Mikä on työtakuu?

1.6.2026

Työtakuussa julkinen valta ottaa tehtäväkseen vaikeasti työllistyvien työkykyisten työllistämisen ja samalla heidän työkykynsä ylläpitämisen ja kehittämisen. Käsite haastaa valtavirran taloustieteen rakennetyöttömyyden käsitteen, jonka mukaan hyvässäkin työllisyystilanteessa tuntuva osa työttömistä ei työllisty, koska he ovat liian vaikeasti työllistyviä avoimille työmarkkinoille. Mutta voiko työtakuu toimia ilman inflaation kiihtymistä ja ilman, että se syrjäyttää tavallisia työpaikkoja?

Jouko Kajanoja
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on jäänyt eläkkeelle yhteiskuntatutkimuksen päällikön tehtävästä Kansaneläkelaitoksessa toimittuaan sitä ennen muun muassa tutkimustehtävissä Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa ja työvoimaministerinä vuosina 1981-1982.

Työtakuun tehtävä työllistämisessä

William Mitchellin vetämä tutkimusryhmä julkaisi vuonna 2008 kirjan Creating effective local labour markets (Cook et al. 2008; Kajanoja 2018). Teos sisältää perusteellisen raportin työtakuusta ja ehdotuksen sen toteuttamiseksi Australiassa.

Mitchell on jälkikeynesiläinen taloustieteilijä. Jälkikeynesiläisyyden ytimessä on ajatus, että vastoin perinteistä uusklassista käsitystä talous ei itsestään tasapainoitu. Korkea työllisyys edellyttää valtion aktiivista osallistumista talouteen. Erityisesti laskusuhdanteessa kysyntä on riittämätöntä. Silloin tarvitaan jälkikeynesiläisten mukaan finanssipoliittista elvytystä eli investointeja sekä lisää tulonsiirtoja ja yhteiskunnallisia palveluja sekä keventämällä verotusta. Lisäksi tarvitaan keskuspankin rahapoliittista elvytystä alentamalla korkoja ja ostamalla yritysten ja valtion velkakirjoja.

Työtakuun puolestapuhujat korostavat, että työmarkkinat eivät täystyöllisyyttä lähestyttäessäkään työllistä sellaisia työnhakijoita, joilla on eri syistä ongelmia sopeutua työmarkkinoiden vaatimuksiin. Ongelmana on usein myös se, että teknologinen kehitys vie työpaikkoja ja tekee työntekijän osaamisen vanhentuneeksi. Työtakuun tehtävänä on taata tällaistenkin työnhakijoiden mahdollisuus työllistymiseen.

Tämän lisäksi tarvitaan työtakuuta, joka täydentää täystyöllisyyttä tarjoamalla työmahdollisuus niille, joilla on vaikeuksia työllistyä avoimille työmarkkinoille. Työtakuun puolestapuhujat korostavat, että työmarkkinat eivät täystyöllisyyttä lähestyttäessäkään työllistä sellaisia työnhakijoita, joilla on eri syistä ongelmia sopeutua työmarkkinoiden vaatimuksiin. Ongelmana on usein myös se, että teknologinen kehitys vie työpaikkoja ja tekee työntekijän osaamisen vanhentuneeksi. Työtakuun tehtävänä on taata tällaistenkin työnhakijoiden mahdollisuus työllistymiseen.

Aktiivisen työvoimapolitiikan keinoja ovat palkkatuet, työpajat, työllisyystyöt, kuntouttava työtoiminta ja vastaavat toimet, joilla synnytetään työmahdollisuuksia, jotka eivät olisi syntyneet ilman näitä erityisiä toimia. Työtakuu kokoaa keinovalikoimaa ja työtakuusta tulee tärkeä osa työvoimapolitiikan toimeenpanoa.

Australian mallin takuutyöpaikat

Mitchellin työryhmän esittelemässä mallissa etsitään työtehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä mutta jotka eivät toteudu nykyisillä työmarkkinoilla. Kyse on vähäistä ammattitaitoa vaativista tehtävistä, joista maksetaan niin alhainen palkka, ettei se vääristä työmarkkinoita. Siten takuutyöpaikkoihin työllistetyillä on taloudellinen kannustin hakeutua avoimille työmarkkinoille.

Mitchellin tutkimusryhmä pyysi Australian alueellisen työllistämisen asiantuntijoita arvioimaan, millaisia voisivat olla työtakuun tehtävät ja kuinka paljon niitä voisi olla. Niitä löytyi eniten sosiaalisissa palveluissa, mutta runsaasti myös kuljetus-, virkistys- ja kulttuurialalta sekä terveyden ja turvallisuuden tehtävistä. Tarpeellisia uusia työtehtäviä löytyi myös julkisen infrastruktuurin kunnostuksessa ja rakentamisesta.

Työnkuvat olivat hyvin monenlaisia. Mittavia määriä työntekijöitä arvioitiin tarvittavan esimerkiksi ikäihmisten hoitoon, kouluavustajiksi ja kuljetustehtäviin.

Asiantuntijoiden ilmoittamien työtehtävien toteuttaminen työtakuutyöpaikkona olisi vähentänyt Australian työttömyyttä noin kahdella prosenttiyksiköllä. Rakennetyöttömyys olisi alentunut.

Mitchellin työryhmän mallissa työtakuun työpaikkoihin kytketään ammattitaidon kehittämistä. Lähes kaikkiin tehtäviin sisällytetään oppisopimuskoulutusta, jossa otetaan huomioon alueen elinkeinoelämän kehittämisen tarpeet. Työtakuu esitetään osana kansallista ammattitaidon kehittämisen ohjelmaa.

Työtakuun suhde aluepolitiikkaan

Vanha aluepolitiikka hajasijoitti ja yritti määritellä uusien työpaikkojen alueellista sijoittumista. Uudessa aluepolitiikassa korostetaan kunkin alueen luontaisten edellytysten hyväksikäyttöä. Tähän Mitchellin työryhmä esittää Australian mallissa keinoksi takuutyöpaikkoja ja niihin liittyvää oppisopimuskoulutusta.

Suomessa kuntien keskeiseksi tehtäväksi korotettu elinvoimapolitiikka voisi saada vauhtia takuutyöpaikoista. Työtakuu merkitsisi meilläkin työvoimapolitiikan voimistamista paikallistasolla. Paikallisilla työssäkäyntialueilla kartoitettaisiin lupaavia paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia elinkeinoja ja työtakuun työpaikoilla ja niihin liittyvällä  oppisopimuskoulutuksella tuettaisiin ja käynnistettäisiin soveltuvien elinkeinojen työpaikojen syntyä.

Työtakuun toimeenpano

Mitchellin ryhmän ehdotuksessa työtakuun toteuttaminen annetaan paikallisten julkisten työtakuuyritysten tehtäväksi.

Kirjassa ei esitetä sellaista näkemystä, että toimeenpano voisi olla yksityisten yritysten tai kolmannen sektorin toimeenpanemaa. Kuitenkin yritysten ja kolmannen sektorin osallistuminen työtakuun toteuttamiseen voisi olla tarkoituksenmukaista. Osa voisi tapahtua työpajatyyppisessä toiminnassa ja osa työtakuuyrityksen tarjoamana vuokratyönä yrityksissä, kolmannella sektorilla ja julkisessa hallinnossa.

Mitchellin työryhmän ehdotus on mallinnus. Sitä ei ole toteutettu Australiassa. Suomessa on työtakuuta kokeiltu kahdessa yhteydessä. Niitä ovat Lex Leppänen ja Paltamon täystyöllisyyskokeilu.

Lex Leppänen

Suomen työllisyyslaki vuodelta 1988 oli yhdenlainen työtakuun toimeenpano (Työllisyyslaki 275/1987). Lakia kutsuttiin Lex Leppäseksi lain esitelleen silloisen työministerin Urpo Leppäsen mukaan. Lain mukaan alle 20-vuotiaille kolme kuukautta työttömänä olleille oli järjestettävä työ- ja tai harjoittelupaikka kuudeksi kuukaudeksi työssäkäyntialueella. Vanhemmat kaksitoista kuukautta työttömänä olleet oli pyrittävä työllistämään tai ohjaamaan koulutukseen. Kunnat hoitivat pääosin työllistämisen ja valtio maksoi. Kunnat toimivat työtakuuyrityksinä.

Lain voimassa olon aikana pitkäaikaistyöttömyys käytännössä poistui. Yli vuoden työttömänä olleita oli alimmillaan alle 3000. Tätä kirjoitettaessa pitkäaikaistyöttömiä on noin 140 000. Tulos ei aikanaan ollut pelkästään Lex Leppäsen ansiota, vaan sitä edistivät korkeasuhdanne ja eläkkeelle pääsyn varhentaminen.

Lex Leppänen kumottiin lamavuonna 1992. Lain katsottiin tulevan liian kalliiksi työttömyyden kasvaessa. En ole löytänyt hyvää tutkimusta lain toteutuksesta ja vaikutuksista.

Paltamon täystyöllisyyskokeilu

Paltamossa toteutettiin vuosina 2009 – 2013 täystyöllisyyskokeilu, joka vastasi työtakuun ideaa (Kokko et al. 2013; Alaja & Kajanoja 2017; Huotari 2018). Kaikki halukkaat ja täysipäiväiseen työhön kykenevät Paltamon työttömät saivat töitä. Työttömyys laski 18 prosentista 4 prosenttiin. Paltamon työneuvojan mukaan työttömiksi jääneillä oli hyvä syy, esimerkiksi koulutus oli alkamassa tai eläkepäätös oli tehty. Työllistetyille maksettiin työehtosopimuksen mukainen palkka, joka oli kunnallisen palkkataulukon alimmassa päässä. Kokeilun piirissä hoidettiin työllistettävien terveydenhuoltoa, kuntoutusta, koulutusta, työnvälitystä ja sosiaalihuoltoa. Oppisopimusta ei onnistuttu järjestämään, mutta yhteiskunnallisten palvelujen yhden luukun periaate toteutui melko hyvin.

Kokeilun toteutti Paltamon työvoimayhdistys ry, jossa oli mukana paikallisia työantaja- ja työntekijäpuolen järjestöjä ja päävastuun kantoi Paltamon kunta. Kokeilun 14 miljoonan euron rahoitus tuli valtiolta.

Työllistyminen Paltamon kokeilussa

Useimpien työllistyminen alkoi noin kahden viikon työnhakuklubilla. Siinä kartoitettiin työllistettävän valmiuksia ja tavoitteita, kuvattiin kokeilun toimeenpanoa ja määriteltiin työllistettävän työehdot ja työtehtävät.

