Ilman säätelyä bioenergian käyttö kääntyy itseään vastaan

Kuva: Sini Eräjää osallistui 30.11. VVT:n järjestämään bioenergian kestävyyttä käsitelleeseen seminaariin. 

Tilaisuus taltioitiin, ja sen voi katsoa kokonaisuudessaan
osoitteessa.




Suomen hallitus ja bioenergia-alan edustajat ovat kiitelleet kilvan bioenergian kestävyyskriteereitä koskevaa Euroopan komission esitystä, joka julkaistiin osana uutta uusiutuvan energian direktiiviä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessakin (4.12.) todettiin, että esitys ei tuo minkäänlaisia esteitä biomassojen energiakäytölle. Voidaan siis jatkaa kuten tähänkin asti ja saada vielä EU-lainsäädännön kestävyysmerkinnät päälle.

Valitettavasti kommentaattorit ovat oikeassa. Komission esitys ei tule juuri ohjaamaan metsäenergian käyttöä kestävämpään suuntaan. Ilmaston tai ympäristön kannalta tässä ei ole mitään kiiteltävää. Komission esitys edellyttää lähinnä jonkinlaista kansallista metsälainsäädäntöä ja päästöjen laskemista maankäyttö- ja metsäsektoreilla (ns. LULUCF-sektoreilla). Näiden sektoreiden päästölaskennasta on oma EU-lainsäädäntöesityksensä, josta vielä neuvotellaan. Kun se astuu voimaan, jokainen EU-maa tulee täyttämään nämä ”kestävyysvaatimukset” – kuten myös lähes kaikki Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaneet maat.   

Komission esityksen lähtökohtainen ongelma on, että bioenergian kestävyys ei tarkoita samaa kuin metsätalouden tai puun kasvatuksen kestävyys. Suomessa tiedetään hyvin ettei kansallinen metsälainsäädäntö ole onnistunut turvaamaan metsäluonnon monimuotoisuutta. Vielä vähemmän se on kyennyt takaamaan päästövähennyksiä bioenergian käytöstä. Etenkään kokonaisten puiden, kantojen tai usein jopa harvennuspuun polttaminen energiaksi ei suomalaisenkaan tutkimuksen mukaan tuota riittäviä päästövähennyksiä – oli metsätalous kuinka ”kestävää” tahansa. Lainsäädäntö ei myöskään vastaa kantojen ja hakkuutähteiden korjuusta syntyviin uusiin ympäristöhaasteisiin.

Päästöjen pelkkä laskeminen ei ole sama asia kuin niiden vähentäminen. Metsien ja maa-alueiden päästötaseesta on tärkeää pitää kirjaa ja saada nämä sektorit mukaan EU:n ilmastotavoitteisiin. Päästöjen ja nielujen laskeminen ei näillä sektoreilla toimi kuitenkaan samoilla säännöillä kuin esimerkiksi energiasektorilla. Niiden täsmällinen arvioiminen on usein hankalaa. Sen myötä on hämmentävää huomata että Suomi lobbaa parhaillaan EU:ssa metsäsektorille laskentasääntöjä, jotka piilottaisivat kasvavan bioenergian käytön ja hakkuiden tuottamat päästöt.

Bioenergian käyttöä ohjaa ensikädessä energiapolitiikka, etenkin uusiutuvan energian tavoitteet ja tuet. Jos halutaan varmistaa että bioenergia tuottaa merkittäviä päästövähennyksiä ja on kestävää, täytyy tälle asettaa ehdot energiapolitiikassa. Komission esitys jättää nämä huolet muiden sektoreiden ja muun lainsäädännön vastuulle.  

Rajattomasti kasvanut metsäenergian ja muun bioenergian käyttö on johtanut lukuisiin ympäristön ja ilmaston kannalta ongelmallisiin käytäntöihin ympäri Euroopaa. Suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet voimakkaasti Sipilän hallituksen metsäenergiasuunnitelmia, jotka tulevat johtamaan metsänielujen merkittävään pienemiseen. Hiljattainen BirdLife Europen raportti dokumentoi kuinka jokivarsimetsiä Italiassa on alettu hakkaamaan bioenergiaksi, kuinka EU markkinoille myyvä venäläinen jättipellettitehdas tekee pellettejä kokonaisesta runkopuusta, ja kuinka Slovakiassa kokonaisia puita on haettu jopa suojelualueilta sähköntuotantoa varten.  

Tällaiset tapaukset tuskin vastaavat kenenkään mielikuvaa paremmasta ja kestävästä, uusiutuvaan energiaan perustuvasta tulevaisuudesta. Jos poliittinen ohjaus ja kannustimet eivät muutu nykyisestä, eivät myöskään nämä huonot käytännöt tule muuttumaan, jolloin bioenergian käytön kasvu kääntyy itseään vastaan. Mikäli poliittinen ohjaus säilyy muuttumattomana, ei markkinoilla myöskään tehdä tilaa kestävimmille bioenergiavaihtoehdoille, jotka perustuvat puhtaasti vaikka maa- ja metsätalouden jätteille. Kestävyyskriteerit tai lainsäädäntö, joka ei tarjoa muuta kuin vihreän leiman varsinaisiin ongelmiin puuttumatta, ei tarjoa sitä vakaata toimintaympäristöä tai parempaa julkisuuskuvaa, jota monet bioenergia-alalla kaipaavat.

EU:ssa on jo kokemusta siitä miten käy jos bioenergian ongelmia koetetaan ratkoa puolivillaisella kestävyyslainsäädännöllä. Liikenteen biopolttoaineille, joita tehdään lähinnä maataloustuotteista, esitettiin kestävyyskriteereitä jo vuonna 2009. Nämä kriteerit sivuuttivat kysymyksen epäsuorista maankäytön muutoksista (ILUC) johtuvista päästöistä, jotka tekevät monista ruokakasveista valmistetuista biopolttoaineista fossiilisia vaihtoehtoja pahempia. Päästöongelmat eivät kuitenkaan sivuuttamalla kadonneet vaan kasvava kriittikki tiedeyhteisön ja kansalaisten suunnalta pakotti lopulta EU:n muuttamaan biopolttoaineiden kestävyyslainsäädäntöä vuonna 2014.

Politiikan ja ohjauskeinojen muuttaminen kesken kaiken voi olla myrkkyä alan toimijoille, jotka hakevat vakaata toimintaympäristöä. Käykö metsäenergian kanssa nyt samoin, jos tiede ja todellisuus ohitetaan, vai olisiko parempi laittaa asiat saman tien oikeille raiteille? Bioenergian käytölle kaivataan selkeitä linjauksia, joilla voidaan rajoittaa sen kontrolloimatonta kasvua. EU:n tulisi kaikin keinoin torjua maatalousmaata kuluttavien ruokakasvien, suoraan metsistä tulevan runkopuun ja biomassan käyttöä tehottomaan sähköntuotantoon, vaikka se tapahtuisi uusiutuvan energian nimikkeellä.

Sini Eräjää

Kirjoittaja toimii BirdLife Europe -järjestön bioenergia-asiantuntijana Brysselissä.

