Talvivaaran varjossa - Eero Yrjö-Koskinen VVT:n blogissa

Luin toimittaja Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan kirjan Talvivaaran vangit. Se on perusteellinen katsaus Talvivaaran kaivoksen taustoihin ja sen eri vaiheisiin.

Kaikesta huomaa että kirjoittajat ovat seuranneet aihetta jo vuosia. Erotuksena aiempiin julkaisuihin Kauppisen ja Oinaalan teos pureutuu myös kaivoksen vaikutuspiirissä oleviin asukkaisiin ja työntekijöihin, jotka tuovat kirjalle uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta.

Joku voi ajatella että vaatii melkoista asiaan vihkiytymistä, jotta jaksaa kahlata 373-sivuisen kirjan läpi. Silti se kannattaa, sillä kirjoittajat tuovat tuoreita näkökulmia aiheen käsittelyyn.

Kirjassa muistutetaan muutamista perusasioista, kuten että olemme kaikki osallisia Talvivaaran tuottamien tuotteiden (nikkeli, sinkki, kupari ja koboltti) kulutukseen:

Suomalaiset eivät välttämättä kovin helposti hahmota luonnonvarojen kulutustaan, sillä elämme harvaan asutussa maassa, jonka biokapasiteetti itse asiassa kaikesta huolimatta ylittää edelleen suomalaisten kulutuksen.

Lisäksi suurin osa uusiutumattomista luonnonvaroistamme tuodaan muualta, eli olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme esimerkiksi kehitysmaiden kaivosalueille. Siinä mielessä Talvivaara on meille kaikille ihan oikein.

Itse asiassa Suomeen tarvittaisiin aika monta Talvivaaraa lisää, jotta oikeasti näkisimme, millaiset vaikutukset kulutukseen perustuvalla yhteiskunta- ja talousjärjestelmällämme on.

Talvivaaran ongelmat ovat ehkä kasvattaneet ympäristötietoisuutta ja saaneet monet ihmiset ajattelemaan, ettei puhdas ympäristö ole itsestäänselvyys. Mutta en ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, joilla tämä tietoisuus olisi edennyt henkilökohtaisiin valintoihin asti.

Sampsa Oinaala osuu tässä asian ytimeen. Jokainen meistä kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin mitä maapallon kantokyky sallisi. Vaikka metallien kierrätystä ja kaatopaikkojen hyödyntämistä (urban mining) kehitettäisiin kuinka, emme vielä pitkään aikaan pääse tilanteeseen, jossa selviäisimme ilman neitseellisiä luonnonvaroja.

Tämä seikka lisää lupaehtojen noudattamisen ja vastuullisten menettelytapojen merkitystä.

Kirja tuo esille Talvivaaran tärkeyden ympäristönsuojelua koskevana ennakkotapauksena:

Aluehallintovirasto laatii luvat yhtiölle. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (Talvivaaran tapauksessa Kainuun ELY-keskus) valvoo luvan noudattamista.

Kivijärven tapauksessa (…) luvattiin (…), että haittavaikutuksia ei tule.

Silti niitä tuli.

Jos olisi etukäteen ollut tiedossa, että Kivijärvi menee todella huonoon kuntoon, asia ei olisi niin mutkikas. Silloin olisi ehkä todettu, että kai tämä yksi järvi voidaan yhteisen edun nimissä uhrata.

Mutta näin ei todettu, järven piti säilyä elinkelpoisena (…).

Siksi Talvivaaran ja sitä ympäröivien järvien tapaus koskee kaikkia, joita järvien puhtaus kiinnostaa.

Jos järjestelmä ei suojele järviä, niitä ei suojele mikään.

Juha Kauppisen huomio kiteyttää aika hyvin miksi ympäristöhallinnon toimintakyvystä ja riippumattomuudesta kannattaa pitää kiinni. Se on viimeinen lukko, joka pystyy varmistamaan että elinkeinotoiminta tapahtuu ympäristön ja ihmisen kannalta kestävällä tavalla.

Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa että kirjoittajat ovat taustayhteisöistään huolimatta riippumattomia toimittajia. Kauppinen tuo tämän ilmi seuraavasti:

Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.

Talvivaara on siitä epäkiitollinen aihe että harva pystyy käsittelemään sitä objektiivisesti. Sanoit mitä tahansa, joku aina pahastuu ja leimaa sinut jonkin eturyhmän edustajaksi.

Tunnustuksena on kuitenkin todettava että Suomessa on nyt saatavilla teos, joka käsittelee aihetta monipuolisesti sortumatta populismiin hankalissa ja monimutkaisissa kysymyksissä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n varapuheenjohtaja ja Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri.

Kirja: Talvivaaran vangit. Kustannusyhtiö Siltala 2016.