Pariisin tavoite karkaamassa ulottumattomiin

Science-lehti julkaisi toukokuussa kiinnostavan raportin Pariisin ilmastosopimuksen edellyttämistä toimista maailmalla. Joukko eurooppalaisia tutkijoita päätti selvittää mitä joulukuussa 2015 allekirjoitetun sopimuksen toteuttaminen edellyttäisi käytännössä. Tulokset ovat hämmentäviä.

Raportista laaditusta yhteenvedosta käy ilmi että kansainvälinen yhteisö on kaukana Pariisin sopimuksen tavoitteista. Niiden saavuttaminen edellyttäisi seuraavia toimenpiteitä:

Energiantuotannon ja teollisuuden hiilipäästöt olisi puolitettava kerran kymmenessä vuodessa seuraavan 30 vuoden ajan. Toisin sanoen, nykyiset päästöt olisi puolitettava vuoteen 2030 mennessä. Sen jälkeen vuoden 2030 päästöt olisi puolitettava vuoteen 2040 mennessä. Ja sama uudelleen vuoteen 2050 mennessä.

Vastaavasti maan muokkauksesta – kuten maa- ja metsätaloudesta – aiheutuvat nettopäästöt olisi saatava nollaan vuoteen 2050 mennessä. Tämä pitäisi tehdä samaan aikaan kun maapallon väestömäärä ja ruuantarve kasvavat.

Samalla ihmiskunnan tulisi lisätä voimakkaasti ilmakehässä olevan hiilidioksidin talteenottoa. Vuoteen 2050 mennessä meidän tulisi kyetä sitomaan 5 gigatonnia hiiltä vuodessa – toisin sanoen kaksi kertaa enemmän kuin mitä kasvillisuus ja maaperä tekevät tällä hetkellä maailmassa.

Tutkijoiden mukaan Pariisin sopimuksen toimeenpano edellyttäisi seuraavia välitavoitteita:

2020 mennessä

Kaikki maat luopuvat fossiilisten polttoaineiden tuista, jotka ovat tällä hetkellä 500 miljardin dollarin luokkaa vuodessa. Lisäksi niiden tulisi luopua uusien hiilivoimaloiden käyttöönotosta, pyrkiä hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä sekä ottaa käyttöön politiikkatoimia, kuten hiiliperusteisia maksuja ja puhtaan sähkön standardeja, jotka ohjaavat investointipäätöksiä yhteiseen suuntaan.

Vuoteen 2020 mennessä jokaisella kaupungilla ja suuremmalla yhtiöllä maailmassa tulisi olla hiilettömyyteen tähtäävät strategiat käytössä.

2020-2030

Hiilidioksidin hinnoittelun tulisi laajentua siten että se kattaisi käytännössä talouden kaikki tasot. C02-tonni maksaisi tuolloin keskimäärin 50 dollaria – eli noin kymmenen kertaa enemmän kuin tällä hetkellä.

Samaan aikaan energiatehokkuutta koskevat ohjelmat lyövät itsensä läpi kaikkialla yhteiskunnassa. Hiilivoiman käyttö ajetaan teollisuusmaissa alas, ja sen merkitys muissa maissa laskee voimakkaasti. Teollisuusmaat eivät enää myy lainkaan polttomoottoreilla toimivia autoja vuoden 2030 jälkeen. Henkilöautoilu muuttuu laajalti sähköiseksi, ja monet lyhyen matkan lentoyhteydet korvataan luotijunilla.

Lisäksi puhtaan energian tutkimukseen käytetyt resurssit kasvavat voimakkaasti ja ne keskittyvät erityisesti uuden akkuteknologian kehittämiseen, CCS-teknologian kulujen karsimiseen, teräksen ja betonin tuotannon vähäpäästöisyyden kehittämiseen, kestävän kaupunkisuunnittelun ja älykkään sähkönsiirtoteknologian edistämiseen sekä lentoliikenteen päästöjen leikkaamiseen.