Tiekartta ulos Euroopan umpikujasta

EU:n entisen puheenjohtajan Herman Van Rompuyn johtama European Policy Centre on julkaissut tuoreen raportin aiheesta Countering a regressive and illiberal Europe, johon kannattaa tutustua myös meillä Suomessa. Raportissa käydään jäsentyneesti läpi Euroopan unionin nykytilaa. Raportti kuvaa yhteisöä, joka on kasvanut niin eripuraiseksi että yhteisymmärryksen löytäminen on yhä vaikeampaa.

EU:n puolustajat ovat perinteisesti vastanneet tällaisiin puheisiin toteamalla että unioni on aina kasvanut kriisien kautta. Tällä kertaa kuitenkin kriisejä on useita, ja ne vetävät yhteisöä eri suuntiin.

Talous- ja eurokriisien ohella unionia repivät geopoliittinen kriisi, terrorismin uhka sekä maahanmuutto- ja pakolaiskriisi. Jälkimmäinen on lisännyt eripuraa vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä sekä johtanut Ison-Britannian päätökseen erota unionista.

EU ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä ongelmia kansalaisten toivomalla tavalla. Tämä on osaltaan ruokkinut unionia kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja sekä vahvistanut äärimmäisyysajattelua eri jäsenmaissa.

Tutkimuslaitoksen käsittelemässä ”polykriisissä” ei ole kyse ainoastaan unionin jatkuvuudesta vaan jostain paljon tärkeämmästä: eurooppalaisen elämäntavan turvaamisesta, joka perustuu avoimuudelle, vapaudelle sekä jäsenmaiden sisäiselle ja kansainväliselle yhteistyölle. Kasvava kansallismielisyys ja muukalaisviha johtavat helposti syviin ristiriitoihin, joista väkivaltaiset konfliktit eivät ole kaukana.

Raportti tarjoaa muutamia ohjeita, joita kannattaisi noudattaa, jotta vältymme ongelmien kärjistymiseltä:

1. Keskitytään olennaiseen ja pyritään saamaan niissä myös tuloksia. Priorisoidaan mitkä asiat ovat EU:n tulevaisuuden kannalta olennaisia. Laajentamalla unionin toimintaa joka suuntaan ongelmat vain mutkistuvat entisestään.
2. Arvioidaan globalisaation etuja ja haittoja, ja korjataan kurssia sen mukaisesti. Veropakolaisuuden suitsiminen, sosiaalisten oikeuksien kunnioittaminen ja ympäristöturvallisuuden puolustaminen EU:n sisällä ja kansainvälisessä kaupassa ovat askeleita oikeaan suuntaan. TTIP- ja CETA-neuvottelujen herättämä huoli kansalaisten keskuudessa osoittaa ettei unionin uskota kykenevän enää puolustamaan näitä perusasioita.
3. Nostetaan täysjäsenyyden edut esille ja vältetään uusien jakolinjojen muodostuminen yhteisön sisälle. Jäsenmaiden on ymmärrettävä että etujen lisäksi niillä on myös velvollisuuksia, jotka on täytettävä jotta unioni säilyisi toimintakykyisenä. Meidän on kyettävä puuttumaan unionin sisällä tapahtuviin rikkomuksiin, minkä vuoksi yhteisten päätösten toimeenpanon valvontaa on tehostettava.
4. Puututaan EU:n toimintaa panetteleviin kirjoituksiin jäsenmaissa. Se ei tarkoita sananvapauden rajoittamista vaan vääristelevien tietojen korjaamista sekä EU:n päätösten ja aikaansaannosten proaktiivista tiedottamista. Ennen kaikkea: lopetetaan unionin syyllistäminen kaikista ongelmista. EU on sitä mitä jäsenmaat haluavat ja päättävät. Sen epäonnistuminen on osoitus jäsenmaiden kollektiivisesta heikkoudesta.

Vapaus valita toisin ry. käsittelee näitä aiheita tuoreessa kirjassaan Hajoaako unioni? Kirjoituksia EU:n kohtalonkysymyksistä. Se sisältää asiantuntija-artikkeleita unionin tulevaisuudesta muun muassa historian, talouden, valtiosäännön, sukupuolten tasa-arvon, siirtolaisuuden ja pakolaiskysymysten sekä ympäristön näkökulmasta. 

Kirja julkistetaan Helsingin kirjamessuilla la 29.10. klo 15.00- 15.45 Messukeskuksen auditoriosalissa 201. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita!

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Lue lisää raportista:

EU@60 Countering a regressive & illiberalEurope

Kansainväliset sopimukset viitoittavat tietä tulevaisuuteen

EU on hyväksynyt kuluneen vuosikymmenen aikana useita sopimuksia, joilla on merkitystä myös elinkeinoelämän kannalta. Tuoreimmat esimerkit ovat viime vuodelta, jolloin allekirjoitettiin sekä Pariisin ilmastosopimus että hyväksyttiin YK:n kestävän kehityksen tavoitteet vuodelle 2030.

Ilmastosopimus oli näistä käänteentekevin, sillä se määrittelee pitkälle tulevaisuuteen kansainvälisen yhteisön tahtotilan. Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen enintään kahteen asteeseen ohjaa tästä eteenpäin yritysten strategisia valintoja. Siitä saatiin ensimmäisiä vihjeitä lokakuussa, jolloin lentoyhtiöt pääsivät sopuun lentoliikenteen päästöjen kasvun pysäyttämisestä vuoteen 2020 mennessä (HS 7.10.). Saksan liittoneuvosto hyväksyi puolestaan päätöslauselman, jonka mukaan polttomoottoreilla toimivien uusien autojen myynti kielletään vuoteen 2030 mennessä (Yle 11.10.). Ruandassa päästiin taas yhteisymmärrykseen ilmastolle haitallisten HFC-kaasujen rajoituksista (HS 16.10.).

Kansainväliset sitoumukset heijastuvat ennen pitkää myös lainsäädäntöön, jolloin ne muuttuvat normiohjaukseksi. Ne kannattaisi ottaa huomioon mieluummin etu- kuin jälkikäteen, jolloin olemme jo auttamattomasti jäljessä teknologisten innovaatioiden kehittämisessä.

Vastaavia uutisia on tulossa lisää lähiaikoina. Seuraavana listalla ovat todennäköisesti ympäristön kannalta haitalliset tuet, joiden luopumisesta sovittiin vuonna 2010 sovitussa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä koskevassa Nagoyan pöytäkirjassa ja sen sisältämissä Aichi-tavoitteissa. Haitallisia tukia koskeva määräaika on umpeutumassa vuonna 2020.

Sama koskee bioenergian kestävyyskriteereitä. EU-komissio julkaisee niistä esityksensä todennäköisesti joulukuun alussa. Tuolloin selviää katsooko se bioenergian ilmastoneutraaliksi kuten Suomen metsäteollisuudessa on ollut tapana. Kansainvälisissä keskusteluissa näkemykset ovat muuttumassa biomassan kannalta kielteisiksi. Perinteinen näkemys, jonka mukaan bioenergian käytöstä vapautuva hiilidioksidi palautuu ennen pitkää takaisin luonnolliseen kiertoon, ei herätä kaikissa vastakaikua. Piipun päästä mitattuna biomassa tuottaa enemmän päästöjä kuin kivihiili. Ihmiskunnalla ei ole aikaa odottaa vuosikymmeniä bioenergian käytöstä vapautuvan hiilen sitoutumista uuteen biomassaan.

Asia on kansallisesti hankala, sillä bioenergiaa tuottaviin laitoksiin on tehty merkittäviä investointeja. Taloudellisista seurauksista huolimatta tässä – kuten kaikissa tilanteissa – kannattaisi ottaa tosiasiat annettuina. Kansallisen menestyksen kannalta olisi viisasta satsata innovaatioihin, jotka perustuvat parhaaseen saatavilla olevaan tietoon.

Kotimainen keskustelu bioenergian kestävyyskriteereistä varmasti kiihtyy mitä lähemmäksi EU-komission tiedonantoa päästään. 

Vapaus valita toisin ry. järjestää aiheesta seminaarin ke 30.11. klo 17-19 Tieteiden talolla. 

Tilaisuutta voi seurata myös suorana VVT:n verkkosivuilla julkaistavan linkin kautta.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Kuva: Jakob Tuggener, The Family of Man, 1955

EU:n kriisi syvenee entisestään

Unkarin kansanäänestys EU:n pakolaiskiintiöistä on tuore takaisku unionin toiminnalle. Britannian päätettyä viime kesänä irtautua EU:sta kritiikki sitä kohtaan on kasvanut etenkin Unkarissa ja Puolassa.

Kasvaneiden pakolaisvirtojen ja lisääntyneen maahanmuuton seurauksena populistiset ääriliikkeet ovat voimistuneet kaikkialla Euroopassa.

Pääministeri Viktor Orbanin hallituskausi on ollut surullista katsottavaa solidaarisuuden ja vastuunjaon puolesta toimiville eurooppalaisille.

Vaikka alle puolet unkarilaisista vaivautui osallistumaan 2.10. järjestettyyn kansanäänestykseen, selvä enemmistö niistä jotka äänestivät torjui EU:n johtajien vuosi sitten vaivalla sopiman 160.000 pakolaisen jakosuunnitelman. Unkarin osuus kiintiöstä olisi ollut vajaa 1300 pakolaista. Se oli Orbanin mielestä liikaa vaadittu.

Suunnitelma oli jo valmiiksi edennyt kehnosti. Vuoden aikana vain alle 8000 pakolaista on saatu siirrettyä sopimuksen mukaisesti uusiin kohdemaihin. 152.000 ihmistä odottaa edelleen sen toimeenpanoa. Unkarin kansanäänestyksen jälkeen sopimus uhkaa raueta lopullisesti. Se ei lupaa hyvää muullekaan EU-yhteistyölle.

Sama asetelma voi toistua ensi vuonna järjestettävissä Ranskan presidentinvaaleissa. Vaalien toiselle kierrokselle on mitä ilmeisimmin nousemassa Kansallisen rintaman Marine Le Pen ja konservatiivien Alain Juppé. Istuva presidentti Francois Hollande ja presidentin paikkaa uudelleen havitteleva Nicolas Sarcozy ovat molemmat niin epäsuosittuja ettei heillä uskota olevan mahdollisuuksia jatkoon.

Näissä asetelmissa Juppén uskotaan menestyvän parhaiten. Ranskassa, kuten myös Yhdysvalloissa tällä hetkellä, eletään kuitenkin pelonsekaisia hetkiä. Yksikin terrori-isku voi muuttaa asetelmia ääriehdokkaan hyväksi.

Le Penin valinta presidentiksi merkitsisi todennäköisesti umpikujaa koko Euroopan unionille. Le Pen on luvannut viedä maansa EU-jäsenyyden kansanäänestykseen, jos hänet valitaan Ranskan johtoon. Ranskan irtautuminen unionista olisi todennäköisesti kuolinisku sen toiminnalle: EU tuskin kestäisi sen keskeisen perustajajäsenen eroa.

Tämä olisi onneton lopputulos kaikille – eikä vähiten myös Suomelle.

EU:n jäsenmaissa kaivataan nyt kipeästi valistunutta ja monipuolista keskustelua unionin toiminnasta. Vapaus Valita Toisin ry. yrittää tehdä tässä oman osuutensa julkaisemalla lokakuussa kirjan EU:n tulevaisuudennäkymistä sekä järjestämällä aihetta koskevan seminaarin 7.12. Toivon että ne auttavat osaltaan ymmärtämään EU:n tilannetta ja kehitystarpeita.

Eero Yrjö-Koskinen, 

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Kuva: Shiu-min Tsay. Welt Austellung der Photographie 1964.

Tarvitaan punavihreää yhteistyötä

Suomessa on tilanne, jossa hallitus ajaa ja toteuttaa politiikkaa, joka kasvattaa eriarvoisuutta, on tuomassa luokkayhteiskuntaa takaisin ja on heikentämässä hyvinvointivaltion peruspalveluita. Tätä vastaan oppositio: SDP, Vihreät ja Vasemmisto, on hyvin yhtenäisesti eduskunnassa toiminut, mutta kansalaisille ei ole oikein hahmottunut millälailla oppositio tekisi asiat toisin.

Punavihreä yhteistyö

Meidän täytyy saada suunnanmuutos Suomeen. Ja yksi tapa edistää tätä olisi se, että nämä kolme oppostiopuoluetta ryhtyisivät keskustelemaan keskenään ohjelmallisista kysymyksistä, ja tekemään aloitteita ja ehdotuksia. Se ei tarkoita blokkien muodostamista, me tarvitsemme muitakin.

Tarvitsemme selkeän vaihtoehdon

Yhteistyö olisi hyödyllistä kaikille, sillä se pakottaisi meidätkin, niin sosialidemokraatit kuin muut, testaamaan omia ajatuksia ja kehittämään niitä yhdessä muiden kanssa. Tällälailla me voimme luoda innostavan ja uskottavan vision sille Suomen suunnan muutokselle, jota vaalien jälkeen haluamme toteuttaa.

Erkki Tuomioja
hallituksen jäsen
Vapaus valita toisin ry

Talouspolitiikka tuuliajolla

Ensiksi avoin tunnustus: en ole kansantaloustieteilijä enkä välttämättä hahmota jokaista syy-seuraus -suhdetta talouspolitiikassa. Sen vuoksi päätin tarttua saksalaisen taloustoimittajan Ulrike Herrmannin pari vuotta sitten julkaisemaan ja Kustannusyhtiö Inton viime vuonna suomentamaan teokseen Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia. 

Teos on kiinnostava katsaus rahoitusmarkkinoiden, globalisaation ja kapitalismin historiaan. Se on tarkoitettu kaltaisilleni lukijoille, jotka tiedostavat modernin yhteiskunnan toiminnan ehtona olevan vaatimuksen talouskasvusta, mutta tunnistavat siihen liittyvät ongelmat, jotka uhkaavat ajaa maailman vakaviin vaikeuksiin.

Herrmannin kirja nostaa esille useita epäkohtia, joihin hän kaipaa muutosta, mikäli aiomme selvitä tulevista vuosikymmenistä ilman väkivaltaisia yhteenottoja.

Suurten liikepankkien asema on historian saatossa kasvanut sellaisiin mittoihin ettei niitä voi enää päästää konkurssiin ajamatta koko talousjärjestelmää ahdinkoon.

Tämä riippuvuussuhde selittää osin Kreikan, Irlannin, Espanjan ja Portugalin velkakriisin viimeaikaiset järjestelyt. Euroopan keskuspankki ja euromaiden johtajat mobilisoivat valtavia summia rahaa vaikeuksiin ajautuneille maille, joiden velkaantuminen uhkasi ajaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit vararikon partaalle. Sitomalla kaikki euromaat osaksi velkajärjestelyjä pelastettiin keskieurooppalaiset liikepankit pinteestä, joka oli suistaa koko EU:n syvään kriisiin.

Herrmannin mukaan suurten liikepankkien velkojen takaaminen ei kuitenkaan kuuluisi yhteiskunnalle. Riippuvuussuhteen hyväksyminen johtaa helposti toistuviin ylilyönteihin ja tarpeettomaan riskinottoon, kuten on käynyt monissa muissa EU:n ulkopuolisissa maissa.

Kirjassa nostetaan esille myös Saksan talousuudistuksen (Agenda 2010) myötä laskeneet minimipalkat, minkä tuloksena Saksan talous saatiin vahvaan nousuun. Sen seurauksena muut euromaat ovat joutuneet tekemään samoin tuhoisin seurauksin: kotimainen kysyntä ja työllisyys polkevat paikoillaan, koska kotitalouksien käytettävissä oleva varallisuus on pienentynyt. Ratkaisuksi Herrmann suosittelee minimipalkkojen nostamista ja tuloerojen tasaamista, jotta yhteiskunnan rattaat saadaan pyörimään myös muualla kuin vientisektorilla.

Herrmannin kirja loppuu selvästi kesken. Hänen mukaansa nykyinen talousjärjestelmä ajautuu vääjäämättä umpikujaan, koska se ei kykene toimimaan ympäristön reunaehdoilla. Kulutuksen kasvun myötä luonnonvarojen käyttö on kasvanut kestämättömälle tasolle, mikä vie lopulta pohjan myös talouden toiminnalta.

Herrmann päättää kirjansa toteamalla ettei ”kapitalismin loppu ole historian loppu eikä maapallon loppu – eikä todennäköisesti edes ihmiskunnan loppu, vaikka teemmekin parhaamme tuhotaksemme omat elinehtomme. Tulevaisuudessa rakentuu uusi järjestelmä, jota ei vielä kyetä hahmottamaan.”

Lukijaa jää vaivaamaan kirjoittajan huolettomuus. Vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen ei tapahdu kivuttomasti, vaan se merkitsee todennäköisesti järkyttäviä murhenäytelmiä eri puolilla maapalloa. Herrmannin teosta lukiessa syntyy käsitys että kirjoittaja pitää niitä vääjäämättöminä, mutta sivuuttaa kokonaan niiden käytännön seuraukset.

Herrmannin asenne noudattaa tässä suhteessa valtavirtaa. Monet päättäjät ovat toki tietoisia nykyisen talousjärjestelmän puutteista. Harva kuitenkaan kyseenalaistaa jatkuvaan talouskasvuun perustuvaa ajatusmallia – saati etsii vastausta miten pääsemme ulos pinteestä ilman ympäröivän yhteiskunnan kriisiytymistä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Erkki Tuomiojan merkkipäivä ja uusi kirja Euroopan unionin tulevaisuudesta

VVT:n toimesta tekeillä olevan Euroopan unionia käsittelevän kirjan mallikappale luovutettiin Erkki Tuomiojalle hänen 70-vuotispäivänään 1.7.2016. Samalla hänelle luovutettiin noin 200 nimen lista onnittelijoita, jotka ovat tilanneet kirjan ennakkoon. Tuomioja on yhdistyksen perustajajäsen ja alusta saakka VVT:n kantavia voimia. Kirja sopii mainiosti luovutettavaksi ei-EEC liikkeen aktivistille, joka sittemmin toimi unionin ulkoministerinä Ukrainan kriisin aiheuttamana erityisen kriittisenä aikana Suomen puheenjohtajakaudella.

Kirja ilmestyy syksyllä. Sen nimi on ”Hajoaako unioni?”. Sitä esitellään VVT:n järjestämässä aihepiirin seminaarissa ja lokakuun kirjamessuilla.

Kirja käsittelee EU:n kohtalon kysymyksiä. Kansalliset rajat ylittävää politiikka tarvitaan enemmän kuin koskaan. Sitä edellyttävät ylikansalliset yritykset, pääomavirrat ja tuotannon siirrot maasta toiseen, veroparatiisit ja muut talouden ilmiöt. Samaa vaativat luonnon kestävyys, rajat ylittävä tiedonsiirto ja siirtolaisuus.

Miksi näitä asioita hallinnoimaan perustettu Euroopan unioni natisee liitoksissaan? Englanti jättää unionin. Yhä useampi esittää luopumista eurosta ja paluuta kansallisiin valuuttoihin.

Missä on ongelma? Onko vauhti ollut liian kova? Kansat eivät pysy mukana? Näyttäytyykö unioni mekanismina, joka välittää globaalin finanssikapitalismin vaatimukset kansallisen politiikan rajoitteiksi sen sijaan, että sen koettaisiin vahvistavan politiikan mahdollisuuksia kansalliset rajat ylittämällä? Tuhoaako yhdenmukaistava säätely Euroopan vahvuuden, kansallisen monimuotoisuuden?

Maan eturivin asiantuntijat analysoivat kirjassa tilannetta talous- ja aatehistorian, demokratian, sukupuolten tasa-arvon, ympäristön, muuttoliikkeen, talouden ja unionin sisäisten toimintamekanismien kannalta.

Kirjan kustantaa Into Kustannus Oy ja sen ovat toimittaneet Jouko Kajanoja ja Eero Yrjö-Koskinen. Kirjan voi tilata ennakkoon (hinta 22 euroa, sisältäen postikulut) lähettämällä tilaajan tiedot (nimi, postiosoite ja sähköpostiosoite) osoitteeseen vapausvalitatoisin@gmail.com.

Brexit on vakava varoitus Euroopan unionille

Ison-Britannian kansanäänestyksen tulos oli pysäyttävä kokemus jokaiselle, joka on seurannut läheltä unionin toimintaa ja kehitystä. 17 miljoonan äänestäjän viesti on syytä ottaa tosissaan, mikäli EU aikoo säilyä toimintakykyisenä. Keskeisen jäsenmaan irtautuminen unionista on vakava varoitus, johon on pakko puuttua.

Äänestyksen jälkeisessä uutisoinnissa painopiste on ollut Brexit-leirin perusteettomissa lupauksissa. Osa väitteistä oli toki tekaistuja. Se ei kuitenkaan muuta tosiasiaa että kansanäänestyksen taustalla oli äänestäjien syvä turhautuminen, jota EU:n itseriittoinen toiminta on osaltaan ruokkinut.

EU:lla on kolme keskeistä ongelmaa, jotka on syytä ratkaista, mikäli se aikoo saada takaisin kansalaisten luottamuksen. Ensimmäinen ongelma johtuu kiristyneen kansainvälisen kilpailun aiheuttamasta rakennemuutoksesta, jonka seurauksena osa väestöstä kokee syrjäytyneensä tai jääneensä paitsi yleisestä talouskehityksestä. Toinen ongelma liittyy itälaajentumisen jälkeisen päätöksenteon heikentymiseen, jonka tuloksena yhteisymmärryksen saavuttaminen Kreikan velkakriisin ja pakolaiskriisin kaltaisissa kysymyksissä on ollut ylivoimaisen vaikeaa. Kolmas ongelma koskee EU:n päätöksenteon irrallisuutta ihmisten arjesta, jonka seurauksena harva tunnistaa unionin merkitystä kansallista lainsäädäntöä ohjaavana tekijänä.

Ensimmäisen osalta ratkaisun löytäminen lienee helpointa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo on tuotava takaisin EU:n toiminnan keskiöön – muussa tapauksessa se menettää lopullisesti valtakirjansa. Koheesio- ja rakennerahastojen ohella EU:n toimintaan on luotava uusia välineitä, joilla kansalaisten syrjäytymistä ja eriarvoistumista voidaan hillitä.

Toinen kysymys on EU:n tulevaisuuden kannalta ratkaisevin: sen on viimein tunnustettava ettei yhteisen rintaman tavoitteleminen päätöksenteossa ole nykyolosuhteissa järkevää. Itälaajentumisen jälkeen EU:n jäsenmaat muuttuivat arvoiltaan ja tavoitteiltaan niin heterogeenisiksi ettei yhteisymmärrystä tahdo enää syntyä, ja jos syntyy, lopputulos on usein vesittynyt alkuperäiseen tavoitteeseen nähden.

EU:n on vihdoin siirryttävä eritahtisen päätöksenteon aikaan, jossa saman mieliset maat voivat halutessaan edetä muita nopeammin, ja jossa muut voivat noudattaa matalampaa kunnianhimoa. Jäsenmaat ovat toistaiseksi vältelleet tällaista lähestymistapaa peläten sen hajottavan unionin toimintaa. Lopputulos on ollut päinvastainen: konsensuksen tavoittelu on vaikeuttanut päätöksentekoa, mikä on heikentänyt unionin arvovaltaa entisestään.

Eritahtisesta päätöksenteosta on jo kokemuksia muun muassa talous- ja rahaliiton sekä Schengen-yhteistyön saralla. Sen laajentamista myös muuhun toimintaan ei pidä epäröidä.

Ranskan ja Saksan ulkoministerit ehtivät jo näyttää suuntaa julkaisemalla Brexit-äänestyksen jälkeen kannanoton, jossa he suosittelivat yhteistyön tiivistämistä sisäisen turvallisuuden, ulko- ja turvallisuuspolitiikan, pakolaiskysymysten ja maahanmuuton sekä talous- ja rahaliiton saralla.

Uudistuksiin ei pidä kuitenkaan ryhtyä ellei niille löydy riittävää poliittista kannatusta. Tukea ei saavuteta ellei EU-asioita kyetä avaamaan rivikansalaisille.

Kokemus on osoittanut ettei viestintätyötä voi jättää yksin EU-toimielinten vastuulle. Niiden kyky tavoittaa kansalaisia riittävän laajassa mitassa on rajallinen. Vastuu kuuluu kaikille jäsenmaille, joiden intressissä on että ymmärrys unionissa käsiteltäviin kysymyksiin paranee nykyisestä.

EU:n toiminta on saatava nykyistä ymmärrettävämmäksi tuomalla sen sisältö lähemmäs kansalaisia. Tässä valtiollisilla TV- ja radioasemilla on tärkeä rooli. Yleisradio on jo osaltaan petrannut raportointiaan tuomalla EU-päättäjiä saman pöydän ääreen haastateltaviksi ajankohtaisohjelmissa. Vastaavaa toivoisi myös muilta toimijoilta.

Vapaus valita toisin ry. kantaa kortensa kekoon julkaisemalla syksyllä kirjan EU-kysymyksistä. Kustannusyhtiö Inton julkaiseman kirjan (Hajoaako unioni?) kirjoittajina on joukko alan johtavia asiantuntijoita, joilta VVT on pyytänyt analyysiä EU:n tulevaisuudesta. Kirjan voi tilata ennakkoon (hinta 22 euroa, sisältäen postikulut) lähettämällä tilaajan tiedot (nimi, postiosoite ja sähköpostiosoite) osoitteeseen vapausvalitatoisin@gmail.com

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja ja Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri. Hän toimi Euroopan parlamentin virkamiehenä vuosina 1995-2002.

Kuva: Jeanloup Sieff. Welt Austellung der Photographie 1964.

---

Ilmastonmuutos ja pakolaiskysymykset keräsivät ennätysyleisön VVT:n ja SLL:n yhteiseen seminaariin

Kuva: SPR:n pääsihteeri Kristiina Kumpula oli yksi ilmastoseminaarin alustajista.

Eurooppasali oli ääriään myöten täynnä kun Vapaus valita toisin (VVT) ja Suomen luonnonsuojeluliitto (SLL) järjestivät 18.5.2016 yleisötilaisuuden ilmastonmuutoksen ja pakolaiskriisien yhteyksistä.



Alustajiksi oli pyydetty alansa johtavia asiantuntijoita Ilmatieteen laitokselta, Luonnonvarakeskuksesta (Luke), Amnestysta, SPR:stä, SLL:stä ja Kepasta.

Ilmatieteen laitoksen professori Hannele Korhosen mukaan ilmastonpysäyttäminen kahteen asteeseen edellyttäisi että päästöt lähtisivät laskuun vuodesta 2020 lähtien. Sen tulisi olla kaikkien poliittisten valintojen lähtökohtana.

Luken erikoistutkija Helena Kahiluoto muistutti että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen edellyttäisi merkittäviä muutoksia ruokailutottumuksiimme, kuten lihantuotannon vähentämistä ja kasvipitoisen ravinnon lisäämistä. Kahiluodon mukaan Saharan etelänpuoleisissa maissa ruokaturvattomuudella on jo nyt vaikutuksia lasten fyysiseen ja henkiseen kehitykseen: alle viisivuotiaista lapsista 40 prosenttia on kitukasvuisia. Ellei tilanteeseen puututa, ilmastonmuutoksen lisäämä ruokaturvattomuus johtaa poliittisen epävakauden lisääntymiseen ja kokonaisten väestöryhmien muuttoliikkeeseen.

SPR:n pääsihteeri Kristiina Kumpula kertoi että vuoteen 2050 mennessä ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien kustannukset nousevat vähintään 266 miljardiin euroon.

SLL:n suojeluasiantuntija Hanna Ahon mukaan päästövähennysten epäonnistuminen ja neljän asteen lämpenemisen aiheuttama merenpinnan nousu tarkoittaisi, että arviolta 627 miljoonaa ihmistä menettäisi kotinsa vuosisadan loppuun mennessä.

Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Jonas Biström arvioi että vuodesta 2020 alkaen ilmastorahoitukseen olisi varattava vähintään 300 miljardia euroa vuodessa, jotta kehittyvät maat kykenisivät sopeutumaan ilmastonmuutokseen. ”Ilmastorahoitus ei ole kehitysapua vaan kompensaatiota teollistuneiden maiden aiheuttamille haitoille”, Biström muistutti.

Alustusten jälkeen käydyssä paneelikeskustelussa tutkija ja kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo (vas) muistutti että ilmastonmuutosta voi olla vaikea torjua markkinafundamentalismin vallitessa. ”Olemme kaikki tämän ajattelutavan läpitunkemia”, Honkasalo totesi.

