Elinkeinot tulevat muuttumaan ilmaston muutoksen ja ympäristön vahingoittumisen vuoksi

Marraskuussa 2019 Vapaus Valita Toisin (VVT) yhdistys yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa järjesti seminaarin ”Ympäristöongelmien ratkaisu vaatii talouden muutosta”. Tilaisuuden tallenne on löydettävissä VVT sivuilta https://www.vapausvalitatoisin.com/.  

Seminaarissa keskusteltiin talouselämän ja ympäristöongelmien yhteydestä: kuinka luonnon ympäristön muutokset – erityisesti ilmaston muutos - ja niiden torjunta vaikuttavat talouteen? Tämän näkökulman toivottiin täydentävän aiemmin ja useammin esillä olleita näkökulmia: mikä on yritysten, elinkeinoelämän ja kaupan rooli ilmaston muutoksen ja muun ympäristön pilaantumisen estossa, kuinka tarvittavat muutokset voidaan tehdä, mistä tarvittavat resurssit saadaan ja kuka maksaa.

Oras Tynkkynen alusti teemasta ”Kestävyyskriisi ja maailmantalous” ja Anni Huhtala teemasta ”Ilmastonmuutos ja Suomen talous”. Molemmat viittasivat Nicholas Sternin 2000-luvun alun raporttiin (Stern Review on the Economics of Climate Change). Raportti käsittelee ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia ja taloustieteilijöiden keskuudessa se on ollut merkkipaalu ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa. Alustuksia kommentoivat Pasi Heikkurinen Helsingin yliopistosta, Jyrki Alkio työ- ja elinkeinoministeriöstä ja Hanna Aho Suomen luonnonsuojeluliitosta.


Kestävyyskriisin kolmesta osa-alueesta - ilmastonmuutos, biodiversiteetin väheneminen (”kuudes sukupuuttoaalto”) ja luonnonvarojen ylikulutus - Oras Tynkkynen kuvasi ilmastonmuutosta ja lajikatoa. Lajikadon kohdalla hän esitteli OECD:n 2019 raporttia biodiversiteetinja talouden yhteydestä. Anni Huhtala totesi ennustamisen vaikeuden, mutta korosti ennakoinnin ja sopeutumisen tarvetta taloudessa, myös epäsuoriin vaikutuksiin. Kommentoijien keskeisenä teemana oli suhtautuminen talouskasvuun: Voidaanko tarvittavat muutokset tehdä, jos hyvinvointia mitataan BKT:lla? Riittääkö ”vihreä talous” vai tarvitaanko myös tuotannon ja materiaalisen kulutuksen laskua? 

Miten Suomen elinkeinoelämä kehittyy?

Kenellekään esiintyjistä ei ollut esittää selkeää visiota, millaisia yrityksiä Suomessa on jatkossa ja mihin Suomen elinkeinoelämä kehittyy. Tämä on ymmärrettävää, koska on vaikea ennakoida, mitä päättäjät ja talouselämä maailmanlaajuisesti tekevät ja millaiset vyöryt lähtevät liikkeelle. Ja ennen kaikkea, tapahtuvatko tarvittavat muutokset rauhanomaisesti.
 

Minun käsitykseni mukaan tulevaisuuden elinkeinot, yritykset ja kauppa ovat laadultaan ja määrältään varsin erilaisia kuin tänä päivänä. ”Business as usual” tuskin jatkuu, edes ekologisemmin hoidettuna. Etenkin biofyysisen ympäristön muutos muuttaa elinkeinoja, sekä suoraan että sosiaalisten seuraamusten vuoksi. Ja toisaalta ilmaston lämpenemisen ja ympäristön pilaantumisen esto muuttavat elinkeinoja.

