Hallituksen tulevaisuusinvestoinnit: mahdollisuuksien taidetta vai mätä kompromissi?

Kertaluonteisiin tulevaisuusinvestointeihin on hallitusohjelmassa varattu kolme miljardia euroa ja ne ”rahoitetaan pääosin omaisuustuloilla siten, että ne eivät johda lisävelkaantumiseen vuonna 2023”. Pysyviin menonlisäyksiin suunnataan yli miljardi euroa ja ne on määrä kattaa pysyvillä tulojen lisäyksillä. Niihin ei kuulu tulo- ja omaisuusverojen korotuksia. 

Markkinapohjaista kehitystä korostavat voimat hallituspuolueissa näkevät tulevaisuusinvestoinnit toivottavina, mutta katsovat, että niihin ei pidä mennä veroja kiristämällä tai velkaantumalla. Jos niiden kertaluonteiset osat voidaan pääosin rahoittaa valtion omaisuuksia myymällä, se sopii, onhan valtion omistusten myyminen markkinoille paikallaan. 

Julkisiin toimenpiteisiin panostavat voimat hallituspuolueissa taas ajattelevat, että tulevaisuusinvestoinnit ovat juuri niitä, joita on tavoiteltu. Hyvä, että saadaan askel siihen suuntaan. Siitä kannattaa maksaa se, että valtion omaisuutta myydään, vaikka se onkin usein aika typerää. Ja tuloksena on tulevaisuusinvestoinneiksi luettavia pysyviä menonlisäyksiä.


Politiikan sanotaan olevan mahdollisuuksien taidetta, joten edellä kuvattujen näkökohtien yhdistäminen hallitusohjelmassa on juuri tätä.
Palataanko hallituskauden ja tulevaisuusinvestointien jälkeen 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Silloin tuloksena on jonkin verran toteutuneita ja pysyviäkin tulevaisuusinvestointeja ja omistukseltaan köyhempi valtio ja paluu 1990-luvulla alkaneelle linjalle? - Mätä kompromissi?  

Eikö edellä kuvattu ole hallitusohjelman ydin – kutsutaan sitä joko mahdollisuuksien taiteeksi tai mädäksi kompromissiksi? Vai osoittautuisivatko tulevaisuusinvestoinnit, sekä kertaluonteiset että pysyvät, niin vetovoimaisiksi, että sillä linjalla sittenkin jatketaan ja hallituksen ohjelma onkin uuden aikakauden alku?


Vapaus valita toisin yhdistys (VVT) järjesti tulevaisuusinvestoinneista yhdessä PTTS:n (Poliittisen Talouden Tutkimuksen Seura) ja Attacin kanssa seminaarin 30.10.2019. Keskustelun alusti STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà, sen ohjasi työelämäprofessori, Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Seija Ilmakunnas. Keskusteluun osallistuivat lisäksi PTTS:n varapuheenjohtaja Hanna-Kaisa Hoppania, VM:n talouspolitiikan koordinaattori Markus Sovala ja työelämäprofessori, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen entinen johtaja Vesa Vihriälä.

Keskustelu ovat katsottavissa VVT:n Youtube-kanavalta.


Tässä kolumnissa pelkistän hallituksen kohtalon kysymyksiä ja etsin kipupisteitä seminaarin pohjalta.

Tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino

Hallituksen kohtalo ratkaistaan kolmiodraamassa tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino.  

Tulevaisuusinvestoinnit ovat hallituksen ydin. Ne lopettavat edellisten hallitusten leikkauspolitiikan. Sen korvaa koulutuksen ja tuotekehityksen lisääminen, työllistämistukien parantaminen ja työvoimaneuvojien määrän lisääminen, liikenteen painopisteen siirtäminen rautateille, monenlaiset toimenpiteet ilmasto-ongelman ratkaisemiseen ja luonnon monipuolisuuden turvaamiseen, kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu sekä panostukset sosiaalisen perusturvan parantamiseen ja eriarvoisuuden vähentämiseen.

