Irti eurosta vai syvemmälle liittovaltioon? VVT:n blogissa Heikki Taimio

Euroopan komission Eurobarometri kyselee vuosittain kansalaisten mielipiteitä EU-asioista. Tuoreimmat, marraskuun alussa julkistetut tulokset osoittavat yhteisen rahan, euron kannatuksen olevan nyt ennätyskorkealla. 71 prosenttia euroalueen kansalaisista katsoo, että euro on hyväksi koko EU:lle, ja keskimäärin 61 prosenttia pitää euroa hyvänä asiana omalle maalleen. 64 prosenttia suomalaisista näkee euron myönteiseksi asiaksi Suomelle.

Euron kannatusluvut ovat yllättävän korkeita, kun muistetaan pitkittynyt eurokriisi ja useiden jäsenmaiden kireä talouspolitiikka. Ilmeisesti kansalaiset eivät ole nähneet rahaliiton yhteyttä näihin ongelmiin. Ehkä he ennen kaikkea arvostavat yhteisvaluutan helppoutta matkustelussa ja hintojen vertailussa. Korotkin ovat ennätysmatalalla. Näinä epävarmoina, ellei suorastaan vaarallisina aikoina ihmiset voivat hakea turvaa EU:n yhtenäisyydestä, jota euro vahvistaa.

Toisaalta on merkillepantavaa, että lukuisat arvostetut taloustieteilijät ovat jo kauan pitäneet euroa vakavana virheenä. Näin on laita esimerkiksi monetarismin oppi-isä Milton Friedmanin ja keynesiläisen Joseph Stiglitzin, molemmat nobelisteja. Monen suomalaisenkin ekonomistin näkemyksen on kiteyttänyt Sixten Korkman tuoreimmassa kirjassaan ”Väärää talouspolitiikkaa”: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Eurokriisi on ollut näkyvin osoitus rahaliiton epäonnistumisesta. Mutta laajemminkin on ollut nähtävissä, etteivät sen perustajien odotukset jäsenmaiden taloudellisesta lähentymisestä ole juuri toteutuneet. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime heinäkuussa ilmestynyt raportti osoitti, että 11 alkuperäisestä EMU-jäsenestä (Luxemburg ei vertailussa mukana) vain Saksa ja Irlanti ovat elintasonsa osalta onnistuneet säilyttämään tai parantamaan suhteellista asemaansa muihin EU-maihin nähden. Irlantikin ajautui kriisiin, mutta sen nettotulos vuoden 1999 jälkeen on ollut positiivinen. Muut alkuperäiset jäsenet ovat olleet suhteellisia häviäjiä.

Vapaus Valita Toisin-yhdistyksen seminaarissa 18. marraskuuta alustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on laskelmissaan päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Suomen osalta. Jos eurojäsenyydestä on meille ollut jotain hyötyä, niin se saatiin alkuvuosina. Nämä hyödyt ovat vähintäänkin hävinneet vuoden 2011 jälkeen verrattuna siihen, että olisimme jääneet rahaliiton ulkopuolelle. Haaparanta tulkitsee tuloksiaan niin, että euroalueen kireä talouspolitiikka on erityisesti vuoden 2011 jälkeen supistanut kokonaiskysyntää ja haitannut Suomen vientiä. Tässä mielessä liittyminen euroon on ollut väärä ratkaisu Suomelle.

Tällaiset ikävät tosiasiat eivät ole kovin yleisessä tiedossa. Toisaalta vaikka ne olisivatkin, pyrkimys erota rahaliitosta ja ottaa käyttöön kansallinen valuutta merkitsisi jäsenmaiden hallituksille todennäköisesti poliittista itsemurhaa. EMUa rakentaneille poliitikoille arvovaltatappio olisi suunnaton. Siihen liitetyt tavoitteet, mitä kaikkea sitten eri tahoilla on ollutkin, jäisivät toteutumatta. Sitä paitsi siirtymistä kansalliseen valuuttaan olisi käytännössä hyvin hankala toteuttaa.

Lisäksi on helppo kuvitella ja pelätä, että jos yhdenkin jäsenmaan annettaisiin erota rahaliitosta, se herättäisi kysymyksiä eräiden muidenkin suhteen. Koko rakennelma voisi alkaa purkautua ja sitten itse EU – jota myös horjuttaisi Ison-Britannian ensi vuonna pidettävän kansanäänestyksen mahdollinen kielteinen tulos. Äärimmäisenä uhkakuvana on Euroopan ”balkanisoituminen” ja muuttuminen uudelleen sotatantereeksi.

Niinpä rahaliitto yritetään pelastaa kaikin keinoin. Merkittävä osa EU:n poliittisesta ja virkamieseliitistä haluaa edetä kohti liittovaltiota, jossa kansallisilla rajoilla ei olisi juuri mitään merkitystä. Ongelma siinä, kuten vähemmänkin kunnianhimoisissa riskienjakomekanismeissa, on vain se, ettei suurin jäsenmaa Saksa (eikä Suomikaan) hyväksy niihin sisältyvää erittäin laajaa yhteisvastuuta.

Suomen nykyinen hallitus ajaa vaihtoehdoksi kunkin maan omaa vastuuta ja uskoo, että markkinakuri estäisi liiallisen velkaantumisen. Professori Haaparanta kysyy kuitenkin aiheellisesti: nykykriisin aiheuttivat juuri yksityiset pääomamarkkinat, joten miksi ne tarjoaisivat vakautta jatkossakaan?

Markkinakurin lisäksi toinen muotikäsite on paikallinen sopiminen, jolla tarkoitetaan palkoista sopimista yritys- ja/tai toimipaikkatasolla. Työnantajat ja hallitus pyrkivät Haaparannan mukaan tällä tavalla siirtämään yritystoiminnan riskejä palkansaajille, jotka ovat yritys- ja toimipaikkatasolla enemmän alakynnessä työnantajan suhteen kuin liitto- ja keskusjärjestötasolla. Paikallisella sopimisella tavoitellaan palkkoihin ja työehtoihin joustoja, joilla Suomen kustannuskilpailukykyä parannettaisiin suhteessa muihin euromaihin.

Heikki Taimio, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos