Elinkeinot tulevat muuttumaan ilmaston muutoksen ja ympäristön vahingoittumisen vuoksi

Marraskuussa 2019 Vapaus Valita Toisin (VVT) yhdistys yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa järjesti seminaarin ”Ympäristöongelmien ratkaisu vaatii talouden muutosta”. Tilaisuuden tallenne on löydettävissä VVT sivuilta https://www.vapausvalitatoisin.com/.  

Seminaarissa keskusteltiin talouselämän ja ympäristöongelmien yhteydestä: kuinka luonnon ympäristön muutokset – erityisesti ilmaston muutos - ja niiden torjunta vaikuttavat talouteen? Tämän näkökulman toivottiin täydentävän aiemmin ja useammin esillä olleita näkökulmia: mikä on yritysten, elinkeinoelämän ja kaupan rooli ilmaston muutoksen ja muun ympäristön pilaantumisen estossa, kuinka tarvittavat muutokset voidaan tehdä, mistä tarvittavat resurssit saadaan ja kuka maksaa.

Oras Tynkkynen alusti teemasta ”Kestävyyskriisi ja maailmantalous” ja Anni Huhtala teemasta ”Ilmastonmuutos ja Suomen talous”. Molemmat viittasivat Nicholas Sternin 2000-luvun alun raporttiin (Stern Review on the Economics of Climate Change). Raportti käsittelee ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia ja taloustieteilijöiden keskuudessa se on ollut merkkipaalu ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa. Alustuksia kommentoivat Pasi Heikkurinen Helsingin yliopistosta, Jyrki Alkio työ- ja elinkeinoministeriöstä ja Hanna Aho Suomen luonnonsuojeluliitosta.


Kestävyyskriisin kolmesta osa-alueesta - ilmastonmuutos, biodiversiteetin väheneminen (”kuudes sukupuuttoaalto”) ja luonnonvarojen ylikulutus - Oras Tynkkynen kuvasi ilmastonmuutosta ja lajikatoa. Lajikadon kohdalla hän esitteli OECD:n 2019 raporttia biodiversiteetinja talouden yhteydestä. Anni Huhtala totesi ennustamisen vaikeuden, mutta korosti ennakoinnin ja sopeutumisen tarvetta taloudessa, myös epäsuoriin vaikutuksiin. Kommentoijien keskeisenä teemana oli suhtautuminen talouskasvuun: Voidaanko tarvittavat muutokset tehdä, jos hyvinvointia mitataan BKT:lla? Riittääkö ”vihreä talous” vai tarvitaanko myös tuotannon ja materiaalisen kulutuksen laskua? 

Miten Suomen elinkeinoelämä kehittyy?

Kenellekään esiintyjistä ei ollut esittää selkeää visiota, millaisia yrityksiä Suomessa on jatkossa ja mihin Suomen elinkeinoelämä kehittyy. Tämä on ymmärrettävää, koska on vaikea ennakoida, mitä päättäjät ja talouselämä maailmanlaajuisesti tekevät ja millaiset vyöryt lähtevät liikkeelle. Ja ennen kaikkea, tapahtuvatko tarvittavat muutokset rauhanomaisesti.
 

Minun käsitykseni mukaan tulevaisuuden elinkeinot, yritykset ja kauppa ovat laadultaan ja määrältään varsin erilaisia kuin tänä päivänä. ”Business as usual” tuskin jatkuu, edes ekologisemmin hoidettuna. Etenkin biofyysisen ympäristön muutos muuttaa elinkeinoja, sekä suoraan että sosiaalisten seuraamusten vuoksi. Ja toisaalta ilmaston lämpenemisen ja ympäristön pilaantumisen esto muuttavat elinkeinoja.

Energian tuotannossa muutoksen suunta on osittain määritelty: siirrytään pois fossiilisista polttoaineista uusiutuviin (ja joidenkin mielestä myös ydinvoimaan). Energiaa koskevassa keskustelussa lähtöoletuksena on usein, että energian käytön määrä jatkuu entisellään tai nousee. Myös vaikutukset muihin elinkeinoihin ja kauppaan ovat jääneet etäisiksi. Mutta kuten Hanna Ahon referoima tapaus Uniper osoittaa, siirtymä pois fossiilista polttoaineista ei tule olemaan helppo taloudellisten intressien vuoksi, ei edes Euroopassa. Alankomaat ovat lain avulla päättäneet ajaa alas hiilivoiman käytön 2030 mennessä. Uniperillä on hiilivoimaloita myös Alankomaissa ja se on uhannut Alankomaita korvauskanteella hiilikiellon takia. Unperin suurin osakkeenomistaja on suomalainen Fortum. Uniper  myös suunnittelee uuden hiilivoimalan avaamista Saksaan. 

Metsä- ja maataloutemme suunta?

Metsätaloutta koskevassa keskustelussa ilmaston muutoksen hidastaminen ja biodiversiteetin säilyttäminen on oikeutetusti nostettu esiin. Mutta niiden vaikutukset nykyiseen talouteen on esitetty syynä olla tekemättä tarvittavia toimia. Vähemmän on keskusteltu siitä, millaiseksi uusi metsätaloudellinen toiminta halutaan ja mitä se tarkoittaa työn ja kaupan kannalta.  Maanviljelyn kohdalla on alettu tuoda esiin, että ruoan tuotannon vaikeutuessa Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa myös Suomen maanviljelyä tarvitaan. Mutta ei nykyisessä muodossaan vaan sellaisessa, että se on riippumaton fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisista tuotantopanoksista (polttoaineet, rehut, lannoitteet, torjunta-aineet, ja muuta kemikaalit). Mutta miten tämä toteutuessaan vaikuttaa ihmistyövoiman tarpeeseen ja väestön asumispaikkaan ja maaseudun elinkeinoihin laajemmin? 

Mitä tapahtuu Suomen ulkopuolella? Suomen nykyinen yritystoiminta ja tuotteet tähtäävät ulkomaan vientiin. Entäpä, jos kysyntä ulkomailla muuttuu? Suomeen tuodaan paljon tavaroita, joita periaatteessa voisi Suomessa valmistaa tai tuottaa. Jatkuuko pakettien rahtaus maasta toiseen? Säilyykö maailmanlaajuinen työnjako ennallaan jatkossakin vai palataanko paikallisempaan talouteen? Mitä se tarkoittaa Suomen yritysten kannalta? 

Millaista osaamista ja investointeja tulevaisuudessa tarvitaan? 

Miten taloudessa pitäisi varautua tulevaan? Millaista koulutusta Ja millaisia investointeja tarvitaan? Jos ihmiset eivät enää muutakaan kaupunkeihin, vaan asutus tulee jakautumaan tasaisemmin eri puolille Suomea, myös yhteiskunnan infrastruktuurin tulisi seurata mukana. Millaisia kuljetusyhteyksiä tulisi tehdä ja minne uudet sairaalat ja koulut rakennetaan? Jos rakentamisessa siirrytään ekologisempaan tapaan, millaisia yrityksiä ja ammattilaisia tarvitaan? Ja mistä ne saadaan?

On vaikea ennustaa, kuinka tosissaan ympäristöongelmiin Suomessa ja muualla maailmassa puututaan ennen pakkoa ja kuinka rauhanomaisesti se tapahtuu. Taloudessa on ollut tapana ennustaa tulevaa menneestä kehityksestä, mutta nyt ei niin voi tehdä. Mutta tulevaisuuden ennakointi on silti tärkeätä, vaikka se suurelta osin onkin valistunutta arvausta. Eri skenaarioiden miettiminen ja vaikutusketjujen loppuun saakka miettiminen auttanee vähentämään mihinkään johtamatonta kinaamista ja parantamaan varautumista uusin tilanteisiin. Varautumisessa kiireellisiä ovat mm. ammattikoulutuksen ja täydennyskoulutuksen rakentaminen todennäköisiin tulevaisuuden ammatteihin. Esimerkiksi käsityötaitoja ja uudenlaista maanviljelystaitoa tarvittaneen. Myös varautuminen väestön liikkumiseen eri maiden välillä on perusteltua.

Tällä hetkellä luonnonvarjoa ylikäytetään. Myös maapallon jätteiden käsittelykyky on ongelmissa. Nykytiedon perusteella on selvää, että paitsi fossiilisen energian käytön lopetusta myös materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän tulee laskea, jotta ympäristötavoitteet saavutetaan. Kierrätystalous on tärkeätä, mutta ei yksin ratkaise luonnonvarojen ylikäyttöä. Materiaalisen kulutuksen kokonaismäärä riippuu sekä ihmisten lukumäärästä että yksilökohtaisen kulutuksen määrästä. Ihmismäärä on kasvussa ja kulutus eri ihmisten ja maiden välillä on varsin epätasaisesti jakaantunut. Materiaalisen tuotannon ja kulutuksen määrän vähennys on vaativa tehtävä – vaikkakin välttämätön. 