Hallitusohjelmassa tulevaisuusinvestoinneilla on yleinen merkitys muun muassa tähän tapaan: ”Sosiaaliturva on tulevaisuusinvestointi, joka mahdollistaa yksilölle täysipainoisemman elämän sekä lisää vapautta ja osallisuutta …”. Sellaista on tarkoitus rahoittaa pääosin pysyvillä menonlisäyksillä. Toisaalta hallitusohjelmassa on ”kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja”, joista valtaosa rahoitetaan valtion omaisuutta myymällä. Tarkoitan tulevaisuusinvestoinneilla molempia eli pysyviä menonlisäyksiä ja kertaluonteisia panostuksia.  

Hallitusohjelman mukaan työllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu hallituksen uusin toimenpitein vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä. Vuoden 2020 budjettiriihessä tulee olla tiedossa toimenpiteet, jotka synnyttävät 30 000 työpaikkaa.  

Hallitusohjelman mukaan normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkisen talouden tulee olla tasapainossa vuonna 2023.  

Jos työllisyys ja julkisen talouden tasapaino eivät kehity hallitusohjelman edellyttämällä tavalla, hallitusohjelman hengen mukaista on nipistää tulevaisuusinvestoinneista samassa suhteessa kuin jäädään jälkeen työllisyys- ja tasapainotavoitteista ja samalla siirrytään takaisin leikkauspolitiikan suuntaan. Syvän taantuman oloissa hallitusohjelma lupaa elvytykseen yhden miljardin, mutta se tuskin riittää syvän taantuman aiheuttamien tulonmenetysten kompensoimiseen.  

Tavoiteltava työllisyyskehitys ja julkisen talouden tasapaino on melko tarkoin määritelty hallitusohjelmassa, mutta niiden tulkintaan sisältyy melkoisia ongelmia. Ehkä hankalin niistä on toimenpiteiden työllisyysvaikutusten arviointi. Esimerkiksi mitkä ovat työttömyysturvan heikentämisen tai keskiasteen koulutuksen lisäämisen työllisyysvaikutukset? 

Tulevaisuusinvestointien pelastamisen mahdollisuudet

Hallitusohjelman mukaan ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023”. Jos tuleva talouskehitys on VM:n hallitusohjelman pohjana olleen ennakoinnin mukainen, työllisyys- ja julkisen talouden tasapainotavoitteiden pitäisi olla saavutettavissa ja samalla ohjelman mukaiset tulevaisuusinvestoinnit toteutettavissa, vaikka tiukalle ottaa. Jos kansainvälinen kehitys on ennakoitua heikompaa, tavoitteiden saavuttaminen hallitusohjelman mukaisessa aikataulussa on lähes mahdotonta. Jos Suomen talous ajautuu syvään taantumaan, hallitusohjelmassa luvataan suhdannepuskuriksi miljardi euroa, mutta se tuskin riittää kriisin torjumiseen.  

Hallitusohjelmasta voi päätellä, että nipistykset koskisivat ensi sijassa pysyviä menonlisäyksiä eikä niinkään kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja. Elvytysmielessä olisi ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa perusteltua lisätä kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja ja pidättäytyä pysyvien menonlisäysten leikkauksista vientikysynnän heikentymisen kompensoimiseksi. Mutta hallitusohjelma ei anna eväitä sellaiseen tulkintaan. Vain hyvä suhdannekehitys antaa hallitukselle mahdollisuuden jatkaa turvallisin mielin ohjelman mukaisten tulevaisuusinvestointien toteuttamista. Onneksi kansainväliset suhdannenäkymät ovat aivan viime aikoina olleet hieman toiveikkaampia. 

Hallitusohjelman puitteissa ei siis ole näkyvissä keinoja pelastaa leikkauksilta ainakaan kaikkia pysyviä menonlisäyksiä sisältäviä tulevaisuusinvestointeja ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa. Yksi keino pelastaa tulevaisuusinvestoinnit olisi vahvempi usko tulevaisuusinvestointien taloutta ja työllisyyttä parantavaan vaikutukseen. Monet tulevaisuusinvestoinnit tuottavat tuloksia melko pitkällä viiveellä ja siten talouden tasapaino- ja työllisyystavoitteiden toteutumiseen voisi antaa enemmän aikaa kuin vuoteen 2023. Toinen keino on rahoittaa tulevaisuusinvestointeja kiristämällä suurten tulojen ja omaisuuksien verotusta. (Kiristykset olisi tosin suhdannesyistä ollut viisainta toimeenpanna ohimenneen korkeasuhdanteen huipulla.) Keskusta ja RKP torjuivat molemmat keinot hallitusohjelmaneuvotteluissa. 