2030-2040

Vuosikymmenen aikana teknologinen kehitys puhtaan energian saralla alkaa tuottaa hedelmää. Monet pohjoismaat ovat siirtyneet hiilivapaisiin sähköverkkoihin, ja suuri osa kuljetuksesta, lämmityksestä ja teollisuudesta on sähköistetty. Polttomoottoreilla toimivat autot ovat käymässä vähiin, ja merkittävä osa lentoliikenteestä perustuu biopolttoaineille tai vedylle.

Uudet rakennukset ovat pitkälti hiilineutraaleja, ja päästöttömien keinojen käyttö teräksen ja betonin tuotannossa on yleistä. Samaan aikaan ihmiskunta sitoo 1-2 gigatonnia hiiltä ilmasta joka vuosi, ja hiilen sidontaa pyritään edelleen kehittämään.

2040-2050

Vuosikymmenen alkuun mennessä useimmat eurooppalaiset maat ovat lähes hiilivapaita, ja suuri osa muista maista lähestyy tavoitetta vuosikymmenen loppuun mennessä. Energiantuotannossa ei synny juuri lainkaan hiilipäästöjä, joskin maakaasu toimii edelleen varalähteenä kriisitilanteiden varalta.

Hiiltä tulisi tuolloin sitoa ilmakehästä yli 5 gigatonnia vuodessa. Tavoite voi osoittautua ongelmalliseksi, mikäli se aiotaan saavuttaa esimerkiksi bioenergian tuotannossa syntyvää hiilidioksidia sitomalla ja varastoimalla. Mittakaava on yksinkertaisesti mahdoton, jos meidän on samaan aikaan tarkoitus ruokkia lähes 9 miljardia ihmistä. On siis todennäköistä että hiilipäästöjä energiantuotannossa ja teollisuudessa joudutaan leikkaamaan vielä nopeammin kuin mitä tutkijoiden tiekartassa ennustetaan.

Raportin sisältö pökerryttää jo sen vaatimustason vuoksi. Tällä hetkellä ei ole mitään merkkejä että kansainvälinen yhteisö olisi tiedostanut Pariisin sopimuksen toimeenpanon käytännön haasteita. Niiden sisäistäminen edellyttäisi asian käsittelyä kaikilla tasoilla, kuten YK:n ja EU:n toimielimissä, kansallisissa parlamenteissa ja kunnallisissa päätöksentekoelimissä.

Pariisin ilmastokokouksen jälkeen moni kuvitteli että ilmastonmuutoksen ongelma on saatu ratkaistua.  Tosiasiassa kaikki käytännön toimenpiteet jäivät tuolloin vielä avoimiksi. Puolitoista vuotta myöhemmin ongelman mittasuhteet ovat vähitellen valkenemassa. Kyse on suurimmasta haasteesta, jonka ihmiskunta on kohdannut.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Ilmastonmuutos ja pakolaiskysymykset keräsivät ennätysyleisön VVT:n ja SLL:n yhteiseen seminaariin

Kuva: SPR:n pääsihteeri Kristiina Kumpula oli yksi ilmastoseminaarin alustajista.

Eurooppasali oli ääriään myöten täynnä kun Vapaus valita toisin (VVT) ja Suomen luonnonsuojeluliitto (SLL) järjestivät 18.5.2016 yleisötilaisuuden ilmastonmuutoksen ja pakolaiskriisien yhteyksistä.



Alustajiksi oli pyydetty alansa johtavia asiantuntijoita Ilmatieteen laitokselta, Luonnonvarakeskuksesta (Luke), Amnestysta, SPR:stä, SLL:stä ja Kepasta.

Ilmatieteen laitoksen professori Hannele Korhosen mukaan ilmastonpysäyttäminen kahteen asteeseen edellyttäisi että päästöt lähtisivät laskuun vuodesta 2020 lähtien. Sen tulisi olla kaikkien poliittisten valintojen lähtökohtana.

Luken erikoistutkija Helena Kahiluoto muistutti että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen edellyttäisi merkittäviä muutoksia ruokailutottumuksiimme, kuten lihantuotannon vähentämistä ja kasvipitoisen ravinnon lisäämistä. Kahiluodon mukaan Saharan etelänpuoleisissa maissa ruokaturvattomuudella on jo nyt vaikutuksia lasten fyysiseen ja henkiseen kehitykseen: alle viisivuotiaista lapsista 40 prosenttia on kitukasvuisia. Ellei tilanteeseen puututa, ilmastonmuutoksen lisäämä ruokaturvattomuus johtaa poliittisen epävakauden lisääntymiseen ja kokonaisten väestöryhmien muuttoliikkeeseen.

SPR:n pääsihteeri Kristiina Kumpula kertoi että vuoteen 2050 mennessä ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien kustannukset nousevat vähintään 266 miljardiin euroon.

SLL:n suojeluasiantuntija Hanna Ahon mukaan päästövähennysten epäonnistuminen ja neljän asteen lämpenemisen aiheuttama merenpinnan nousu tarkoittaisi, että arviolta 627 miljoonaa ihmistä menettäisi kotinsa vuosisadan loppuun mennessä.

Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Jonas Biström arvioi että vuodesta 2020 alkaen ilmastorahoitukseen olisi varattava vähintään 300 miljardia euroa vuodessa, jotta kehittyvät maat kykenisivät sopeutumaan ilmastonmuutokseen. ”Ilmastorahoitus ei ole kehitysapua vaan kompensaatiota teollistuneiden maiden aiheuttamille haitoille”, Biström muistutti.

Alustusten jälkeen käydyssä paneelikeskustelussa tutkija ja kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo (vas) muistutti että ilmastonmuutosta voi olla vaikea torjua markkinafundamentalismin vallitessa. ”Olemme kaikki tämän ajattelutavan läpitunkemia”, Honkasalo totesi.

Amnestyn toiminnanjohtaja Niina Laajapuron mielestä maailmassa on vastuunkannon kriisi. Miljoonan pakolaisen vastaanottamisen ei luulisi olevan vauraalle Euroopalle ongelma, jos väestöltään Suomen kokonainen Libanon on kyennyt yksin huolehtimaan samasta määrästä.

Kansanedustaja Nasima Razmyar (sdp) kysyi pitääkö pakolaisten hukkua Itämerellä ennen kuin ymmärrämme mistä pakolaiskriisissä on kyse. Hän viittasi pakistanilaiseen ihmisoikeusaktivisti Malala Yousafzain toteamukseen, jonka mukaan paras ase ilmastonmuutosta vastaan on antaa tytöille kirjat. ”Nyt, jos koskaan, tarvitaan kehitysyhteistyömäärärahoja kehittyvien maiden ruokaturvan ja naisten koulutuksen tukemiseksi”, Razmyar muistutti.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Miksi ihmiset etsivät Euroopasta uutta kotia? VVT:n blogissa Erkki Tuomioja

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Suvereenien valtioiden määrittämien rajojen maailma luotiin vasta Westfalenin rauhassa 1648, mutta se koski hallitsijoiden vallan maantieteellisiä rajoja, eikä juurikaan estänyt liikkuvuutta.

Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Taustaa: väestönkasvu maailmassa 1945 > 2015   2,3 mrd > 7.3 mrd

Kuva 1

Tämän kuvan haluan näyttää merkittävimpänä taustasyynä niille asioilla, joista tänään puhumme.  Väestönkasvu on tärkein syy siihen, miksi me tänään elämme peruuttamattomasti kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Globalisaationkin nimellä tunnettu keskinäisriippuvuus ajaa maita ja kansakuntia yhteen sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei. Siitä ei myöskään yksikään maa pääse eroon, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai kääpiökokoinen saarivaltio.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on kohtuullisen uusi ja vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia. Juutalaisten syrjintä ja vaino Euroopassa on ollut lähes arkipäivää ennen toista maailmansotaa, mutta senkaltaista systemaattista joukkotuhoa kuin Natsi-Saksa heihin (ja romaneihin ja muihin vähempiarvoiseksi luokiteltuihin ihmisryhmiin) sodan aikana kohdensi ei oltu nähty eikä siihen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muualla osattu tai haluttu ajoissa reagoida. Esim. Suomi piti käytännössä ovensa suljettuina juutalaispakolaisilta 30-luvulla. Ruotsi ei ollut alussa paljoa humaanimpi, mutta auttoi pakoon ja otti vastaan lähes koko Tanskan juutalaisväestön vuonna 1943.

Sodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia. Keskitys- ja tuhoamisleireiltä vapautettujen juutalaisten lisäksi uutta kotia joutuivat nyt vuorostaan hakemaan toistakymmentä miljoonaa itäalueilta karkoitettua saksalaista sekä myös muutama miljoona muiden kansallisuuksien edustajia, kuten ukrainalaisia, serbejä ja karjalaisia evakkoja Suomessa.  Ruotsissakin paluuta Suomeen odotti vielä tuhansia Lapin sotaa paenneita Lapin asukkaita.

Vielä kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen liki puoli miljoonaa pakolaista Euroopassa oli edelleen leirimajoituksessa. Tämä oli tilanne kun YK:n jäsenvaltiot kokoontuivat Genevessä laatimaan edelleen pakolaisten statusta ja kohtaloa määrittävän pakolaiskonvention vuonna 1951. Se perustui kolme vuotta aiemmin hyväksyttyyn ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen jossa oikeus turvapaikan hakuun on mukana. Pakolaiskonventio koski alun perin turvapaikkaoikeutta vain  Euroopassa ja laajeni maailmanlaajuiseksi vuonna 1967, jolloin kuitenkin joukko alkuperäisiä allekirjoittajavaltioita jätti sen edelleen voimaan vain Eurooppaa koskevin rajoituksin. Tällainen maa on mm. Turkki, kun taas mm. Jordania, Libanon ja Saudi-Arabia puuttuvat kokonaan sopimuksen n. 145 ratifioineen maan joukosta.

Kuva 2

Pakolaisten lukumäärä maailmassa on tänään UNHCR:n mukaan n. 20 miljoonaa. Tähän lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita on noin 40 miljoonaa maailmassa, yksin Syyriassa heitä on yli 7,5 miljoonaa.

Yli puolet pakolaisista on lähtöisin Afganistanista ja Syyriasta.  Syyrian pakolaisista yli kaksi kolmasosaa on kolmessa maassa, n. 1,5 miljoonaa on Turkissa, n. 1,2 miljoonaa Libanonissa ja n. 600 000 Jordaniassa. Nyt Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on näistä kahdesta maasta sekä Irakista lähtöisin.

Pakolaisten suurin määrä ja osuus ei siis suinkaan ole Euroopassa, kuten osoittavat nämä taulukot. Suurten vastaanottajien joukkoon on eurooppalaisista maista päässyt mukaan vain Ruotsi:

 Kuva 3

Kuva 4

Kaikki kolme Eurooppaan suuntautuvan pakolaisuuden suurinta lähtömaata ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Kaikkiin näihin sotiin ovat osallisia ja siten myös pakolaisuudesta osavastuussa suoraan tai epäsuorasti myös Yhdysvallat ja  useimmat Euroopan maat.

Turvapaikka Euroopasta

Miksi juuri nyt yritykset hakea turvapaikkaa Euroopassa ovat nousseet tällaisiin mittasuhteisiin , että yksin Saksaan odotetaan mahdollisesti jopa 1 000 000 ja Suomeenkin ehkä jopa kolmekymmentä tuhatta turvapaikanhakijaa? Komission uusimman arvion mukaan EU:hun olisi v. 2016 hakeutumassa 1,5 miljoonaa maahantulijaa.

Sotatoimien kiihtyminen on yksi syy tähän. Kiihtyviin sotatoimiin kuuluvat myös Pariisin terrori-iskut, sillä terrori-iskujen kohteet ja uhrit ovat yli 95 prosenttisesti muualla kuin Euroopassa. Pariisista ei silti lähde pakolaisia, mutta kylläkin Bagdadista ja Kabulista ja muista kaupungeista joissa räjäytykset ja pommit ovat jokapäiväistä todellisuutta ja joissa viranomaiset eivät pysty eivätkä aina haluakaan suojella kaikkia kansalaisia.