Suurin osa työllistyi yhdistyksen ”työvoimataloon”. Se oli työpaja, jossa tehtiin muun muassa alihankintaa, remontointia, tekstiilityötä, kierrätystä, entisöintiä ja ravintolapalveluksia. Osa työllistyi työvoiman vuokrauksena järjestöihin, joissa työtehtävinä olivat esimerkiksi kiinteistöhuolto, metsästyskartat, kirpputori, ja kylätalon huolto. Työvoiman vuokrauksena työllistyttiin myös Paltamon ja ympäristön kuntiin hoitamaan kiinteistöjä ja ympäristöä, kirjastoa, toimistoa ja kouluavustusta. Yrityksissä tehtiin vuokratyönä ilmastointia, alihankintaa, maataloustyötä, golf-kentän hoitoa ja myös kotitalouksilta saatiin toimeksiantoja kiinteistön hoitoon, hoivaan, ulkoiluttamiseen, tekstiilitöihin ja puiden pilkkomiseen.

Yrityksiä varten rakennettiin työantajapaketteja. Pitkäkestoisessa työllistämisessä tehtiin vuokratyösopimus. Lyhytaikaista työllistämistä hoidettiin ostopalveluina. Yrityksille tarjottiin perehdyttävää työllistämistä työnäyttönä, jossa ensimmäinen kuukausi oli maksuton ja sen jälkeen jatkettiin sopimuksen mukaan.

Kokeilun mittakaava ja talous

Kokeilu työllisti kaikkiaan 400 työtöntä. Se oli merkittävä määrä 4000 asukkaan Paltamossa. ”Työvoimatalossa” työllistyi 300 ja muut yrityksissä, kolmannella sektorilla, kunnallishallinnossa ja kotitalouksien toimesta. Kokeilua toimeenpani 18 työllistettyjen ohjaamiseen ja hankkeen hallintoon palkattua toimihenkilöä.

Kokeilun haasteita kuvaa hankkeen työterveyslääkärin arvio. Kolmannes kokeiluun työllistyneistä oli valmiita avoimille työmarkkinoille, kolmannes oli tarpeen ohjata kuntoutukseen ja kolmanneksen asianmukainen paikka oli suojatyössä tai eläkkeellä. Kokeilun myötä Paltamon raiteilla ollut päihdeongelma tuli näkyväksi työvoimatalossa.

Kokeilun 14 miljoonan euron kustannuksista palautui julkiselle sektorille säästöinä ja tuottoina 10 miljoonaa euroa. Yhden työvuoden nettokustannus julkiselle sektorille oli 4000 euroa. Se oli suunnilleen sama kuin silloin sovelletun työvoimapoliittisen palkkatuen nettokustannus.

Kokeilun arviointia

THL, VATT ja Kela tekivät laajan arviointitutkimuksen kokeilusta (Kokko et al. 2013). Vaikutusten arvioinnissa seurattiin myös kahden verrokkikunnan muutoksia kokeilun aikana.

Työllistettyjen terveydentila ja elämisen laatu paranivat. Työllistettyjen haastatteluissa erityisen tärkeäksi osoittautui työllistämisen aiheuttama elämäntavan muutos. Elämään tuli säännöllisyyttä ja sosiaalisia suhteita. Myös nuorten syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus korostui. Joitakin poikkeusta lukuun ottamatta työllistettyjen kokemukset olivat kaikkiaan myönteisiä.

Suurimmassa osassa vastauksia mainittiin riittävien työtehtävien merkitys. Työvoimataloon työllistetyille ei aina ollut riittävästi mielekästä työtä – jotkut työtehtävät tuntuivat puuhastelulta. Vaikka useimmille työtehtäviä oli riittävästi, vastauksista päätellen kyse oli ehkä kokeilun suurimmasta ongelmasta. Merkityksellisten työtehtävien hankinta osoittautui haastavaksi. Kainuun maaseutukunta ei tarjonnut siihen hyviä edellytyksiä. Osoittautui ongelmalliseksi, että kaikki työhön hakeutuneet työttömät palkattiin heti, vaikka mielekkäitä työtehtäviä ei ollut valmiina.

Vaikeasti työllistyvien työnohjaus ja kuntoutus ovat vaativia tehtäviä. Hankkeen toimihenkilöt kertoivat haastatteluissa, että heillä ei ollut riittävää koulutiusta ja kokemusta. Oppisopimuskoulutuksen puute oli ongelma osaamisen ja koulutuksen parantamisessa.

Työtakuun vaikutus inflaatioon

Mitchellin ryhmä korostaa kirjassaan, ettei heidän esittämänsä työtakuun malli aiheuta inflaatiota eli työtakuu ei aiheuta lisäpaineita korottaa palkkoja avoimilla työmarkkinoilla. Tämä johtuu siitä, että työtakuutyöpaikkojen palkat ovat yleisesti ottaen avoimien työmarkkinoiden palkkoja alemmat ja työtakuulla työllistetyillä on kannustin hakeutua avoimille työmarkkinoille.

Kuitenkin esimerkiksi Paltamon kokeilu ja muutkin vastaavanlaiset työllistämiskokeilut ovat kertoneet, että tuollaiseen työllistämiseen liittyy loukkuvaikutusta. Paltamossa ilmeni, että takuutyöpaikka oli niin varma ja turvallinen, etteivät kaikki halua lähteä siitä avoimilla työmarkkinoilla vapautuviin työpaikkoihin, vaikka niistä saisi tuntuvastikin paremman palkan. Näin takuutyö vähentää työn tarjontaa avoimilla työmarkkinoilla, ja voi siten työvoiman tarjontaa vähentäessään aiheuttaa palkkojen nousua ja inflaatiota.

Mitchellin ryhmä korostaa kirjassaan, ettei heidän esittämänsä työtakuun malli aiheuta inflaatiota eli työtakuu ei aiheuta lisäpaineita korottaa palkkoja avoimilla työmarkkinoilla. Tämä johtuu siitä, että työtakuutyöpaikkojen palkat ovat yleisesti ottaen avoimien työmarkkinoiden palkkoja alemmat ja työtakuulla työllistetyillä on kannustin hakeutua avoimille työmarkkinoille.