Kuka antaa periksi?

Iso valinta on joka tapauksessa edessä hallituskauden jälkeen. Tulevaisuusinvestointien jatkaminen ”mahdollisuuksien taiteella” ei taida enää onnistua. Pysyvien menonlisäysten toteuttaminen menojen uudelleen suuntaamisella (yritystukien vähentämisellä) ja muilla kuin tulo- ja omaisuusverojen nostamisella on entistä vaikeampaa ja kertaluonteisten tulevaisuusinvestointien rahoittaminen julkista omaisuutta myymällä on yhä kyseenalaisempaa. Joudutaan saman valinnan eteen kuin ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa jo hallituskauden aikana. 

Palataanko tulevaisuusinvestointeja edeltäneeseen aikaan eli 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Vai nähdäänkö mahdollisuuksia tulo- ja omaisuusverojen kiristämisen käyttämiseen tulevaisuusinvestointien rahoittamiseen ja uskotaanko tulevaisuusinvestointien tuottovaikutuksiin? 

Vaihtoehtojen takaa löytyy kysymys siitä, missä määrin halutaan panostaa julkisiin toimenpiteisiin yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamisessa ja missä määrin halutaan painottaa markkinapohjaista kehitystä.  

Joutuvatko keskusta ja RKP antamaan periksi talouden lyhyen tähtäyksen tasapainovaatimuksissaan ja veronkiristysten torjunnassaan? Vai joutuvatko vasemmisto ja vihreät antamaan periksi tulevaisuusinvestoinneista ja sopeutumaan paluuseen kohti leikkauspolitiikkaa?

Viimeisten ilmastoraporttien jälkeen on vielä lisättävä: oli niin tai näin, nyt on ryhdyttävä ripeisiin toimiin, joista yksi osa ovat tulevaisuusinvestoinnit ilmastoa säästäviin hankkeisiin.

 

Jouko Kajanoja

Vapaus valita toisin yhdistyksen varapuheenjohtaja

PhD (Pol.Sc.), Adjunct Professor

Onko parempi olla työtön köyhä vai työllinen köyhä? - ja muita mietteitä työllisyydestä

Vapaus valita toisin yhdistys (VVT) ja Kuntaliitto järjestivät 23.4.2018 seminaarin, jonka ensimmäisen osan otsikko oli ”Työllisyysaste 80 prosenttiin?” Kiinnostavassa keskustelussa yhdeksi teemaksi nousi, onko parempi olla työtön köyhä vai työllinen köyhä. Outo ja paljastava vaihtoehtojen määrittely.

Toisen osan otsikko oli ”Pirkanmaan malli työvoimapolitiikkaan?” Keskustelun keskeinen teema oli työvoimapolitiikalle ehdotettu mullistus. Sellaista ehdotetaan hallituksen esityksissä maakuntauudistukseksi ja kasvupalvelulaiksi.

Seminaarin molemmat osat voi katsoa tallenteena VVT:n YouTube-kanavalta

Seminaarin ohjelman löydät tältä sivulta  

Palkkatuki, ammatillinen koulutus ja välityömarkkinat ratkaisuina

Työllisyysastekeskustelussa työvoiman tarjontaan kohdistuva politiikka sai vahvan (mutta myös kiistetyn) aseman. Siinä painopiste on työttömiin kohdistuneilla kepeillä: työttömyysturvan keston lyhentämisellä ja työttömän toimeentulon heikentämisellä. Korkean työllisyysasteen saavuttamisen ajatellaan edellyttävän sellaisten keinojen käyttöä, jotka ”eivät ole helppoja eivätkä mukavia”. Ei-helpot ja ei-mukavat keinot ovat työttömiin kohdistuvaa keppipolitiikkaa.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan enimmäisajan lyhentämisen on todettu lisäävän työllisyyttä. Ratkaisua tulisi mielestäni kuitenkin etsiä toiselta suunnalta.

Arvelen, että tehokkain keino on palkkatuki, jolla tuetaan julkishallintoa, yrityksiä ja kolmatta sektoria palkkaamaan vaikeasti työllistyviä.