Amnestyn toiminnanjohtaja Niina Laajapuron mielestä maailmassa on vastuunkannon kriisi. Miljoonan pakolaisen vastaanottamisen ei luulisi olevan vauraalle Euroopalle ongelma, jos väestöltään Suomen kokonainen Libanon on kyennyt yksin huolehtimaan samasta määrästä.

Kansanedustaja Nasima Razmyar (sdp) kysyi pitääkö pakolaisten hukkua Itämerellä ennen kuin ymmärrämme mistä pakolaiskriisissä on kyse. Hän viittasi pakistanilaiseen ihmisoikeusaktivisti Malala Yousafzain toteamukseen, jonka mukaan paras ase ilmastonmuutosta vastaan on antaa tytöille kirjat. ”Nyt, jos koskaan, tarvitaan kehitysyhteistyömäärärahoja kehittyvien maiden ruokaturvan ja naisten koulutuksen tukemiseksi”, Razmyar muistutti.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Sote-uudistus ja ihmisten tasa-arvo - VVT mukana sote-seminaarissa.

Sote-seminaari kokosi Metropolian Ammattikorkeakouluun noin 160 osallistujaa keskustelemaan 19.4.2016 valinnanvapaudesta erityisesti tasa-arvon näkökulmasta. Keskustelussa mukana oli myös valinnanvapautta ja sote:n rahoitusta pohtivan työryhmän puheenjohtaja Brommels sekä yleisössä työryhmän jäseniä. Työryhmän väliraportti on ilmestynyt 15.3.2016 ja työryhmä jättää lopulliset ehdotuksensa toukokuussa.

Kuvassa Juhani Lehto ja Mats Brommels.

Professori Juhani Lehdon mukaan hallituksen tarjoamassa valinnanvapaudessa on pikemminkin kyse palveluntuottajien ohjauksesta kuin valinnanvapaudesta. Valinnanvapauden lisääminen pitäisi aloittaa sellaisista asiakkaista, jotka ovat pitkäaikaisesti palvelujen tarpeessa, asiakkaista, joiden arkeen palveluilla on vahva merkitys sekä asiakkaista, joiden hyvinvointiin sote vaikuttaa syvästi. Hän pohti julkisten palvelujen yhtiöittämisen edellytyksiä ja seurauksia, kuten miten yhtiöt pääomitetaan ja mistä tarvittava lainoitus ja toimintakiinteistöt saadaan.

Lehdon mukaan valinnanvapautta voidaan lisätä ilman yhtiöittämistäkin. Julkisella hallinnolla on aina laajempi rooli ja vastuu mm.perusoikeuksien toteutumisesta sosiaali- ja terveydenhuollossa, mistä kannustimet satsata ehkäisevään toimintaan, jolla vähennetään asiakkaita. Asiakasmaksujen korotuspaineet tulevat olemaan suuria. Yhtiöittäminen edellyttää enemmän sääntelyä ja valvontaa, mikä lisää kustannuksia. Yhtiöiden perustehtävä on tuottaa voittoa ja lisätä asiakkuuksia, mikä ei ole kuitenkaan julkisesti rahoitetun sosiaali- ja terveydenhuollon tarkoitus.

    

Mats Brommels esitteli työryhmän perusehdotukset valinnanvapausmalleiksi. Henkilökohtaisina huomioina hän totesi, että pohjoismainen hyvinvointimalli on keskeinen kilpailuvaltti, mutta järjestelmä vaatii kehittämistä. Nykyinen sote-järjestelmä ei ole kyennyt parantamaan ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin tasa-arvoa. Jatkossa valtio päättää, että erilaiset toimijat investoivat ja uudistavat toimintaa luomalla kilpailua työvoimasta ja kannustamalla matalalla kynnyksellä yritystoimintaan. Reformin keskeinen tavoite on peruspalvelujen saatavuuden parantaminen, talouden kestävyysvajeen pienentäminen sekä vaikuttavuusharppaukset mm.teknologian kautta. Valinnanvapaus kytkettynä älykkäisiin rahoituskeinoihin, luovat oikeanlaisia kannustumia tuottajille.

Brommels korosti, että valinnanvapaus koskee palveluntuottajan valintaa: asiakkaista kilpaillaan laadulla, ei hinnoilla. Viranomaistehtävät jäävät edelleen julkisen vallan tehtäväksi. Valtion ohjaus on keskeistä tasa-arvon näkökulmasta.

Soste ry:n johtaja Anne Knaabi korosti puheenvuorossaan kansalaisten roolia sote-palvelujen yhteiskehittämisessä. Hyvinvointi on paljon enemmän kuin sote-palvelut. 

Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Hanna Tainio kantoi huolta alueellisesta tasa-arvosta Suomen eri osissa asuvien osalta, sillä sosio-ekonomisten erojen taustalta löytyy alueellisia tekijöitä. Hän pohti mihin tietoon perustuu käsitys yksityisen palveluntuotannon tehokkaammasta tuottamisesta. Millaisia kannustimia yhtiöillä on ehkäistä palvelujen käyttöä? Miten tätä aiotaan mitata?  

Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sote-lautakunnan jäsen Anna Vuorjoki totesi, että kyse on vallasta. Halutaan siirtyä demokraattisesti ohjatusta vallasta kuluttajavaltaan. 

Miten kuluttajat voivat vaikuttaa yhtiön palvelujen kehittämiseen? Miten turvataan erilaisessa elämäntilanteessa olevien mahdollisuudet valita. Miten yhtiöt vastaavat kansanterveystyöstä tai rakenteellisesta sosiaalityöstä, joilla yhteiskunnan tasolla edistetään ihmisten tasa-arvoa?

Yliopettaja Sirkka Rousu Metropolia Ammattikorkeakoulusta esitteli mallin, josta valinnanvapauden yhteydessä ei ole Suomessa keskusteltu: henkilökohtainen budjetointimalli (HB) lisää laajimmin asiakkaan tosiasiallista valinnanvapautta, valtauttaa asiakkaan valitsemaan tarpeidensa mukaiset tukitoimet sovitun asiakassuunnitelman ja budjetin pohjalta. 

Kansainvälisten kokemusten mukaan HB -malli lisää asiakkaan tyytyväisyyttä ja voimaannuttaa oman elämän ohjaamisessa. Malli on aidosti yksilöllisesti asiakasohjautuva. HB-mallin valtakunnallinen kehittämishanke on käynnistymässä Metropolian koordinoimana. 

Kuuntele ja katsele seminaarin yleisön ja puhujien kriittistä keskustelua valinnanvapaudesta ja yhtiöittämisen vaikutuksista youtube-videotallenteesta.

Seminaarin järjestäjinä toimivat Vapaus valita toisin VVT, Lääkärin sosiaalinen vastuu, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Soste ry ja Sosiaalipoliittinen yhdistys.

Kirjoittaja Sirkka Rousu toimii yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella, sekä on VVT:n hallituksen jäsen.

Voit tutustua puhujien esityksiin VVT:n sivuilla. Nettisivulla on myös linkki seminaarin videotallenteeseen VVT:n youtube-kanavalle. Tästä nettisivulle. 