Energian tuotannossa muutoksen suunta on osittain määritelty: siirrytään pois fossiilisista polttoaineista uusiutuviin (ja joidenkin mielestä myös ydinvoimaan). Energiaa koskevassa keskustelussa lähtöoletuksena on usein, että energian käytön määrä jatkuu entisellään tai nousee. Myös vaikutukset muihin elinkeinoihin ja kauppaan ovat jääneet etäisiksi. Mutta kuten Hanna Ahon referoima tapaus Uniper osoittaa, siirtymä pois fossiilista polttoaineista ei tule olemaan helppo taloudellisten intressien vuoksi, ei edes Euroopassa. Alankomaat ovat lain avulla päättäneet ajaa alas hiilivoiman käytön 2030 mennessä. Uniperillä on hiilivoimaloita myös Alankomaissa ja se on uhannut Alankomaita korvauskanteella hiilikiellon takia. Unperin suurin osakkeenomistaja on suomalainen Fortum. Uniper  myös suunnittelee uuden hiilivoimalan avaamista Saksaan. 

Metsä- ja maataloutemme suunta?

Metsätaloutta koskevassa keskustelussa ilmaston muutoksen hidastaminen ja biodiversiteetin säilyttäminen on oikeutetusti nostettu esiin. Mutta niiden vaikutukset nykyiseen talouteen on esitetty syynä olla tekemättä tarvittavia toimia. Vähemmän on keskusteltu siitä, millaiseksi uusi metsätaloudellinen toiminta halutaan ja mitä se tarkoittaa työn ja kaupan kannalta.  Maanviljelyn kohdalla on alettu tuoda esiin, että ruoan tuotannon vaikeutuessa Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa myös Suomen maanviljelyä tarvitaan. Mutta ei nykyisessä muodossaan vaan sellaisessa, että se on riippumaton fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisista tuotantopanoksista (polttoaineet, rehut, lannoitteet, torjunta-aineet, ja muuta kemikaalit). Mutta miten tämä toteutuessaan vaikuttaa ihmistyövoiman tarpeeseen ja väestön asumispaikkaan ja maaseudun elinkeinoihin laajemmin? 

Mitä tapahtuu Suomen ulkopuolella? Suomen nykyinen yritystoiminta ja tuotteet tähtäävät ulkomaan vientiin. Entäpä, jos kysyntä ulkomailla muuttuu? Suomeen tuodaan paljon tavaroita, joita periaatteessa voisi Suomessa valmistaa tai tuottaa. Jatkuuko pakettien rahtaus maasta toiseen? Säilyykö maailmanlaajuinen työnjako ennallaan jatkossakin vai palataanko paikallisempaan talouteen? Mitä se tarkoittaa Suomen yritysten kannalta? 

Millaista osaamista ja investointeja tulevaisuudessa tarvitaan? 

Miten taloudessa pitäisi varautua tulevaan? Millaista koulutusta Ja millaisia investointeja tarvitaan? Jos ihmiset eivät enää muutakaan kaupunkeihin, vaan asutus tulee jakautumaan tasaisemmin eri puolille Suomea, myös yhteiskunnan infrastruktuurin tulisi seurata mukana. Millaisia kuljetusyhteyksiä tulisi tehdä ja minne uudet sairaalat ja koulut rakennetaan? Jos rakentamisessa siirrytään ekologisempaan tapaan, millaisia yrityksiä ja ammattilaisia tarvitaan? Ja mistä ne saadaan?

On vaikea ennustaa, kuinka tosissaan ympäristöongelmiin Suomessa ja muualla maailmassa puututaan ennen pakkoa ja kuinka rauhanomaisesti se tapahtuu. Taloudessa on ollut tapana ennustaa tulevaa menneestä kehityksestä, mutta nyt ei niin voi tehdä. Mutta tulevaisuuden ennakointi on silti tärkeätä, vaikka se suurelta osin onkin valistunutta arvausta. Eri skenaarioiden miettiminen ja vaikutusketjujen loppuun saakka miettiminen auttanee vähentämään mihinkään johtamatonta kinaamista ja parantamaan varautumista uusin tilanteisiin. Varautumisessa kiireellisiä ovat mm. ammattikoulutuksen ja täydennyskoulutuksen rakentaminen todennäköisiin tulevaisuuden ammatteihin. Esimerkiksi käsityötaitoja ja uudenlaista maanviljelystaitoa tarvittaneen. Myös varautuminen väestön liikkumiseen eri maiden välillä on perusteltua.

Tällä hetkellä luonnonvarjoa ylikäytetään. Myös maapallon jätteiden käsittelykyky on ongelmissa. Nykytiedon perusteella on selvää, että paitsi fossiilisen energian käytön lopetusta myös materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän tulee laskea, jotta ympäristötavoitteet saavutetaan. Kierrätystalous on tärkeätä, mutta ei yksin ratkaise luonnonvarojen ylikäyttöä. Materiaalisen kulutuksen kokonaismäärä riippuu sekä ihmisten lukumäärästä että yksilökohtaisen kulutuksen määrästä. Ihmismäärä on kasvussa ja kulutus eri ihmisten ja maiden välillä on varsin epätasaisesti jakaantunut. Materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän vähennys on vaativa tehtävä – vaikkakin välttämätön. 

Ympäristökatastrofit tulevat koskemaan maapallon eri alueita erilailla. Suuretkin väestön liikkumiset ovat mahdollisia. Mutta suurten negatiivisten sosiaalisten vaikutusten – esimerkikisi massamuutot, sodat ja muut konfliktit – tapahtuminen on epävarmempaa kuin biofyysisen ympäristön muutoksen. Toivottavasti niitä ei ainakaan ensivaiheessa tarvitse huomioida mietittäessä tulevaisuuden elinkeinoelämää Suomessa.

Elina Hemminki

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen jäsen,

LKT (lääketieteen ja kirurgian tohtori), tutkimusprofessori -emeritus

Raimo Sailaksen subjektiivinen henkilökuva - ei talouspolitiikan oppikirja

Jarkko Vesikansan kirjoittamassa (2016) Raimo Sailaksesta kertovassa kirjassa tulee hyvin kuvatuksi maamme vaihtoehdottomuuden talouspolitiikka. Kirjassa pragmaattiseksi kuvattu suomalainen talouspoliittinen linja jopa rinnastetaan paasikiviläiseen maantieteelliseen faktaan Suomen ulkopolitiikan viisauden kannalta - ja eihän järkevälle suhtautumiselle voi olla vaihtoehtoja. 

Kirja on merkittävän vaikuttajan Raimo Sailaksen henkilö- ja työhistoria.  Kirjassa on kaksi punaista lankaa: Toisaalta kirjassa kerrotaan paljolti Sailaksen omalla suulla ja tuodaan esiin hänen oma tulkintansa aikojen tapahtumista. Tällä tavoin kirja on näkökulmaltaan luonnollisesti subjektiivinen. Tällaisena kirja on myös mitä mielenkiintoisin kuvaus Suomesta. Toisaalta kirja on edellisen subjektiivisuuden lisäksi kirjoittajan taholta selvästi fanittava, kirjan kohteen sankaruutta korostava.  Tämä näkökulma herättää kysymyksiä.

Kolme lamaa ja valittu talouspolitiikan oppi

Kirjan ytimessä ovat kolme lamaa ja kirjan sankarin panos lamoista nousemisessa. Kirjassa ylistetyn suomalaisen talouspolitiikan tienviitat juntattiin pysyviksi jo ensimmäisessä 1970-luvn öljykriisin jälkeisessä kriisissä. Talouspolitiikan pääpilarit olivat yritysvetoinen elvytys, joka sisälsi työantajamaksujen alentamista, investointeihin kannustavia veroratkaisuja, kustannus- ja palkkakehitystä hillitsevät toimet sekä julkisen kysynnän rajoittaminen.  

Talouspolitiikan oppi sisälsi myös devalvaation vastustamisen ja sen sijaan sisäiseen tasapainoon pyrkimisen.  Kuitenkin 1970-luvun kriisissä jouduttiin kolmasti devalvaatioon.  Kun kriisistä jälkeen arvioitiin talouspolitiikan tuloksellisuutta, itsesuggestion tapaan kriisistä ulospääsy ja kasvun käynnistyminen luettiin etupäässä aktiivisesti toteutettujen toimien ansioksi, kuten yritysvetoinen elvytys ja kustannuskilpailukyvystä huolehtiminen ml. julkisen talouden kireys.

Tämä tulevina lama-aikoina toistuva suomalaiseksi talouspolitiikan opiksi kiteytyvä malli on vaihtoehdottomuuden oppi.  Tämän yhden totuuden noudattamisen välttämättömyys rinnastuu kirjassa Suomen maantieteelliseen asemaan: ”Ennen kaikkea Suomi yritti noudattaa talous- ja yhteiskuntapolitikassa samaa tosiasioiden tunnustamisen oppia kuin ulkopolitiikassa” (s. 237).

Yhden totuuden oppi saa kirjassa positiivisia luonnehdintoja: pragmaattisuus, terve talouden hoito ja käytännöllinen ajattelu.  Se ei ole teoreettista, ismeihin perustuvaa akateemista ”hokkuspokkus- temppuilua” (s.396). Kirjassa linja saa myös luonnehdinnan kameralismi: ”Sailastakin puhdasoppisempaa kameralistista linjaa edusti aikanaan Väinö Tanner” (s. 370).  Jos talouspolitiikassa poliittisista syistä (!) oppiin sekoittui hieman keynesiläisiä painotuksia, Sailas oli tyytyväinen siihen, että kokonaisuutena vallalla oli käytännöllinen ajattelumalli.

Näin kiteytyvän suomalaisen talouspolitiikan mallin piirteet tulevat kirjassa hyvin esiin, kun kuvataan näkemyseroja toisen valtiovarainministeri Arja Alhon kanssa: ”Alho pyrki talouspoliittisessa ajattelutavassa siirtymään tiukan monetaristisesta ajattelutavasta enemmän kasvua aikaansaavaan ja työttömyyttä alentavaan endogeenisen kasvun malliin” (s. 398).  Akateemisten piirien lisäksi muitakin vaihtoehdon esittäjiä on ollut, mutta heidät on Suomessa hiljennetty ja vaadittu asettumaan vallitsevan linjan pragmaattisuuden, terveen taloudenhoidon ja realismin taakse ja unohtamaan teoriat, ismit ja hokkuspokkustemput. 

Työttömyyden hoito

Vastaava linjaero tulee esiin 1990-luvulla tehdyn työllisyysraportin kohdalla, kun työttömyys oli jäänyt korkealle tasolle.  Sailaksen vetämä työllisyysryhmä päätyi tuloverotuksen, työnantajamaksujen sekä yhtiö- ja pääomaverotuksen alentamiseen sekä työttömyysturvan ehtojen tiukentamiseen keinoina työttömyyden alentamisessa.  Työryhmässä mukana ollut Pehr-Erik Lundh kritisoi esitystä, ettei siinä ole riittävästi konkreettisia ehdotuksia ”aktiivisen työvoimapolitiikan määrärahoiksi ja viranomaisten velvoitteiden lisäämiseksi” (siis julkisen kulutuksen puolella) (s. 426).

Sailas on ollut näissä käänteissä hyvin keskeinen vaikuttaja. Ilman hänen panostaan valitut talouspoliittiset ratkaisut olisivat voineet olla toisia. Näissä käänteissä talouspolitikka jää kameralistiseksi ja julkisen talouden ohjenuoraksi jää sopeutuminen, kunnes käynnistyvä talouskasvu osoittaa pohjan saavutetun. 

Kirstunvartija

Talouspolitiikan sääntelemä julkinen kulutus ei siis näyttele aktiivista roolia talouskasvun käynnistäjänä. Alhon mukaisissa käsitteissä se siis näyttäytyy eksogeenisena, ei endogeenisena talouskasvuun nähden.  Kirjassa vilahtaa luonnehdinta Sailaksesta valtion kirstunvartijana. Budjettipäällikön rooliin tämä sopii hyvin ja Sailas on täyttänyt roolin kiitettävällä tavalla Talouspolitiikaksi tämä kirstunvartijuus ei kuitenkaan riitä. Totta kai kirstunvartijuudella on ollut talous- ja yhteiskuntapoliittiset seuraukset ja lamoista on noustu jotenkuten.  On siis selviydytty.  Onko selviydytty paremmin kuin vaihtoehtoisilla menettelyillä? Keskustelu tällaisesta asetelmasta jää kirjassa käymättä.

Kirja rakentaa Sailaksesta yhden totuuden sankaria ja elämäkertana tällainen subjektiivinen näkökulma on hyväksyttävä. Kirja kuitenkin antaa viestin, että tällaisia sankareita ja tällaista linjaa tarvittaisiin nyt ja jatkossakin. Se on masentavaa.

Kirja kuvaa ehkä tahtomattaankin suomalaista vaihtoehdottomuuden talouspolitikkaa, mutta kirja ei käy talouspolitiikan oppikirjaksi. Eikö myös talouspolitiikassa vaihtoehdottomuuden aika olisi jo ohi?                

                                      

Kauko Aronen

Kirjoittaja on kaupunkitutkimuspäällikkö Suomen Kuntaliitossa

Kirja: Jarkko Vesikansa (2016) Laman taittaja - Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava. Keuruu.

Talouspolitiikka tuuliajolla

Ensiksi avoin tunnustus: en ole kansantaloustieteilijä enkä välttämättä hahmota jokaista syy-seuraus -suhdetta talouspolitiikassa. Sen vuoksi päätin tarttua saksalaisen taloustoimittajan Ulrike Herrmannin pari vuotta sitten julkaisemaan ja Kustannusyhtiö Inton viime vuonna suomentamaan teokseen Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia. 

Teos on kiinnostava katsaus rahoitusmarkkinoiden, globalisaation ja kapitalismin historiaan. Se on tarkoitettu kaltaisilleni lukijoille, jotka tiedostavat modernin yhteiskunnan toiminnan ehtona olevan vaatimuksen talouskasvusta, mutta tunnistavat siihen liittyvät ongelmat, jotka uhkaavat ajaa maailman vakaviin vaikeuksiin.

Herrmannin kirja nostaa esille useita epäkohtia, joihin hän kaipaa muutosta, mikäli aiomme selvitä tulevista vuosikymmenistä ilman väkivaltaisia yhteenottoja.

Suurten liikepankkien asema on historian saatossa kasvanut sellaisiin mittoihin ettei niitä voi enää päästää konkurssiin ajamatta koko talousjärjestelmää ahdinkoon.

Tämä riippuvuussuhde selittää osin Kreikan, Irlannin, Espanjan ja Portugalin velkakriisin viimeaikaiset järjestelyt. Euroopan keskuspankki ja euromaiden johtajat mobilisoivat valtavia summia rahaa vaikeuksiin ajautuneille maille, joiden velkaantuminen uhkasi ajaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit vararikon partaalle. Sitomalla kaikki euromaat osaksi velkajärjestelyjä pelastettiin keskieurooppalaiset liikepankit pinteestä, joka oli suistaa koko EU:n syvään kriisiin.

Herrmannin mukaan suurten liikepankkien velkojen takaaminen ei kuitenkaan kuuluisi yhteiskunnalle. Riippuvuussuhteen hyväksyminen johtaa helposti toistuviin ylilyönteihin ja tarpeettomaan riskinottoon, kuten on käynyt monissa muissa EU:n ulkopuolisissa maissa.

Kirjassa nostetaan esille myös Saksan talousuudistuksen (Agenda 2010) myötä laskeneet minimipalkat, minkä tuloksena Saksan talous saatiin vahvaan nousuun. Sen seurauksena muut euromaat ovat joutuneet tekemään samoin tuhoisin seurauksin: kotimainen kysyntä ja työllisyys polkevat paikoillaan, koska kotitalouksien käytettävissä oleva varallisuus on pienentynyt. Ratkaisuksi Herrmann suosittelee minimipalkkojen nostamista ja tuloerojen tasaamista, jotta yhteiskunnan rattaat saadaan pyörimään myös muualla kuin vientisektorilla.

Herrmannin kirja loppuu selvästi kesken. Hänen mukaansa nykyinen talousjärjestelmä ajautuu vääjäämättä umpikujaan, koska se ei kykene toimimaan ympäristön reunaehdoilla. Kulutuksen kasvun myötä luonnonvarojen käyttö on kasvanut kestämättömälle tasolle, mikä vie lopulta pohjan myös talouden toiminnalta.

Herrmann päättää kirjansa toteamalla ettei ”kapitalismin loppu ole historian loppu eikä maapallon loppu – eikä todennäköisesti edes ihmiskunnan loppu, vaikka teemmekin parhaamme tuhotaksemme omat elinehtomme. Tulevaisuudessa rakentuu uusi järjestelmä, jota ei vielä kyetä hahmottamaan.”

Lukijaa jää vaivaamaan kirjoittajan huolettomuus. Vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen ei tapahdu kivuttomasti, vaan se merkitsee todennäköisesti järkyttäviä murhenäytelmiä eri puolilla maapalloa. Herrmannin teosta lukiessa syntyy käsitys että kirjoittaja pitää niitä vääjäämättöminä, mutta sivuuttaa kokonaan niiden käytännön seuraukset.

Herrmannin asenne noudattaa tässä suhteessa valtavirtaa. Monet päättäjät ovat toki tietoisia nykyisen talousjärjestelmän puutteista. Harva kuitenkaan kyseenalaistaa jatkuvaan talouskasvuun perustuvaa ajatusmallia – saati etsii vastausta miten pääsemme ulos pinteestä ilman ympäröivän yhteiskunnan kriisiytymistä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Luottamus ja talouden rakenteelliset uudistukset: Jouko Kajanoja VVT:n blogissa

VVT järjesti tammikuun lopussa 2015 luottamusillan, jossa erinomaisen väitöskirjan luottamuksesta tehnyt Antti Kouvo esitteli tutkimustaan. Seminaarissa keskusteltiin myös luottamuksen ja talouspolitiikan välisistä suhteista. Teema pureutuu ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen.

Perinteinen uusklassinen taloustiede selitti, miten markkinatasapaino syntyy, mutta ei miten talouskasvu syntyy. Talouskasvun ajateltiin syntyvän teknologisen kehityksen tuloksena ja siten talousteorian ulkopuolella. Kehruu-Jenny, höyrykone ja nykyisin esimerkiksi informaatioteknologia sysäävät talouden kasvuun. Työn tuottavuutta kehittävä keksintö ja sen soveltaminen saavat aikaan kasvusysäyksen, joka vähitellen vaimenee, kun keksintö on hyödynnetty taloudessa. Niinpä tarvitaan jatkuvasti uusia keksintöjä ja uudistuksia, jotta kasvu voisi jatkua.

Vasta 1960-luvun alussa oivallettiin, että keksinnöt ja niiden hyödyntäminen syntyvät ihmisen korvien välissä. Kasvun perimmäisiä selityksiä ovat siis inhimilliset tiedot ja taidot. Näitä tietoja ja taitoja ryhdyttiin kutsumaan inhimilliseksi pääomaksi.

1990-luvulla havaittiin, että myös yhteisön omaisuudet ovat keskeinen taloudellista menestystä selittävä tekijä. Taloustieteilijöiden käynnistämät tutkimukset kertoivat, että talouskasvu on sitä nopeampaa, mitä vahvempaa on kansalaisten luottamus toisiin kansalaisiin ja yhteiskuntaan, mitä enemmän kansalaiset osallistuvat yhteiskunnallisiin asioihin, mitä rehellisempää on keskinäinen vuorovaikutus, mitä tasaisempaa on tulonjako ja mitä helpompaa on sosiaalinen liikkuvuus eli siirtyminen yhteiskuntaluokasta toiseen. Erityisen haitallisiksi talouskasvun kannalta ovat osoittautuneet jyrkät yhteiskunnalliset vastakkainasettelut, varsinkin suuret tuloerot ja etninen segregaatio.