Tehokasta on myös ammatillinen koulutus työllistämisen edistämiseksi sekä välityömarkkinat, esimerkiksi työpajat, joissa työllistetään vaikeasti työllistettäviä. Ne ovat melkein kaikkien työttömien kannalta helppoja ja mukavia. Vankkaa tutkimustietoa väitteeni tueksi sisältyy VVT:n kirjasarjan uutuuteen Jouko Kajanoja (toim.) Työllisyyskysymys.

Työllisyyspalvelut markkinoille: hallituksen kasvupalvelulaki

Hallituksen esitys kasvupalvelulaiksi siirtäisi valtion työvoimahallinnon palvelut maakuntien tehtäväksi. Samalla on tarkoitus muokata uusiksi työvoimapalvelujen tuottaminen.

Lakiesityksen perusteluissa tarkoitus ilmaistaan näin: ”Uudistuksen tavoitteena on siirtää nykyisiä viranomaistehtäviä tuotettavaksi yksityisillä markkinoilla. Tällöin esimerkiksi kaikkia työttömän työnhakijan palveluprosessista tai yrityspalvelusta ei tekisi jatkossa viranomainen. Viranomaisten nykyisin tuottamat voisivat vähentyä 75 prosentilla nykyisestä …”.

Yksityistämisen laajuus olisi esityksen mukaan maakunnan päätettävissä. Perjantaina (4.5.2018) tarkastettiin Helsingin yliopistossa Peppi Saikun väitöskirja "Hallinnan rajoilla - Monialainen koordinaatio vaikeasti työllistyvien työllistymisen edistämisessä". Väitöskirjan keskeinen havainto on se, miten suuri merkitys monialaisilla palveluilla (työllistämistoimenpiteet, kuntoutus ja muu terveydenhoito, koulutus, sosiaalinen tuki …) on vaikeasti työllistyvien työllistämisessä ja miten tärkeää on noiden palvelujen keskinäinen yhteistyö.

Miten se voi toteutua, jos valtaosa työvoimapolitiikan toimeenpanosta siirretään markkinatoimijoille? Ongelma ei ole pieni. Vaikeasti työllistyviä on väitöskirjan mukaan yli 100 000.

Jouko Kajanoja, dosentti 

Työllisyyskysymys-kirjan toimittaja ja

VVT:n hallituksen jäsen

Rakennetyöttömyydestä: VVT:n blogissa Jouko Kajanoja

VVT järjestää neljän työllisyysseminaarin sarjan keväällä 2017. Tiedot seminaarien sisällöistä, ajoista ja paikoista ovat VVT:n kotisivulla.

Seminaarisarjan keskeisin kysymys on rakennetyöttömyys. Mistä siinä on kyse ja mitä sille pitäisi tehdä?

	Suomi	Ruotsi	Norja	Tanska	Islanti
Työllisyysaste 2015 - työllisten osuus kaikista 15-64-vuotiaista	68	76	75	73	84
Työllisyysaste 2013, kun osa-aikaiset työsuhteet on muunnettu kokoaikaisiksi	65	68	…	64	…
Työttömyysaste 2015 – työttömien osuus 15-64-vuotiaista työllisistä ja työttömistä	9,6	7,6	4,5	6,3	4,2
Aktiivisen työvoimapolitiikan menot % bkt:sta 2014	0,91	1,08	0,37	1,60	…

Taulukon toisella rivillä työllisyysaste suhteutetaan tehtyyn työmäärään muuntamalla osa-aikatyöt kokoaikatyötä vastaavaksi. Suomessa on suhteellisen vähän osa-aikaisia ja siten Suomessa tehdään työntekijää kohden enemmän työtunteja.

EU-maiden työllisyysasteiden keskiarvot ovat molemmilla tavoin laskettuna tuntuvasti kaikkien Pohjoismaiden työllisyysasteen alapuolella.

Työnvälitystilastojen mukaan Suomessa oli vaikeasti työllistyviä eli rakennetyöttömiä 200 000 joulukuun lopussa 2016. Heistä 120 000 oli yli vuoden työttömänä olleita ja loput olivat toistuvaistyöttömiä. Kun mukaan lasketaan vielä puolet työvoimahallinnon järjestämissä palveluissa ja työvoimakoulutuksessa olevista, saadaan rakennetyöttömien määräksi noin 250 000. Tuntuva osa rakennetyöttömistä, noin 20 000, on nuoria alle 25-vuotiaita.