Talvivaaran varjossa - Eero Yrjö-Koskinen VVT:n blogissa

Luin toimittaja Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan kirjan Talvivaaran vangit. Se on perusteellinen katsaus Talvivaaran kaivoksen taustoihin ja sen eri vaiheisiin.

Kaikesta huomaa että kirjoittajat ovat seuranneet aihetta jo vuosia. Erotuksena aiempiin julkaisuihin Kauppisen ja Oinaalan teos pureutuu myös kaivoksen vaikutuspiirissä oleviin asukkaisiin ja työntekijöihin, jotka tuovat kirjalle uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta.

Joku voi ajatella että vaatii melkoista asiaan vihkiytymistä, jotta jaksaa kahlata 373-sivuisen kirjan läpi. Silti se kannattaa, sillä kirjoittajat tuovat tuoreita näkökulmia aiheen käsittelyyn.

Kirjassa muistutetaan muutamista perusasioista, kuten että olemme kaikki osallisia Talvivaaran tuottamien tuotteiden (nikkeli, sinkki, kupari ja koboltti) kulutukseen:

Suomalaiset eivät välttämättä kovin helposti hahmota luonnonvarojen kulutustaan, sillä elämme harvaan asutussa maassa, jonka biokapasiteetti itse asiassa kaikesta huolimatta ylittää edelleen suomalaisten kulutuksen.

Lisäksi suurin osa uusiutumattomista luonnonvaroistamme tuodaan muualta, eli olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme esimerkiksi kehitysmaiden kaivosalueille. Siinä mielessä Talvivaara on meille kaikille ihan oikein.

Itse asiassa Suomeen tarvittaisiin aika monta Talvivaaraa lisää, jotta oikeasti näkisimme, millaiset vaikutukset kulutukseen perustuvalla yhteiskunta- ja talousjärjestelmällämme on.

Talvivaaran ongelmat ovat ehkä kasvattaneet ympäristötietoisuutta ja saaneet monet ihmiset ajattelemaan, ettei puhdas ympäristö ole itsestäänselvyys. Mutta en ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, joilla tämä tietoisuus olisi edennyt henkilökohtaisiin valintoihin asti.

Sampsa Oinaala osuu tässä asian ytimeen. Jokainen meistä kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin mitä maapallon kantokyky sallisi. Vaikka metallien kierrätystä ja kaatopaikkojen hyödyntämistä (urban mining) kehitettäisiin kuinka, emme vielä pitkään aikaan pääse tilanteeseen, jossa selviäisimme ilman neitseellisiä luonnonvaroja.

Tämä seikka lisää lupaehtojen noudattamisen ja vastuullisten menettelytapojen merkitystä.

Kirja tuo esille Talvivaaran tärkeyden ympäristönsuojelua koskevana ennakkotapauksena:

Aluehallintovirasto laatii luvat yhtiölle. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (Talvivaaran tapauksessa Kainuun ELY-keskus) valvoo luvan noudattamista.

Kivijärven tapauksessa (…) luvattiin (…), että haittavaikutuksia ei tule.

Silti niitä tuli.

Jos olisi etukäteen ollut tiedossa, että Kivijärvi menee todella huonoon kuntoon, asia ei olisi niin mutkikas. Silloin olisi ehkä todettu, että kai tämä yksi järvi voidaan yhteisen edun nimissä uhrata.

Mutta näin ei todettu, järven piti säilyä elinkelpoisena (…).

Siksi Talvivaaran ja sitä ympäröivien järvien tapaus koskee kaikkia, joita järvien puhtaus kiinnostaa.

Jos järjestelmä ei suojele järviä, niitä ei suojele mikään.

Juha Kauppisen huomio kiteyttää aika hyvin miksi ympäristöhallinnon toimintakyvystä ja riippumattomuudesta kannattaa pitää kiinni. Se on viimeinen lukko, joka pystyy varmistamaan että elinkeinotoiminta tapahtuu ympäristön ja ihmisen kannalta kestävällä tavalla.

Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa että kirjoittajat ovat taustayhteisöistään huolimatta riippumattomia toimittajia. Kauppinen tuo tämän ilmi seuraavasti:

Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.

Talvivaara on siitä epäkiitollinen aihe että harva pystyy käsittelemään sitä objektiivisesti. Sanoit mitä tahansa, joku aina pahastuu ja leimaa sinut jonkin eturyhmän edustajaksi.

Tunnustuksena on kuitenkin todettava että Suomessa on nyt saatavilla teos, joka käsittelee aihetta monipuolisesti sortumatta populismiin hankalissa ja monimutkaisissa kysymyksissä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n varapuheenjohtaja ja Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri.

Kirja: Talvivaaran vangit. Kustannusyhtiö Siltala 2016. 

EU uhkaa hajota

Kävin 15.2.2016 seuraamassa Saksan entisen ulkoministerin Joschka Fischerin kirjan (Epäonnistunut Eurooppa?) julkistamistilaisuutta Helsingissä. Fischer itse oli sairastunut eikä päässyt tuolloin paikalle.

Sen sijaan tilaisuuden koollekutsujana toiminut vihreiden eurokansanedustaja Heidi Hautala oli kerännyt nimekkään ryhmän alustajia keskustelemaan Fischerin kirjan teemoista. Paikalla olivat elinkeinoministeri Olli Rehnin ohella kansanedustajat Erkki Tuomioja ja Ville Niinistö sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Keskustelu itsessään ei tuonut mitään uutta, joskin se valaisi hyvin päättäjien keskuudessa vallitsevaa neuvottomuutta Euroopan unionin kohtaaman ongelmavyyhdin keskellä.

Fischerin kirja tuo kuitenkin lisävalaistusta nykyisen kriisin taustoihin. Fischerin mukaan EU:n olemassaolo on aidosti uhattuna. Hänen mukaansa Saksalla ja Ranskalla on ratkaistavanaan periaateongelma, josta kansan enemmistö on eri mieltä. ”Tämä ei voi kuitenkaan olla mikään este (…). Euroopan unionia ei ole rakennettu kyselyille ja enemmistönäkemyksille (…). Sen ovat rakentaneet valtiomiehet, jotka eivät piitanneet omasta suosiostaan (…).”

Näihin Fischerin sanoihin kiteytyy mielestäni EU:n legitimiteettikriisin ydin. Vuosikymmenien ajan Euroopan yhteisöä on rakennettu yhä tiiviimmän yhteistyön suuntaan ilman että eurooppalaiset äänestäjät olisivat kokeneet hanketta omakseen. Valtaosa EU:n äänestäjistä on seurannut passiivisesti tapahtumien kehitystä ilman että he olisivat kokeneet minkäänlaista omistajuutta Brysselissä tehtyihin päätöksiin. Ongelmaa ei ollut niin kauan kun näiden päätösten koettiin parantavan kansalaisten elämänlaatua. Kriisi alkoi kärjistyä vasta kun tilanne EU:n jäsenmaissa alkoi heiketä eikä kasautuviin ongelmiin löytynyt enää kollektiivisia ratkaisuja.