Ympäristökatastrofit tulevat koskemaan maapallon eri alueita erilailla. Suuretkin väestön liikkumiset ovat mahdollisia. Mutta suurten negatiivisten sosiaalisten vaikutusten – esimerkikisi massamuutot, sodat ja muut konfliktit – tapahtuminen on epävarmempaa kuin biofyysisen ympäristön muutoksen. Toivottavasti niitä ei ainakaan ensivaiheessa tarvitse huomioida mietittäessä tulevaisuuden elinkeinoelämää Suomessa.

Elina Hemminki

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen jäsen,

LKT (lääketieteen ja kirurgian tohtori), tutkimusprofessori -emeritus

Hallituksen tulevaisuusinvestoinnit: mahdollisuuksien taidetta vai mätä kompromissi?

Kertaluonteisiin tulevaisuusinvestointeihin on hallitusohjelmassa varattu kolme miljardia euroa ja ne ”rahoitetaan pääosin omaisuustuloilla siten, että ne eivät johda lisävelkaantumiseen vuonna 2023”. Pysyviin menonlisäyksiin suunnataan yli miljardi euroa ja ne on määrä kattaa pysyvillä tulojen lisäyksillä. Niihin ei kuulu tulo- ja omaisuusverojen korotuksia. 

Markkinapohjaista kehitystä korostavat voimat hallituspuolueissa näkevät tulevaisuusinvestoinnit toivottavina, mutta katsovat, että niihin ei pidä mennä veroja kiristämällä tai velkaantumalla. Jos niiden kertaluonteiset osat voidaan pääosin rahoittaa valtion omaisuuksia myymällä, se sopii, onhan valtion omistusten myyminen markkinoille paikallaan. 

Julkisiin toimenpiteisiin panostavat voimat hallituspuolueissa taas ajattelevat, että tulevaisuusinvestoinnit ovat juuri niitä, joita on tavoiteltu. Hyvä, että saadaan askel siihen suuntaan. Siitä kannattaa maksaa se, että valtion omaisuutta myydään, vaikka se onkin usein aika typerää. Ja tuloksena on tulevaisuusinvestoinneiksi luettavia pysyviä menonlisäyksiä.


Politiikan sanotaan olevan mahdollisuuksien taidetta, joten edellä kuvattujen näkökohtien yhdistäminen hallitusohjelmassa on juuri tätä.
Palataanko hallituskauden ja tulevaisuusinvestointien jälkeen 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Silloin tuloksena on jonkin verran toteutuneita ja pysyviäkin tulevaisuusinvestointeja ja omistukseltaan köyhempi valtio ja paluu 1990-luvulla alkaneelle linjalle? - Mätä kompromissi?  

Eikö edellä kuvattu ole hallitusohjelman ydin – kutsutaan sitä joko mahdollisuuksien taiteeksi tai mädäksi kompromissiksi? Vai osoittautuisivatko tulevaisuusinvestoinnit, sekä kertaluonteiset että pysyvät, niin vetovoimaisiksi, että sillä linjalla sittenkin jatketaan ja hallituksen ohjelma onkin uuden aikakauden alku?


Vapaus valita toisin yhdistys (VVT) järjesti tulevaisuusinvestoinneista yhdessä PTTS:n (Poliittisen Talouden Tutkimuksen Seura) ja Attacin kanssa seminaarin 30.10.2019. Keskustelun alusti STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà, sen ohjasi työelämäprofessori, Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Seija Ilmakunnas. Keskusteluun osallistuivat lisäksi PTTS:n varapuheenjohtaja Hanna-Kaisa Hoppania, VM:n talouspolitiikan koordinaattori Markus Sovala ja työelämäprofessori, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen entinen johtaja Vesa Vihriälä.

Keskustelu ovat katsottavissa VVT:n Youtube-kanavalta.


Tässä kolumnissa pelkistän hallituksen kohtalon kysymyksiä ja etsin kipupisteitä seminaarin pohjalta.

Tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino

Hallituksen kohtalo ratkaistaan kolmiodraamassa tulevaisuusinvestoinnit, työllisyys ja julkisen talouden tasapaino.  