Työpankkikokeilun johtaja Aarne Kuusi arvioi, että näistä ehkä 25 % on täysin töihin kykeneviä, tarvitaan vain työpaikka ja halu työn vastaanottamiseen, 25 % on työkykyisiä lyhyen koulutuksen tai vastaavan seurauksena, 25% vaatii pitkiä toimenpiteitä ja 25 % on jokseenkin vailla työllistymisen näköaloja ja he kuuluvat sosiaalitoimen piiriin.

Jotta päästäisiin hallituksen tavoittelemaan 72 %:n työllisyysasteeseen, pitäisi työllisiä olla noin 150 000 nykyistä enemmän. Sillä olisi VM:n mukaan ratkaiseva merkitys kestävyysvajeen ratkaisemissa. Rakennetyöttömistä tulisi siis valtaosa työllistää.

Onko aktiivinen työvoimapolitiikka lisännyt työllisyyttä ja vähentänyt rakennetyöttömyyttä? Vai olisiko hyvä vähentää aktiivisen työvoimapolitiikan aiheuttamia häiriöitä työmarkkinoilla? Onko työttömyys- ja muu sosiaaliturva aiheuttanut enemmän kannustinloukkuja vai enemmän voimaannuttanut työttömiä?

Vertaillaan USA:han, jossa luotetaan Pohjoismaita enemmän markkinoihin. USA:ssa sekä aktiivisen työvoimapolitiikan että työttömyysturvan menojen osuus bruttokansantuotteesta ovat kymmenesosa Suomen vastaavista osuuksista. Työllisyysaste on USA:ssa sama kuin Suomessa. Vuonna 2015 oli 25-54-vuotiasta miehistä Suomessa 10,4  % ja USA:ssa 11,7 % työvoiman ulkopuolella. Aktiivisesta työvoimapolitiikasta ja työttömyysturvasta luopuminen ei siis näytä ratkaisevan rakennetyöttömyyden ongelmaa.

Miten erilaiset aktiivisen työvoimapolitiikan keinot kohdistuvat edellä arvioituihin rakennetyöttömyyden neljänneksiin? Mihin neljännekseen ja miten tehokkaasti vaikuttaa tehokas työnvälitys, miten palkkatuen käyttö työpankissa, sosiaalisissa yrityksissä ja muissa muodoissa, miten raskaammat työvoimapolitiikan keinot, kuten työpajat ja varsinaiset suojatyöpaikat?

Voisiko työtakuu tai Paltamon malli (jokaiselle työkykyiselle ja työhaluiselle järjestetään työpaikka) olla mahdollinen ja merkittävä ratkaisu? Miten vaikuttaa työkokeilu ja työvoimakoulutus? Mikä merkitys on klubitaloilla ja muunlaisilla ylläpitävillä ja ohjaavilla palveluilla? Mikä on ja voisi olla kuntouttavan työtoiminnan tehtävä ja määrä? Olisiko jonkinlainen osallistumistulo tarpeellinen osaratkaisu? Mihin työvoimapolitiikan keinoihin tulisi erityisesti panostaa ottaen huomioon rakennetyöttömyyden neljännekset? Millainen olisi tehokas rakennetyöttömyyden vähentämisen ohjelma?

Miten ratkaisevaa rakennetyöttömyyden vähentämisessä on yleinen talouspolitiikka? Miten vaikuttaa valtiontalouden välitöntä tasapainottamista ja leikkauksia korostava ja miten kysynnän elvyttämistä korostava talouspolitiikka? Mikä merkitys on rakenteellisella uudistuksilla? Mitä olisi opittavissa Islannista ja siitä, että Ahvenanmaalla vuonna 2014 työllisyysaste 18-64-vuotiasta oli 82 % ja työttömyysaste oli 4,4 % työvoimasta (18-64-vuotiasta)? Missä määrin on kyse kulttuurisista tekijöistä?

Näitä kysymyksiä käsitellään kevään 2017 neljässä työllisyysseminaarissa. Ensimmäinen seminaari oli 14.2 ja se on katsottavissa ja sen aineistoa luettavissa VVT:n kotisivulla.

Jouko Kajanoja

Kirjoittaja on VTT, ekonomi ja sosiaalipolitiikan dosentti. 

Hän on VVT:n hallituksen jäsen.