Irti eurosta vai syvemmälle liittovaltioon? VVT:n blogissa Heikki Taimio

Euroopan komission Eurobarometri kyselee vuosittain kansalaisten mielipiteitä EU-asioista. Tuoreimmat, marraskuun alussa julkistetut tulokset osoittavat yhteisen rahan, euron kannatuksen olevan nyt ennätyskorkealla. 71 prosenttia euroalueen kansalaisista katsoo, että euro on hyväksi koko EU:lle, ja keskimäärin 61 prosenttia pitää euroa hyvänä asiana omalle maalleen. 64 prosenttia suomalaisista näkee euron myönteiseksi asiaksi Suomelle.

Euron kannatusluvut ovat yllättävän korkeita, kun muistetaan pitkittynyt eurokriisi ja useiden jäsenmaiden kireä talouspolitiikka. Ilmeisesti kansalaiset eivät ole nähneet rahaliiton yhteyttä näihin ongelmiin. Ehkä he ennen kaikkea arvostavat yhteisvaluutan helppoutta matkustelussa ja hintojen vertailussa. Korotkin ovat ennätysmatalalla. Näinä epävarmoina, ellei suorastaan vaarallisina aikoina ihmiset voivat hakea turvaa EU:n yhtenäisyydestä, jota euro vahvistaa.

Toisaalta on merkillepantavaa, että lukuisat arvostetut taloustieteilijät ovat jo kauan pitäneet euroa vakavana virheenä. Näin on laita esimerkiksi monetarismin oppi-isä Milton Friedmanin ja keynesiläisen Joseph Stiglitzin, molemmat nobelisteja. Monen suomalaisenkin ekonomistin näkemyksen on kiteyttänyt Sixten Korkman tuoreimmassa kirjassaan ”Väärää talouspolitiikkaa”: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Eurokriisi on ollut näkyvin osoitus rahaliiton epäonnistumisesta. Mutta laajemminkin on ollut nähtävissä, etteivät sen perustajien odotukset jäsenmaiden taloudellisesta lähentymisestä ole juuri toteutuneet. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime heinäkuussa ilmestynyt raportti osoitti, että 11 alkuperäisestä EMU-jäsenestä (Luxemburg ei vertailussa mukana) vain Saksa ja Irlanti ovat elintasonsa osalta onnistuneet säilyttämään tai parantamaan suhteellista asemaansa muihin EU-maihin nähden. Irlantikin ajautui kriisiin, mutta sen nettotulos vuoden 1999 jälkeen on ollut positiivinen. Muut alkuperäiset jäsenet ovat olleet suhteellisia häviäjiä.

Vapaus Valita Toisin-yhdistyksen seminaarissa 18. marraskuuta alustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on laskelmissaan päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Suomen osalta. Jos eurojäsenyydestä on meille ollut jotain hyötyä, niin se saatiin alkuvuosina. Nämä hyödyt ovat vähintäänkin hävinneet vuoden 2011 jälkeen verrattuna siihen, että olisimme jääneet rahaliiton ulkopuolelle. Haaparanta tulkitsee tuloksiaan niin, että euroalueen kireä talouspolitiikka on erityisesti vuoden 2011 jälkeen supistanut kokonaiskysyntää ja haitannut Suomen vientiä. Tässä mielessä liittyminen euroon on ollut väärä ratkaisu Suomelle.

Tällaiset ikävät tosiasiat eivät ole kovin yleisessä tiedossa. Toisaalta vaikka ne olisivatkin, pyrkimys erota rahaliitosta ja ottaa käyttöön kansallinen valuutta merkitsisi jäsenmaiden hallituksille todennäköisesti poliittista itsemurhaa. EMUa rakentaneille poliitikoille arvovaltatappio olisi suunnaton. Siihen liitetyt tavoitteet, mitä kaikkea sitten eri tahoilla on ollutkin, jäisivät toteutumatta. Sitä paitsi siirtymistä kansalliseen valuuttaan olisi käytännössä hyvin hankala toteuttaa.