Toisaalta takuutyöpaikat ehkäisevät työttömien työkykyjen rapautumista ja syrjäytymistä ja parhaimmillaan koulutuksen myötä edistävät osaamista. Siten työtakuun työpaikoilla on työn tarjontaa parantavia vaikutuksia. Työn kysyntää tyydyttävä työn tarjonnan lisäys vähentää työmarkkinoilla palkkapaineita ja siitä johtuvaa inflaatiota.

On vaikea arvioida, mikä on edellä esitettyjen tekijöiden kokonaisvaikutus. Argentiinassa toteutettiin 2000-luvun alussa työtakuu, jossa työttömille kotitalouden pääasiallisille huoltajille järjestettiin kuukausipalkkainen työpaikka, jossa tehtiin vähintään neljän tunnin työpäiviä (Kostzer 2023). Huippuvaiheessa järjestely työllisti kolmetoista prosenttia työvoimasta, mutta se ei laukaissut pelättyä inflaatiokierrettä.

Työtakuu syrjäyttäjänä

Työtakuun työpaikat saattavat korvata työmarkkinoiden työpaikkoja. Esimerkiksi kunta saattaa sopia työtakuuyksikön kanssa siitä, että kunta vuokraa kouluavustajan työtakuuyksiköltä, koska saa sen sieltä halvemmalla, eikä palkkaa kouluavustajaa avoimilta työmarkkinoilta normaalilla budjettirahoituksella. Työtakuuyksikkö voi järjestää paikkakunnan kotona asuville vanhuksille heiltä puuttuvaa hoivatukea ja mahdollistaa siten vanhusten kotona asumisen. On mahdollista, että samaa tehtävää saattaisi tulla hoitamaan hoivapalveluja tarjoava yritys, jolta työtakuutyöpaikka vie toiminnan edellytyksiä.

Työtakuun puolestapuhujat vastaavat, että työtakuuseen valitaan huolellisesti vain sellaisia tehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä mutta eivät sillä hetkellä tule hoidetuiksi avoimilla työmarkkinoilla. Paltamon kokeilussa saattoi tapahtua edellä kerrottuja työllistämisiä kouluavustajan ja hoivan tehtäviin, jotka muutoin olisi työllistetty avoimilla työmarkkinoilla. Syrjäyttävää vaikutusta on vaikea kokonaan välttää. Toisaalta vaikeasti työllistyvien työllistäminen on yhteiskunnallisesti niin tärkeää, että kohtuulliselle syrjäyttämiselle on perusteita.

Onko työtakuu kallis?

Mitchellin työryhmä päätyy siihen, että työtakuun toteuttamatta jättäminen tulee kalliiksi. Työllistettävien työ tuottaa yhteiskunnallista arvoa, joka jää muutoin toteutumatta. Työllistäminen edistää työllistettävien työkykyä ja vähentää syrjäytymistä. Työttömien työllistyminen vähentää työttömyyden aiheuttamia sosiaalimenoja ja työstä syntyvä lisääntyvä työ ja kulutus tuottaa julkiselle taloudelle verotuloja.

Toisaalta työtakuun järjestäminen tulee julkisen hallinnon tehtäväksi ja se maksaa. Paltamon kokeilussa työtakuun nettokustannus työvuotta kohden oli 4000 euroa. Laskelma sisälsi välittömät vaikutukset eikä se sisältänyt työkykyä edistäviä ja syrjäytymistä vähentäviä vaikutuksia. Jos kokeilu ehkäisi parin nuoren syrjäytymisen, jo se vei tuloksen todennäköisesti julkisen talouden kannalta tuottoisaksi.

Työllistettävien työ tuottaa yhteiskunnallista arvoa, joka jää muutoin toteutumatta. Työllistäminen edistää työllistettävien työkykyä ja vähentää syrjäytymistä. Työttömien työllistyminen vähentää työttömyyden aiheuttamia sosiaalimenoja ja työstä syntyvä lisääntyvä työ ja kulutus tuottaa julkiselle taloudelle verotuloja.

Mitchellin työryhmä ei esitä väitteelleen työtakuun myönteisestä taloudellisesta kokonaisvaikutuksesta vakuuttavia laskennallisia perusteluja. Kyse on niin monimutkaisesta asiasta, etteivät vakuuttavat laskelmat taida olla mahdollisia. Tarvittaisiin laajamittaisia pitkän aikavälin kokonaisia yhteiskuntia vertailevia kokeiluja.

Mitä seuraavaksi

Jälkikeynesiläisessä ajattelussa työtakuuta tarvitaan ratkaisemaan rakennetyöttömyyden ongelmaa. Sitä tarvitaan täydentämään elvyttävän finanssi- ja rahapolitiikan tuottamaa riittävää työvoiman kysyntää ja siitä johtuvaa hyvää työllisyystasoa. Vaikeasti työllistyvien työllistäminen työtakuun työpaikkoihin on työtakuun puolesta puhujien näkemyksen mukaan tarpeen myös merkittävän työttömyyden oloissa. Jos halutaan edetä työtakuun suuntaan, seuraava askel saattaisi olla työtakuun kokeilut elinkeinorakenteeltaan erilaisilla työssäkäyntialueita. Mukana voisi olla monipuolisen elinkeinorakenteen kasvukeskuksia Paltamon kaltaisten syrjäisempien alueiden lisäksi.

