

TTIP-neuvotteluissa EU oletettavasti tavoittelee vastaavanlaisia kirjauksia. Se, mitä niistä menee läpi, ja mitä merkitystä niillä on, selviää vasta, mikäli sopimus joskus hyväksytään.

Sillä välin on mahdollista, että CETA-sopimuskin vielä kaatuu siihen sisältyvän sijoittajansuojan suureen vastustukseen.

Se kuitenkin tiedetään, että EU-komission oma TTIP-vaikutusarvio ennustaa poikkiatlanttisen kaupan kasvun lisäävän hiilidioksidipäästöjä. EU:n yhtenä kärkitavoitteena on myös alkaa tuoda Yhdysvalloista fossiilienergiaa, mikä ei lupaa hyvää energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian kehittämiselle.

Komission normitalkoot

Sinänsä ei ole yllättävää, että EU-komissio ja monet etenkin oikeistovetoiset jäsenmaat ajavat innolla TTIP:n ja CETA:n kaltaisia sopimusjärjestelyitä.

Markkinamekanismin kaikkivoipaisuuteen uskovalle markkinoiden alan laajentaminen merkitsee automaattisesti hyvän lisääntymistä. Sääntely, oli kyse sitten EU:n energiatehokkuuden parantamista edellyttävästä ecodesign-direktiivistä tai liian vahvasta työntekijöiden irtisanomissuojasta, jarruttaa tehokkaiden markkinoiden toimintaa.

Komission uusi puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on jo sitoutunut jatkamaan edeltäjänsä aloittamaa ”turhien” EU-sääntöjen purkua. Suuri osa niistä liittyy ympäristön tilan, työntekijöiden oikeuksien tai elintarvike- ja laiteturvallisuuden edistämiseen.

Tämän, Suomessakin tutun logiikan mukaan yrityksiin kohdistuvan sääntelyn karsiminen tuottaisi oitis lisää työpaikkoja, talouskasvua, innovaatioita ja yhteiskunnallista hyvinvointia. Empiirisiä todisteita tästä ei tosin juuri ole saatavilla.

EU-kansalaisen vinkkelistä on huolestuttavaa, että etuamme TTIP:n ja CETA:n kaltaisissa, paljolti kansanedustuslaitoksilta ja julkisuudelta piilossa käytävissä, seurauksiltaan kauaskantoisissa neuvotteluissa edistävät tahot, joiden ideologinen perusvire on kunnianhimoisten kestävän kehityksen standardien vastainen.

Henri Purje  

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on toiminut useiden eri kansalaisjärjestöjen palveluksessa.

[1] http://www.uutistamo.fi/investointisuoja-loukkaa-demokratiaa/

[2] http://www.vihrealanka.fi/uutiset-kotimaa/valiokunta-hyv%C3%A4ksyi-kauppasopimuksen-kanadalaiset-kaivosyhti%C3%B6t-suojaan