Lisäksi on helppo kuvitella ja pelätä, että jos yhdenkin jäsenmaan annettaisiin erota rahaliitosta, se herättäisi kysymyksiä eräiden muidenkin suhteen. Koko rakennelma voisi alkaa purkautua ja sitten itse EU – jota myös horjuttaisi Ison-Britannian ensi vuonna pidettävän kansanäänestyksen mahdollinen kielteinen tulos. Äärimmäisenä uhkakuvana on Euroopan ”balkanisoituminen” ja muuttuminen uudelleen sotatantereeksi.

Niinpä rahaliitto yritetään pelastaa kaikin keinoin. Merkittävä osa EU:n poliittisesta ja virkamieseliitistä haluaa edetä kohti liittovaltiota, jossa kansallisilla rajoilla ei olisi juuri mitään merkitystä. Ongelma siinä, kuten vähemmänkin kunnianhimoisissa riskienjakomekanismeissa, on vain se, ettei suurin jäsenmaa Saksa (eikä Suomikaan) hyväksy niihin sisältyvää erittäin laajaa yhteisvastuuta.

Suomen nykyinen hallitus ajaa vaihtoehdoksi kunkin maan omaa vastuuta ja uskoo, että markkinakuri estäisi liiallisen velkaantumisen. Professori Haaparanta kysyy kuitenkin aiheellisesti: nykykriisin aiheuttivat juuri yksityiset pääomamarkkinat, joten miksi ne tarjoaisivat vakautta jatkossakaan?

Markkinakurin lisäksi toinen muotikäsite on paikallinen sopiminen, jolla tarkoitetaan palkoista sopimista yritys- ja/tai toimipaikkatasolla. Työnantajat ja hallitus pyrkivät Haaparannan mukaan tällä tavalla siirtämään yritystoiminnan riskejä palkansaajille, jotka ovat yritys- ja toimipaikkatasolla enemmän alakynnessä työnantajan suhteen kuin liitto- ja keskusjärjestötasolla. Paikallisella sopimisella tavoitellaan palkkoihin ja työehtoihin joustoja, joilla Suomen kustannuskilpailukykyä parannettaisiin suhteessa muihin euromaihin.

Heikki Taimio, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos

Pariisin jälkeen

EU:n tulevaisuus on moniarvoisuudessa ja solidaarisuudessa

Pariisin terrori-iskut ovat järkyttäneet ihmisiä asuinpaikastaan riippumatta. Iskut osoittavat että maailma on yhtä myös väkivallan ja sorron edessä. Se mikä tapahtuu Syyriassa, heijastuu ennen pitkää myös omassa arjessa. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta. Uskonnollinen vastakkainasettelu ja arvokonservatismi johtavat vain tilanteen kärjistymiseen.

Tätä taustaa vasten tuntuu turhauttavalta seurata EU:n jäsenmaiden kinastelua aikamme suurten haasteiden edessä. Kyynisyys on näkynyt parhaiten pakolaiskriisin hoidossa: Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia ovat haranneet kynsin hampain yhteisvastuun periaatetta vastaan, minkä seurauksena myös muut jäsenmaat ovat olleet haluttomia etenemään asiassa. Sen seurauksena 27.5. ja 9.9. hyväksytystä, yhteensä 160.000 pakolaisen jakokiintiöstä vain pari sataa on saatu toistaiseksi siirrettyä sovitun mukaisesti EU:n jäsenmaiden kesken.

Kansallisella tasolla tilanne edellyttäisi suurempaa joustavuutta maahanmuuttajien kotouttamisessa ja työllistämisessä. Tuntuu kohtuuttomalta ettei järjestelmämme salli pakolaisten osallistumista työelämään omalla panoksellaan. Kuukausien toimettomuus vastaanottokeskuksissa kiristää myös pakolaisten ja kantaväestön välisiä suhteita tarpeettomasti.