Jouko Kajanoja on valtiotieteen tohtori ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on jäänyt eläkkeelle yhteiskuntatutkimuksen päällikön tehtävästä Kansaneläkelaitoksessa toimittuaan sitä ennen muun muassa tutkimustehtävissä Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa ja työvoimaministerinä vuosina 1981-1982.

Lähteet

Alaja, Antti & Kajanoja, Jouko (2017) Paltamo Full Employment Experiment in Finland:  A Neo-chartalist Job Guarantee Pilot Program? Teoksessa Michael J. Murray and Mathew Forstater (eds.): The Job Guarantee and Modern Money Theory: Realizing Keyne’s Labor Standard. Lontoo: Palgrave MacMillan.

Cook, Beth; Mitchell, William; Quirk, Victor & Watts, Martin (2008) Creating effective local labour markets: a new framework for regional employment policy. Centre of Full Employment and Equity. Callaghan, Australia: University of Newcastle.

Huotari, Anne (2018) Paltamon täystyöllisyyskokeilu. Teoksessa Jouko Kajanoja (toim.) Työllisyyskysymys. Helsinki: Into.

Kajanoja, Jouko (2018) Työtakuu. Teoksessa Jouko Kajanoja (toim.) Työllisyyskysymys. Helsinki: Into.

Kokko, Riitta-Liisa; Nenonen, Tellervo; Martelin, Tuija & Koskinen, Seppo (toim.) (2013) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus 2009–2013. Hankkeen loppuraportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Kostzer, Daniel (2023) Checklist of an employment guarantee programme: the Plan Jefes de Hogar from Argentina revisited 20 years later. Teoksessa L. R. Wray & Phil Armstrong & Sara Holland & Claire Jackson-Prior & Prue Plumridge & Neil Wilson (ed.), Modern Monetary Theory. Cheltenham, UK: Edward Elgar Publishing.

Minsky, Hyman P. 2013. Ending Poverty: Jobs, Not Welfare. Annandale-On-Hudson, NY:

Levy Economics Insitute.

Työllisyyslaki 275/1987.

Wray, R. Landar (2007). Minsky’s Approach to Employment Policy and Poverty: Employer of Last Resort and the War on Poverty. Working Paper No. 515. Annandale-On-Hudson, NY: The Levy Economics Institute of Bard College.

Elinkeinot tulevat muuttumaan ilmaston muutoksen ja ympäristön vahingoittumisen vuoksi

Marraskuussa 2019 Vapaus Valita Toisin (VVT) yhdistys yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa järjesti seminaarin ”Ympäristöongelmien ratkaisu vaatii talouden muutosta”. Tilaisuuden tallenne on löydettävissä VVT sivuilta https://www.vapausvalitatoisin.com/.  

Seminaarissa keskusteltiin talouselämän ja ympäristöongelmien yhteydestä: kuinka luonnon ympäristön muutokset – erityisesti ilmaston muutos - ja niiden torjunta vaikuttavat talouteen? Tämän näkökulman toivottiin täydentävän aiemmin ja useammin esillä olleita näkökulmia: mikä on yritysten, elinkeinoelämän ja kaupan rooli ilmaston muutoksen ja muun ympäristön pilaantumisen estossa, kuinka tarvittavat muutokset voidaan tehdä, mistä tarvittavat resurssit saadaan ja kuka maksaa.

Oras Tynkkynen alusti teemasta ”Kestävyyskriisi ja maailmantalous” ja Anni Huhtala teemasta ”Ilmastonmuutos ja Suomen talous”. Molemmat viittasivat Nicholas Sternin 2000-luvun alun raporttiin (Stern Review on the Economics of Climate Change). Raportti käsittelee ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia ja taloustieteilijöiden keskuudessa se on ollut merkkipaalu ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa. Alustuksia kommentoivat Pasi Heikkurinen Helsingin yliopistosta, Jyrki Alkio työ- ja elinkeinoministeriöstä ja Hanna Aho Suomen luonnonsuojeluliitosta.


Kestävyyskriisin kolmesta osa-alueesta - ilmastonmuutos, biodiversiteetin väheneminen (”kuudes sukupuuttoaalto”) ja luonnonvarojen ylikulutus - Oras Tynkkynen kuvasi ilmastonmuutosta ja lajikatoa. Lajikadon kohdalla hän esitteli OECD:n 2019 raporttia biodiversiteetinja talouden yhteydestä. Anni Huhtala totesi ennustamisen vaikeuden, mutta korosti ennakoinnin ja sopeutumisen tarvetta taloudessa, myös epäsuoriin vaikutuksiin. Kommentoijien keskeisenä teemana oli suhtautuminen talouskasvuun: Voidaanko tarvittavat muutokset tehdä, jos hyvinvointia mitataan BKT:lla? Riittääkö ”vihreä talous” vai tarvitaanko myös tuotannon ja materiaalisen kulutuksen laskua? 

Miten Suomen elinkeinoelämä kehittyy?

Kenellekään esiintyjistä ei ollut esittää selkeää visiota, millaisia yrityksiä Suomessa on jatkossa ja mihin Suomen elinkeinoelämä kehittyy. Tämä on ymmärrettävää, koska on vaikea ennakoida, mitä päättäjät ja talouselämä maailmanlaajuisesti tekevät ja millaiset vyöryt lähtevät liikkeelle. Ja ennen kaikkea, tapahtuvatko tarvittavat muutokset rauhanomaisesti.
 

Minun käsitykseni mukaan tulevaisuuden elinkeinot, yritykset ja kauppa ovat laadultaan ja määrältään varsin erilaisia kuin tänä päivänä. ”Business as usual” tuskin jatkuu, edes ekologisemmin hoidettuna. Etenkin biofyysisen ympäristön muutos muuttaa elinkeinoja, sekä suoraan että sosiaalisten seuraamusten vuoksi. Ja toisaalta ilmaston lämpenemisen ja ympäristön pilaantumisen esto muuttavat elinkeinoja.

Energian tuotannossa muutoksen suunta on osittain määritelty: siirrytään pois fossiilisista polttoaineista uusiutuviin (ja joidenkin mielestä myös ydinvoimaan). Energiaa koskevassa keskustelussa lähtöoletuksena on usein, että energian käytön määrä jatkuu entisellään tai nousee. Myös vaikutukset muihin elinkeinoihin ja kauppaan ovat jääneet etäisiksi. Mutta kuten Hanna Ahon referoima tapaus Uniper osoittaa, siirtymä pois fossiilista polttoaineista ei tule olemaan helppo taloudellisten intressien vuoksi, ei edes Euroopassa. Alankomaat ovat lain avulla päättäneet ajaa alas hiilivoiman käytön 2030 mennessä. Uniperillä on hiilivoimaloita myös Alankomaissa ja se on uhannut Alankomaita korvauskanteella hiilikiellon takia. Unperin suurin osakkeenomistaja on suomalainen Fortum. Uniper  myös suunnittelee uuden hiilivoimalan avaamista Saksaan. 

Metsä- ja maataloutemme suunta?

Metsätaloutta koskevassa keskustelussa ilmaston muutoksen hidastaminen ja biodiversiteetin säilyttäminen on oikeutetusti nostettu esiin. Mutta niiden vaikutukset nykyiseen talouteen on esitetty syynä olla tekemättä tarvittavia toimia. Vähemmän on keskusteltu siitä, millaiseksi uusi metsätaloudellinen toiminta halutaan ja mitä se tarkoittaa työn ja kaupan kannalta.  Maanviljelyn kohdalla on alettu tuoda esiin, että ruoan tuotannon vaikeutuessa Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa myös Suomen maanviljelyä tarvitaan. Mutta ei nykyisessä muodossaan vaan sellaisessa, että se on riippumaton fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisista tuotantopanoksista (polttoaineet, rehut, lannoitteet, torjunta-aineet, ja muuta kemikaalit). Mutta miten tämä toteutuessaan vaikuttaa ihmistyövoiman tarpeeseen ja väestön asumispaikkaan ja maaseudun elinkeinoihin laajemmin? 

Mitä tapahtuu Suomen ulkopuolella? Suomen nykyinen yritystoiminta ja tuotteet tähtäävät ulkomaan vientiin. Entäpä, jos kysyntä ulkomailla muuttuu? Suomeen tuodaan paljon tavaroita, joita periaatteessa voisi Suomessa valmistaa tai tuottaa. Jatkuuko pakettien rahtaus maasta toiseen? Säilyykö maailmanlaajuinen työnjako ennallaan jatkossakin vai palataanko paikallisempaan talouteen? Mitä se tarkoittaa Suomen yritysten kannalta? 

Millaista osaamista ja investointeja tulevaisuudessa tarvitaan? 

Miten taloudessa pitäisi varautua tulevaan? Millaista koulutusta Ja millaisia investointeja tarvitaan? Jos ihmiset eivät enää muutakaan kaupunkeihin, vaan asutus tulee jakautumaan tasaisemmin eri puolille Suomea, myös yhteiskunnan infrastruktuurin tulisi seurata mukana. Millaisia kuljetusyhteyksiä tulisi tehdä ja minne uudet sairaalat ja koulut rakennetaan? Jos rakentamisessa siirrytään ekologisempaan tapaan, millaisia yrityksiä ja ammattilaisia tarvitaan? Ja mistä ne saadaan?

On vaikea ennustaa, kuinka tosissaan ympäristöongelmiin Suomessa ja muualla maailmassa puututaan ennen pakkoa ja kuinka rauhanomaisesti se tapahtuu. Taloudessa on ollut tapana ennustaa tulevaa menneestä kehityksestä, mutta nyt ei niin voi tehdä. Mutta tulevaisuuden ennakointi on silti tärkeätä, vaikka se suurelta osin onkin valistunutta arvausta. Eri skenaarioiden miettiminen ja vaikutusketjujen loppuun saakka miettiminen auttanee vähentämään mihinkään johtamatonta kinaamista ja parantamaan varautumista uusin tilanteisiin. Varautumisessa kiireellisiä ovat mm. ammattikoulutuksen ja täydennyskoulutuksen rakentaminen todennäköisiin tulevaisuuden ammatteihin. Esimerkiksi käsityötaitoja ja uudenlaista maanviljelystaitoa tarvittaneen. Myös varautuminen väestön liikkumiseen eri maiden välillä on perusteltua.

Tällä hetkellä luonnonvarjoa ylikäytetään. Myös maapallon jätteiden käsittelykyky on ongelmissa. Nykytiedon perusteella on selvää, että paitsi fossiilisen energian käytön lopetusta myös materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän tulee laskea, jotta ympäristötavoitteet saavutetaan. Kierrätystalous on tärkeätä, mutta ei yksin ratkaise luonnonvarojen ylikäyttöä. Materiaalisen kulutuksen kokonaismäärä riippuu sekä ihmisten lukumäärästä että yksilökohtaisen kulutuksen määrästä. Ihmismäärä on kasvussa ja kulutus eri ihmisten ja maiden välillä on varsin epätasaisesti jakaantunut. Materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän vähennys on vaativa tehtävä – vaikkakin välttämätön. 