Maailmanpankissa käytettiin käsitettä inhimilliset voimavarat kuvaamaan inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kokonaisuutta. Inhimillisten voimavarojen arvioitiin selittävän kaksikolmasosaa talouskasvusta. Tulos vastaa arkijärkeä. Viimekädessä menestys on riippuvainen meistä yksilöinä ja yhteisönä.

1980- ja 1990-luvuilla taloustieteessä kehitettiin endogeenisen (sisäsyntyisen) kasvun teoriaa. Sen tehtävänä on ollut tuoda talouskasvua selittävät tekijät talousteorian sisälle. Aluksi lupailtiin inhimillisen ja sosiaalisen pääoman sisällyttämistä kasvun endogeenisiin selityksiin. Esimerkiksi koulutusta, innovointia ja oikeusjärjestelmää onkin endogeenisen kasvuteorian myötä ilmaantunut talousteorioihin.

Endogeenisen kasvun teorioissa ollaan kuitenkin melko kaukana monista inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisistä tekijöistä, kuten sosiaalisista taidoista ja sitoutuneisuudesta tai luottamuksesta ja osallistumisesta. Vielä kauempana ollaan niihin vaikuttavista yhteiskuntapoliittisista toimenpiteistä.

Jos sosiaaliset taidot ja sitoutuneisuus ja luottamus ja osallistuminen sekä niihin vaikuttavat yhteiskuntapoliittiset toimenpiteet saisivat edellyttämänsä painoarvon, niin vaatimuksilla rakenteellisista uudistuksista olisi tuntuvasti nykyisestä poikkeava sisältö.

Keskeisiksi rakennepoliittisiksi uudistuksiksi saattaisivat inhimillisen ja sosiaalisen pääoman myötä nousta esimerkiksi seuraavat tehtävät:

• tuloerojen tasoittaminen yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä luottamusta edistävänä tekijänä
• yhteiskunnallisten palvelujen, kuten varhaiskasvatuksen ja koulutuksen vahvistaminen yksilöiden toimintakyvyn ja sosiaalisten taitojen rakentamiseksi
• kysynnän lisääminen ja aktiivinen työllisyyspolitiikka syrjäytymisen ehkäisemiseksi
• työtakuun toteuttaminen, jossa jokaiselle tulee subjektiivinen oikeus saada tehdä työtä työehtosopimusten mukaisin ehdoin osallistumisen ja elämänhallinnan edistämiseksi
• vaikutusmahdollisuuksien lisääminen työelämässä ja julkisessa hallinnossa sitoutuneisuuden ja luovuuden vahvistamiseksi.

Näitä tehtäviä ei ole sanottavasti esiintynyt talouspoliittisen keskustelun korostamissa rakenteellisissa uudistuksissa.

Menestyvän talouden tulee täyttää samanaikaisesti monta ehtoa. Nykyiset rakenteellisten uudistusten vaatimukset sisältävät paljon tarpeellisia pyrkimyksiä. Mutta vahvoin perustein voi väittää, että inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisten ominaisuuksien ja edellytysten puuttuminen talouden uudistamisen vaatimuksista on vakavin talouden kehittämisen ongelmista.

Kyse on lopulta maailmankuvasta tai paremminkin ihmiskuvasta. Me olemme mahdollisuus. Menestyvän yhteiskunnan keskeisenä edellytyksenä on syytä nähdä inhimilliset voimavarat ja yhteisöllisyyden voima.

Jouko Kajanoja, yhteiskuntapolitiikan dosentti

Voit myös katsoa Luottamus-seminaarin tallenteen ja puhujien esitykset VVT:n sivuilta – klikkaa sivulle tästä linkistä