EU on polkenut samanlaisessa suossa rahaliiton kanssa. Vuosia kestänyt Kreikan rahoituskriisi on saatu vähäksi aikaa rauhoittumaan. Rahaliiton kykenemättömyys joustaa jäsenmaiden tarpeiden mukaan on osoittautumassa kuitenkin paljon vakavammaksi ongelmaksi. Ikäväksi asian tekee se ettei rahaliitosta luopuminen tule käytännössä kyseeseen.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman ilmaisi asian tuoreessa kirjassaan (Väärää talouspolitiikkaa) seuraavasti: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Mikäli EU joskus selviää näistä ongelmista, sen kannattaisi keskittyä koordinoimaan jäsenmaiden asioita niillä toimintalohkoilla, joihin sillä on parhaat edellytykset. Pakolais-, terveys- ja ympäristöasiat ovat esimerkkejä alueista, joissa EU:n lisäarvo toteutuu parhaiten. Talous- ja rahapolitiikka ovat taas kysymyksiä, joissa jäsenmaita ei pidä pakottaa samaan muottiin.

                                                               ***

Vapaus valita toisin ry. järjestää tämän syksyn aikana kaksi Minne Suomi on menossa -sarjan yleisötilaisuutta, joissa käsitellään edellä mainittuja kysymyksiä. Keskiviikkona 18.11. klo 17-19 Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta sekä kansanedustajat Elina Lepomäki (kok) ja Tytti Tuppurainen (sdp) keskustelevat rahaliiton tulevaisuudesta. 

Keskiviikkona 2.12. klo 17-19 sisäministeri Petteri Orpo (kok), kansanedustajat Nasima Razmyar (sdp) ja Ozan Yanar (vihr) sekä Helsingin aikuisopiston apulaisrehtori Jyrki Sipilä puivat monikulttuurisuuden haasteita. Molemmat tilaisuudet järjestetään Eurooppasalissa, Voima-talossa (Malminkatu 16, Helsinki). Lisätietoja osoitteesta www.vapausvalitatoisin.com

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja.

Onko meillä varaa täystyöllisyyteen?: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Tilastokeskuksen tuoreimman työvoimatutkimuksen mukaan viime kesäkuussa oli 258 000 aktiivisesti työtä hakevaa työtöntä, 9,2 prosenttia työvoimasta. Kun tähän lisätään 148 000 piilotyötöntä, jotka syystä tai toisesta eivät aktiivisesti hakeneet työtä, päästään reilusti yli 337 000:n, joka oli kesäkuussa työ- ja elinkeinoministeriön ilmoittama (”kortistossa” olevien) työttömien työnhakijoiden määrä. Yli vuoden työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä oli 90 000.

Sitä, kuinka laajasta työttömyysongelmasta on todella kysymys, kuvaa hyvin tieto, että viime vuonna 650 000 henkilöä oli työttömänä tai joutui työttömäksi ainakin lyhyeksi aikaa. Työttömyyden pahentuessa tänä vuonna tuo luku on vielä suurempi. Sitä, kuinka moni lisäksi koki työttömyyden uhan, ei tiedetä.

VVT:n järjestämässä seminaarissa 18.8.2014 pohdittiin laajasti, mitä työttömyydelle voidaan tehdä ja mitä täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttäisi. Täystyöllisyys määritellään usein tilanteeksi, josta työttömyysasteen aleneminen lisää johtaa työmarkkinoiden kiristymisen kautta ansiotason nousun ja inflaation kiihtymiseen. Viimeksi tällaiset tilanteet saavutettiin juuri laman alla vuosina 1989–1990 hieman yli kolmen prosentin tasolla ja vuonna 2008 juuri finanssikriisin alla 6,4 prosentin tasolla.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa täystyöllisyyden määrittelyyn korostaa keinoja, joilla voidaan alentaa tällaista työttömyystasoa ja poistaa pitkäaikaistyöttömyyttä. Seminaarin alustaja Pekka Tiainen olikin valmis asettamaan täystyöllisyystavoitteen 2-3 prosenttiin, 60 000-70 000 työttömän tasolle. Hän totesi, ettei se ole tämän vuosikymmenen asia, vaan riippuen kansantalouden vaihtoehtoisista kehitysurista ja suoritettavista toimenpiteistä sen saavuttaminen siirtyy väistämättä 2020-luvulle.