Ympäristökatastrofit tulevat koskemaan maapallon eri alueita erilailla. Suuretkin väestön liikkumiset ovat mahdollisia. Mutta suurten negatiivisten sosiaalisten vaikutusten – esimerkikisi massamuutot, sodat ja muut konfliktit – tapahtuminen on epävarmempaa kuin biofyysisen ympäristön muutoksen. Toivottavasti niitä ei ainakaan ensivaiheessa tarvitse huomioida mietittäessä tulevaisuuden elinkeinoelämää Suomessa.

Elina Hemminki

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen jäsen,

LKT (lääketieteen ja kirurgian tohtori), tutkimusprofessori -emeritus

Hallituksen tulevaisuusinvestoinnit: mahdollisuuksien taidetta vai mätä kompromissi?

Kertaluonteisiin tulevaisuusinvestointeihin on hallitusohjelmassa varattu kolme miljardia euroa ja ne ”rahoitetaan pääosin omaisuustuloilla siten, että ne eivät johda lisävelkaantumiseen vuonna 2023”. Pysyviin menonlisäyksiin suunnataan yli miljardi euroa ja ne on määrä kattaa pysyvillä tulojen lisäyksillä. Niihin ei kuulu tulo- ja omaisuusverojen korotuksia. 

Markkinapohjaista kehitystä korostavat voimat hallituspuolueissa näkevät tulevaisuusinvestoinnit toivottavina, mutta katsovat, että niihin ei pidä mennä veroja kiristämällä tai velkaantumalla. Jos niiden kertaluonteiset osat voidaan pääosin rahoittaa valtion omaisuuksia myymällä, se sopii, onhan valtion omistusten myyminen markkinoille paikallaan. 

Julkisiin toimenpiteisiin panostavat voimat hallituspuolueissa taas ajattelevat, että tulevaisuusinvestoinnit ovat juuri niitä, joita on tavoiteltu. Hyvä, että saadaan askel siihen suuntaan. Siitä kannattaa maksaa se, että valtion omaisuutta myydään, vaikka se onkin usein aika typerää. Ja tuloksena on tulevaisuusinvestoinneiksi luettavia pysyviä menonlisäyksiä.


Politiikan sanotaan olevan mahdollisuuksien taidetta, joten edellä kuvattujen näkökohtien yhdistäminen hallitusohjelmassa on juuri tätä.
Palataanko hallituskauden ja tulevaisuusinvestointien jälkeen 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Silloin tuloksena on jonkin verran toteutuneita ja pysyviäkin tulevaisuusinvestointeja ja omistukseltaan köyhempi valtio ja paluu 1990-luvulla alkaneelle linjalle? - Mätä kompromissi?  

Eikö edellä kuvattu ole hallitusohjelman ydin – kutsutaan sitä joko mahdollisuuksien taiteeksi tai mädäksi kompromissiksi? Vai osoittautuisivatko tulevaisuusinvestoinnit, sekä kertaluonteiset että pysyvät, niin vetovoimaisiksi, että sillä linjalla sittenkin jatketaan ja hallituksen ohjelma onkin uuden aikakauden alku?


Vapaus valita toisin yhdistys (VVT) järjesti tulevaisuusinvestoinneista yhdessä PTTS:n (Poliittisen Talouden Tutkimuksen Seura) ja Attacin kanssa seminaarin 30.10.2019. Keskustelun alusti STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà, sen ohjasi työelämäprofessori, Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Seija Ilmakunnas. Keskusteluun osallistuivat lisäksi PTTS:n varapuheenjohtaja Hanna-Kaisa Hoppania, VM:n talouspolitiikan koordinaattori Markus Sovala ja työelämäprofessori, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen entinen johtaja Vesa Vihriälä.

Keskustelu ovat katsottavissa VVT:n Youtube-kanavalta.


Tässä kolumnissa pelkistän hallituksen kohtalon kysymyksiä ja etsin kipupisteitä seminaarin pohjalta.

Tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino

Hallituksen kohtalo ratkaistaan kolmiodraamassa tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino.  

Tulevaisuusinvestoinnit ovat hallituksen ydin. Ne lopettavat edellisten hallitusten leikkauspolitiikan. Sen korvaa koulutuksen ja tuotekehityksen lisääminen, työllistämistukien parantaminen ja työvoimaneuvojien määrän lisääminen, liikenteen painopisteen siirtäminen rautateille, monenlaiset toimenpiteet ilmasto-ongelman ratkaisemiseen ja luonnon monipuolisuuden turvaamiseen, kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu sekä panostukset sosiaalisen perusturvan parantamiseen ja eriarvoisuuden vähentämiseen.

Hallitusohjelmassa tulevaisuusinvestoinneilla on yleinen merkitys muun muassa tähän tapaan: ”Sosiaaliturva on tulevaisuusinvestointi, joka mahdollistaa yksilölle täysipainoisemman elämän sekä lisää vapautta ja osallisuutta …”. Sellaista on tarkoitus rahoittaa pääosin pysyvillä menonlisäyksillä. Toisaalta hallitusohjelmassa on ”kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja”, joista valtaosa rahoitetaan valtion omaisuutta myymällä. Tarkoitan tulevaisuusinvestoinneilla molempia eli pysyviä menonlisäyksiä ja kertaluonteisia panostuksia.  

Hallitusohjelman mukaan työllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu hallituksen uusin toimenpitein vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä. Vuoden 2020 budjettiriihessä tulee olla tiedossa toimenpiteet, jotka synnyttävät 30 000 työpaikkaa.  

Hallitusohjelman mukaan normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkisen talouden tulee olla tasapainossa vuonna 2023.  