Toinen syy on pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa, joissa erityisesti Libanonin ja Jordanian kyky ja halu huolehtia pakolaisista ehtyy.

Kolmas voi olla tietty yhtaikaisen reaktion laukeaminen, jonka taustalla voi yhtäällä olla sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt tieto että Saksassa ja Suomessa ollaan valmiita vastaanottamaan pakolaisia, mutta yhtä lailla paniikinomainen ajatus, että nyt on päästävä Eurooppaan ja turvaan ennen kuin Eurooppa sittenkin taas saa suljettua ovensa.

Tällaisiin ihmismääriin sisältyy tietysti hyvin eritaustaista väkeä. Suuriin lukuihin mahtuu mukaan myös rikollisia, onnenonkijoita, huijareita ja myös kourallinen pahoissa aikeissa liikkeelle lähtenyt terroristikin. Suomessa heistä ei ole havaintoja, mutta mahdollisuus on täälläkin olemassa ja heidät on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Viranomaistiedottamisessa on oltava tarkkana. Kun Supo tiedotustilaisuudessaan totesi aivan oikein, että joukossa saattaa olla terroristikytköksiä omaavia henkilöitä, niin mediassa tämä tietenkin uutisointiin ikään kuin varmana faktana

Valtaosa turvapaikan hakijoista on kuitenkin yksiselitteisesti ihmisiä,  jotka ovat sopimusten mukaisesti turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja, ja noin puolet heistä myös turvapaikan saa koko ajan tiukentuneen seulonnan jälkeen. Sekin on sanottava, ettei kielteisen päätöksen saaneistakaan kuin pieni osa ole sellaisia, jotka pitäisi ehdottomasti torjua sen vuoksi että muodostaisivat vaaran vastaanottajamaalle.

Pakolaiset eivät siis ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa tulevat antamaan rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hallitussa ja hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo vielä voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

Pakolaisuus Euroopan unionin kriisinä

Pakolaiskriisi on jälleen myös Euroopan unionin kriisi. Schengen-alueen Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa jonne hän ensimmäiseksi EU-alueella saapuu ja hänet olisi siihen maahan myös palautettava.  Säännöstöä ei ole parhaimmillaankaan aina noudatettu ja sen toimivuutta on kritisoitu, mutta tänä vuonna se on jo lähes kokonaan romahtanut.

Vaikka viime kesästä alkaen uutisointi ja kuvat kertovat Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista, on muistettava, että raskaimman taakan pakolaisten ja laittomien maahanpyrkijöiden vastaanottamisesta ovat kantaneet eteläisen Euroopan EU-maat, Italia, Kreikka, Malta ja Espanja.

Siten jo ennen tämän kesän pakolaiskriisin kärjistymistä ovat nämä eteläisen Euroopan maat vaatineet EU:lta toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt näiden uusjakoa ja yhteisvastuunkantoa vaativien maiden joukkoon ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

Kysymys kuuluukin nyt, mihin ryhmään Suomi on itsensä asemoinut. Tyhjän äänestäminen eli komission vastuunjakoesityksen vastustaminen kesällä asemoi meidät ikävälla tavalla väärään  ryhmään. Kyse on sekä toimivien yhteisten ratkaisujen tarpeesta, mutta myös solidaarisuudesta.

EU:sa yhteisen, sisäisesti ja ulkoisesti oikeudenmukaisen, solidaarisen ja kestävän linjan hakeminen jatkuu edelleen. Sellaisesta sopiminen on myös Suomen etu, kuten monille solidaarisuuden tähän asti torjuneillekin on alkanut valjeta.

Akuutin kriisin hoitaminen inhimillisellä ja pakolaisten turvapaikan tarvetta kunnioittavalla tavalla on nyt Euroopan päällimmäinen tehtävä, samoin kaikin tavoin sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatkuisi. Jälkimmäinen edellyttää myös yhteisiä raja- ja merivalvonnan tehostamistoimia, jota tarkoittavaan operaatioon Välimerellä Suomikin osallistuu.