Miten työttömyyttä voitaisiin alentaa? On hyvin tavallista esittää finanssipoliittista elvytystä, erityisesti julkisten investointien (väylähankkeet, homekoulujen korjaukset ym.) muodossa. Markku Lehmuksen seminaarissa esittelemä tutkimustieto ei kuitenkaan viittaa kovin suuriin vaikutuksiin: 2 miljardin euron panostuksella julkisiin investointeihin saataisiin lyhyellä aikavälillä vain noin 13 000 lisätyöpaikkaa. Julkisen sektorin ostojen (kulutusmenojen) lisäyksen vaikutukset olisivat samaa luokkaa. Tällaiset työpaikat ovat verraten kalliita veronmaksajille. Veronkevennysten vaikutukset olisivat vieläkin vaatimattomammat, joskin pysyvämmät. Tehokkainta olisi palkata väkeä suoraan julkiselle sektorille: 2 miljardilla eurolla saataisiin heti 80 000 työpaikkaa. Vähempikin varmaan riittäisi, ainakin aluksi, ihan jo käytännön syistä.

Pekka Tiainen valitti työvoimapoliittisten toimenpiteiden (kuten työvoimapoliittisen koulutuksen ja tukityöllistämisen) määrärahojen vähentämistä ja sitä, että valtiovarainministeriö laskee aina vain bruttokustannukset eikä sitä palautumaa, joka valtiolle ja kunnille tulee verokertymien kasvun ja sosiaalimenojen vähenemisen muodossa, kun ihmiset työllistyvät. Hänen mukaansa esimerkiksi täydellä 100 prosentin palkkatuella työllistettävien nettokustannukset julkiselle sektorille olisivat merkittävästi luultua pienemmät. Esimerkiksi 10 euron tuntipalkalla saataisiin 30 000 työpaikkaa nettokulujen jäädessä 180 miljoonaan euroon.

Seminaarin puhujien keskeisin, pitkälti yksimielinen johtopäätös oli, että täystyöllisyyden tavoittelussa tarvitaan monia erilaisia keinoja. Merkittävintä rajoitetta, valtion velkaantumisen uhkaa korosti kommenttipuheenvuoron pitänyt Markus Sovala. Hän huomautti, että viime vuosikymmeninä Suomen bkt:sta on kahdesti kadonnut liki 10 prosenttia yhdessä vuodessa. Nämä shokit ovat johtaneet valtion velkaantumiseen, jota ei sopisi enää elvytyksellä kiihdyttää, jos halutaan, että valtiolla on mahdollisuuksia reagoida seuraavaan vastaavanlaiseen shokkiin.

Sovalan johtopäätös siis oli, että nyt pitää hillitä julkisen sektorin velkaantumista työttömyyden paisumisen uhallakin. Tämä johtopäätös luonnollisesti edellyttää, että työttömyyden alentaminen lisäisi velkaantumista ongelmallisessa määrin. Tätä kysymystä ei seminaarissa ehditty käsitellä, mutta olen kirjoittanut siitä Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) -blogissa toisaalla. Kysymys on aivan olennainen pohdittaessa, onko meillä varaa täystyöllisyyteen.  – lue tästä myös Taimion PT-blogi

Heikki Taimio

kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija ja VVT:n hallituksen jäsen