Jos työllisyys ja julkisen talouden tasapaino eivät kehity hallitusohjelman edellyttämällä tavalla, hallitusohjelman hengen mukaista on nipistää tulevaisuusinvestoinneista samassa suhteessa kuin jäädään jälkeen työllisyys- ja tasapainotavoitteista ja samalla siirrytään takaisin leikkauspolitiikan suuntaan. Syvän taantuman oloissa hallitusohjelma lupaa elvytykseen yhden miljardin, mutta se tuskin riittää syvän taantuman aiheuttamien tulonmenetysten kompensoimiseen.  

Tavoiteltava työllisyyskehitys ja julkisen talouden tasapaino on melko tarkoin määritelty hallitusohjelmassa, mutta niiden tulkintaan sisältyy melkoisia ongelmia. Ehkä hankalin niistä on toimenpiteiden työllisyysvaikutusten arviointi. Esimerkiksi mitkä ovat työttömyysturvan heikentämisen tai keskiasteen koulutuksen lisäämisen työllisyysvaikutukset? 

Tulevaisuusinvestointien pelastamisen mahdollisuudet

Hallitusohjelman mukaan ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023”. Jos tuleva talouskehitys on VM:n hallitusohjelman pohjana olleen ennakoinnin mukainen, työllisyys- ja julkisen talouden tasapainotavoitteiden pitäisi olla saavutettavissa ja samalla ohjelman mukaiset tulevaisuusinvestoinnit toteutettavissa, vaikka tiukalle ottaa. Jos kansainvälinen kehitys on ennakoitua heikompaa, tavoitteiden saavuttaminen hallitusohjelman mukaisessa aikataulussa on lähes mahdotonta. Jos Suomen talous ajautuu syvään taantumaan, hallitusohjelmassa luvataan suhdannepuskuriksi miljardi euroa, mutta se tuskin riittää kriisin torjumiseen.  

Hallitusohjelmasta voi päätellä, että nipistykset koskisivat ensi sijassa pysyviä menonlisäyksiä eikä niinkään kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja. Elvytysmielessä olisi ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa perusteltua lisätä kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja ja pidättäytyä pysyvien menonlisäysten leikkauksista vientikysynnän heikentymisen kompensoimiseksi. Mutta hallitusohjelma ei anna eväitä sellaiseen tulkintaan. Vain hyvä suhdannekehitys antaa hallitukselle mahdollisuuden jatkaa turvallisin mielin ohjelman mukaisten tulevaisuusinvestointien toteuttamista. Onneksi kansainväliset suhdannenäkymät ovat aivan viime aikoina olleet hieman toiveikkaampia. 

Hallitusohjelman puitteissa ei siis ole näkyvissä keinoja pelastaa leikkauksilta ainakaan kaikkia pysyviä menonlisäyksiä sisältäviä tulevaisuusinvestointeja ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa. Yksi keino pelastaa tulevaisuusinvestoinnit olisi vahvempi usko tulevaisuusinvestointien taloutta ja työllisyyttä parantavaan vaikutukseen. Monet tulevaisuusinvestoinnit tuottavat tuloksia melko pitkällä viiveellä ja siten talouden tasapaino- ja työllisyystavoitteiden toteutumiseen voisi antaa enemmän aikaa kuin vuoteen 2023. Toinen keino on rahoittaa tulevaisuusinvestointeja kiristämällä suurten tulojen ja omaisuuksien verotusta. (Kiristykset olisi tosin suhdannesyistä ollut viisainta toimeenpanna ohimenneen korkeasuhdanteen huipulla.) Keskusta ja RKP torjuivat molemmat keinot hallitusohjelmaneuvotteluissa. 

Kuka antaa periksi?

Iso valinta on joka tapauksessa edessä hallituskauden jälkeen. Tulevaisuusinvestointien jatkaminen ”mahdollisuuksien taiteella” ei taida enää onnistua. Pysyvien menonlisäysten toteuttaminen menojen uudelleen suuntaamisella (yritystukien vähentämisellä) ja muilla kuin tulo- ja omaisuusverojen nostamisella on entistä vaikeampaa ja kertaluonteisten tulevaisuusinvestointien rahoittaminen julkista omaisuutta myymällä on yhä kyseenalaisempaa. Joudutaan saman valinnan eteen kuin ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa jo hallituskauden aikana. 

Palataanko tulevaisuusinvestointeja edeltäneeseen aikaan eli 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Vai nähdäänkö mahdollisuuksia tulo- ja omaisuusverojen kiristämisen käyttämiseen tulevaisuusinvestointien rahoittamiseen ja uskotaanko tulevaisuusinvestointien tuottovaikutuksiin? 

Vaihtoehtojen takaa löytyy kysymys siitä, missä määrin halutaan panostaa julkisiin toimenpiteisiin yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamisessa ja missä määrin halutaan painottaa markkinapohjaista kehitystä.  

Joutuvatko keskusta ja RKP antamaan periksi talouden lyhyen tähtäyksen tasapainovaatimuksissaan ja veronkiristysten torjunnassaan? Vai joutuvatko vasemmisto ja vihreät antamaan periksi tulevaisuusinvestoinneista ja sopeutumaan paluuseen kohti leikkauspolitiikkaa?

Viimeisten ilmastoraporttien jälkeen on vielä lisättävä: oli niin tai näin, nyt on ryhdyttävä ripeisiin toimiin, joista yksi osa ovat tulevaisuusinvestoinnit ilmastoa säästäviin hankkeisiin.

 

Jouko Kajanoja

Vapaus valita toisin yhdistyksen varapuheenjohtaja

PhD (Pol.Sc.), Adjunct Professor