Kuten Fischer aivan oikein toteaa, kyse ei ole niinkään ongelmien suuruudesta kuin EU:n sisäisen päätöksenteon dramaattisesta heikkenemisestä, minkä seurauksena yhteisymmärryksen löytyminen on ollut monissa tapauksissa ylivoimaista. Fischerin ehdotus tilanteen korjaamiseksi on kuitenkin yllättävä: euroryhmän tulisi hänen mukaansa luoda poliittisesti yhdentynyt ydin, joka pystyisi paremmin vastaamaan yhteisön sisäisiin ja ulkoisiin haasteisiin.

Legitimiteettivajeen ratkaisemiseksi Fischer suosittelee EU:n rakentamista Sveitsin liittovaltiomallin mukaisesti. Hän näkee Sveitsissä ”hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä, jopa rinnakkaisuutta nyky-EU:n perustuslaillisten ongelmien kanssa”. Fischerin mukaan se voisi tarjota tiekartan eurooppalaiselle demokratialle, joka edustaisi EU:hun osallistuvien kansojen ja niiden yhteisten etujen summaa.

Tavoitteen saavuttamiseksi Fischer ehdottaa erillisen parlamentaarisen edustuston eli eurokamarin muodostamista, jossa olisi kansallisten parlamenttien suhteellinen edustus. Kamari olisi vastuussa budjetti-, finanssi- ja talouskysymyksistä, subsidiariteettiasioista sekä eurooppalaisista perustuslaillisista kysymyksistä. Euroopan parlamentti jatkaisi sen rinnalla, jolloin EU:hun syntyisi kahden kamarin todellisuus. Tällainen suvereniteetin siirto edellyttäisi kaikkien eurokamariin osallistuvien maiden kansanäänestystä, jonka aiheena olisi eurooppalaisen liittovaltion perustaminen.

Fischerin ajatuksia lukiessa herää kysymys onko kirjoittaja tietoinen Euroopan tapahtumien viimeaikaisesta kehityksestä. Selitys löytyy kirjan ensimmäisiltä sivuilta: Fischer julkaisi kirjansa kesällä 2014, jolloin päällimmäisiä huolenaiheita olivat Ukrainan tapahtumat ja euroryhmää järkyttänyt finanssikriisi. Syyrian sodan laukaisema pakolaiskriisi oli kuitenkin vasta alkamassa eikä sen synnyttämästä poliittisesta maanjäristyksestä ollut vielä tietoakaan.

Tänä päivänä tällaisten ajatusten esittäminen tuntuu kaukaa haetulta. Aikana, jolloin Iso-Britannia uhkaa erota unionista ja Visegrad-maat kokoavat voimia EU:n yhteisvastuuperiaatteita vastaan, Euroopan liittovaltiota koskevan kansanäänestyksen järjestäminen kuulostaa naurettavalta. Mikä siis ratkaisuksi?

Vapaus valita toinen ry. on koonnut maan parhaat voimat etsimään vastausta Euroopan unionin kohtalonkysymykseen. Kesällä 2016 julkaistava kirja pyrkii valaisemaan Euroopan ongelmien historiallisia, poliittisia ja valtiosääntöön perustuvia taustoja. Niiden avulla löytyy toivottavasti myös avaimia nykyisen pattitilanteen ratkaisemiseksi.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n varapuheenjohtaja. Hän toimi Euroopan parlamentin palveluksessa 1995-2002.

Perustulokeskustelulla alkaa olla kiire

Hallitus on päättänyt, että Suomessa toteutetaan perustulokokeilu vuosina 2017-2018. Kokeilun avulla pyritään selvittämään, voiko perustulo kannustaa työntekoon, vähentää sosiaalietuuksiin ja verotukseen liittyvää byrokratiaa ja vastata työelämän muutoksiin.

Ensimmäisessä vaiheessa toteutetaan selvitys, jonka pohjalta valmistellaan kokeiltava malli ja kokeilulaki vuoden loppuun mennessä. Esiselvityksen on oltava valmis maaliskuun lopussa. Työryhmää vetää Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas.

Perustulo on sosiaaliturvamalli, jossa kaikille maksetaan säännöllisesti ja ehdoitta tietty summa. Kelan syksyllä 2015 teettämän tutkimuksen mukaan 69% suomalaisista kannatti perustuloa. Sopivana tasona pidettiin 1 000 euroa. Toistaiseksi hallitus on päättänyt ainoastaan, että kokeilu toteutetaan; ei miten tai millä ehdoilla.

Perustulomalleja ovat esittäneet sekä puolueet että asiantuntijat. Vihreiden ja vasemmistoliiton perustulomallit ovat uusimpia. Vihreiden 2007 julkaistussa ja 2014 päivitetyssä mallissa perustulon taso on 560 euroa ja tuloverotus olisi kaksiportainen tasavero: 41% tai 49 % (yli 50 000 euron vuosituloista). Malliin kuuluu myös pääoma- ja kiinteistöveron korotus sekä verotukien karsiminen. Vasemmistoliiton perustulo on 620 euroa, joka rahoitetaan verottamalla ansiotuloja ja pääomatuloja samalla asteikolla progressiivisesti 30–57 %.

1.2.2016 julkaistun Kelan tutkimusblogin mukaan tasaveroon pohjautuviin perustulomalleihin suhtaudutaan varauksellisesti. Kyselyssä konkretisoitiin perustulon määrä ja vaikutus verotukseen.  Erittäin hyvänä tai hyvänä ajatusta perustulosta piti enää 30 % vastaajista.

Perustulokritiikin keskiössä on väite, että yhteiskunta jättää ihmisen heitteille ja helppo raha passivoi sekä laskee työintoa. Kustannukset suhteessa nykyjärjestelmään on arvioitu niin korkeiksi, ettei varsinkaan täyttä perustuloa ole mahdollista ottaa käyttöön.

Myös sosialidemokraatit ovat heränneet keskusteluun. SDP:n kannattajat eivät Kelan tuoreen kyselyn perusteella olekaan kriittisimpien joukossa. SDP ei kuitenkaan ole ottanut suuremmin kantaa aiheeseen. Sen sijaan Demarinuoret ovat esittäneet Yleisturva-mallinsa vastauksena keskusteluun. Yleisturvassa negatiivisen tuloveron tavoin toimivaa ns. takuutuloa saavat automaattisesti kaikki, joiden tulot tippuvat alle 520 euron. Tarkoituksena on ansiotulojen, sosiaaliturvan ja verotuksen reaaliaikainen yhteensovittelu, jotta työnteko lisää aina käteenjääviä tuloja. Rahoitusvaihtoehdoiksi Demarinuoret ilmoittavat arvonlisäverotuksen yhtenäistämisen, pääoma- ja kiinteistöveron korottamisen sekä verovähennysten karsimisen.

Perustulon puolesta puhuu voimakkaimmin prekarisaatiokehitys. Moni kysymys, kuten vaikutukset ihmisten käytökseen, eivät ratkea ennen kokeilua. Siksi laadukas etukäteiskeskustelu kokeilun sisällöstä ja asetelmasta on tärkeää. Suurella perustulokeskustelulla alkaa olla kiire, sillä Kangaksen selvityksen on määrä valmistua jo maaliskuussa.

Maria Rytkönen

Kirjoittaja on VVT:n hallituksen jäsen ja toimii poliittisena avustajana eduskunnassa.

         VVT:n Suuri perustulokeskustelu 8.2.2016 klo 17. Tässä ohjelma.