Yhtä selvää on, että laitonta salakuljetusta ei saada estettyä ellei ihmisille ole tarjolla laillisia ja turvallisia mahdollisuuksia hakeutua Eurooppaan. Yksi mahdollisuus tähän on ns. humanitääristen viisumeiden käyttöönotto EU:ssa.

Tämä edellyttää myös EU:n tehokasta yhteistyötä pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat pakolaisten vastaanottajina ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää  yhteistyötä niiden kanssa ja luonnollisesti kaikkien tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

Totta kai tätä pitää koettaa edistää, mutta on surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille ja jo nyt raskaimman taakan kantaneille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

Leirit eivät ylipäätään ole kenenkään koteja, vaan aina tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten EU maat Suomi mukaan lukien ottavat vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan vammaisista, erityishoitoa vaativista ja muista kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

Ajatus että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin, etnisin tms. perustein on torjuttava kuten muun muassa arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt. Pidän hyvin arvokkaana ja tärkeänä sitä, miten Suomen kirkon korkein johto on ottanut kantaa pakolaiskriisiin ja torjunut uskontokortin käytön suuntaan tai toiseen.


Ei ole syytä nostaa yhtään uskonnollista ryhmää syytösten sen enempää kuin uhriutumisen kohteeksi. Suomessakin väitetään että kristityt olisivat erityisen uhattu ryhmänä maailman konflikteissa. Näin kiistatta on jollain alueilla esim. lähi-idässä, joissa he ovat vähemmistönä, mutta tällöin yhtä lailla vaaranalaisessa asemassa ovat yleensä muutkin laajaan muslimiväestöön kuuluvat uskonnolliset tai etniset vähemmistöryhmät.

Konflikteissa eniten uhanalaisia ovat muslimit, joita tappavat ennen muuta toiset muslimit, mutta myös juutalaiset Palestiinassa, hindut Intiassa ja buddhalaiset Myanmarissa. Kuitenkin jokainen elämä on aivan yhtä lailla suojelun tarpeessa ja siihen oikeutettu oli kyseessä mikä uskontokunta tahansa tai sitten ateisti. Kaikkien uskontokuntien historiaan ja nykypäivään on liittynyt terrorismia, unohtamatta sitä että ateistitkin ovat sitä voineet käyttää, eikä se kenenkään käyttämänä ole koskaan hyväksyttävää.

Tärkeintä ja samalla myös vaikeinta on toimia niiden konfliktien, sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi heidän etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta.

Samalla on ymmärrettävä, ettei edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettamaan. Entistä vaikeammaksi tulee myös sotaa ja vainoa pakenevien erottaminen ns. elintasopakolaisista. Jälkimmäinen käsite on sinänsä väärin leimaava. Vaikka Suomesta lähti esim. 1918 ja 1944 ns. aitoja pakolaisia ovat toista sataa vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja viisikymmentä vuotta sitten Ruotsiin lähteneet sadat tuhannet suomalaiset juuri näitä tällaisia paremman toimeentulon tarpeessa olleita ns. elintasopakolaisia.

Muuttopaineiden taustalla myös ilmastomuutos

Ilmastomuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita. Pahimmillaan se tarkoittaa tarvetta niiden niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamista, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen, mutta myös aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestökasvu tullee jatkamaan tasaantumistaan tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se voi tasaantua. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Suomen pakolaistyöllä vahva perinne

Suomen pakolaistyöllä on kuitenkin vahva perinne vaikka tämän mittaluokan haastetta emme ole aiemmin kohdanneet. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten pakolaisia, maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaisten liki räjähdyksenomaisen kasvun, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta. Jos politiikka muutoin johtaa siihen että suomalaiset työttömät ja pienituloiset tuntavat asemansa edelleen heikkenevän, heidät on myös helpompi saada uskomaan että  maahantulijat olisivat tähän syyllisiä, vaikka niin ei tietenkään ole.

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesta on myös muualla toteutettuja hyviä käytäntöjä ja onnistumisia, joista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen ulkoministeri. Kirjoitus perustuu Humanismin päivillä 22.11.2015 pidettyyn esitelmään.