Tulevaisuusinvestoinnit ovat hallituksen ydin. Ne lopettavat edellisten hallitusten leikkauspolitiikan. Sen korvaa koulutuksen ja tuotekehityksen lisääminen, työllistämistukien parantaminen ja työvoimaneuvojien määrän lisääminen, liikenteen painopisteen siirtäminen rautateille, monenlaiset toimenpiteet ilmasto-ongelman ratkaisemiseen ja luonnon monipuolisuuden turvaamiseen, kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu sekä panostukset sosiaalisen perusturvan parantamiseen ja eriarvoisuuden vähentämiseen.

Hallitusohjelmassa tulevaisuusinvestoinneilla on yleinen merkitys muun muassa tähän tapaan: ”Sosiaaliturva on tulevaisuusinvestointi, joka mahdollistaa yksilölle täysipainoisemman elämän sekä lisää vapautta ja osallisuutta …”. Sellaista on tarkoitus rahoittaa pääosin pysyvillä menonlisäyksillä. Toisaalta hallitusohjelmassa on ”kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja”, joista valtaosa rahoitetaan valtion omaisuutta myymällä. Tarkoitan tulevaisuusinvestoinneilla molempia eli pysyviä menonlisäyksiä ja kertaluonteisia panostuksia.  

Hallitusohjelman mukaan työllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu hallituksen uusin toimenpitein vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä. Vuoden 2020 budjettiriihessä tulee olla tiedossa toimenpiteet, jotka synnyttävät 30 000 työpaikkaa.  

Hallitusohjelman mukaan normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkisen talouden tulee olla tasapainossa vuonna 2023.  

Jos työllisyys ja julkisen talouden tasapaino eivät kehity hallitusohjelman edellyttämällä tavalla, hallitusohjelman hengen mukaista on nipistää tulevaisuusinvestoinneista samassa suhteessa kuin jäädään jälkeen työllisyys- ja tasapainotavoitteista ja samalla siirrytään takaisin leikkauspolitiikan suuntaan. Syvän taantuman oloissa hallitusohjelma lupaa elvytykseen yhden miljardin, mutta se tuskin riittää syvän taantuman aiheuttamien tulonmenetysten kompensoimiseen.  

Tavoiteltava työllisyyskehitys ja julkisen talouden tasapaino on melko tarkoin määritelty hallitusohjelmassa, mutta niiden tulkintaan sisältyy melkoisia ongelmia. Ehkä hankalin niistä on toimenpiteiden työllisyysvaikutusten arviointi. Esimerkiksi mitkä ovat työttömyysturvan heikentämisen tai keskiasteen koulutuksen lisäämisen työllisyysvaikutukset? 

Tulevaisuusinvestointien pelastamisen mahdollisuudet

Hallitusohjelman mukaan ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023”. Jos tuleva talouskehitys on VM:n hallitusohjelman pohjana olleen ennakoinnin mukainen, työllisyys- ja julkisen talouden tasapainotavoitteiden pitäisi olla saavutettavissa ja samalla ohjelman mukaiset tulevaisuusinvestoinnit toteutettavissa, vaikka tiukalle ottaa. Jos kansainvälinen kehitys on ennakoitua heikompaa, tavoitteiden saavuttaminen hallitusohjelman mukaisessa aikataulussa on lähes mahdotonta. Jos Suomen talous ajautuu syvään taantumaan, hallitusohjelmassa luvataan suhdannepuskuriksi miljardi euroa, mutta se tuskin riittää kriisin torjumiseen.  

Hallitusohjelmasta voi päätellä, että nipistykset koskisivat ensi sijassa pysyviä menonlisäyksiä eikä niinkään kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja. Elvytysmielessä olisi ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa perusteltua lisätä kertaluonteisia tulevaisuusinvestointeja ja pidättäytyä pysyvien menonlisäysten leikkauksista vientikysynnän heikentymisen kompensoimiseksi. Mutta hallitusohjelma ei anna eväitä sellaiseen tulkintaan. Vain hyvä suhdannekehitys antaa hallitukselle mahdollisuuden jatkaa turvallisin mielin ohjelman mukaisten tulevaisuusinvestointien toteuttamista. Onneksi kansainväliset suhdannenäkymät ovat aivan viime aikoina olleet hieman toiveikkaampia. 

Hallitusohjelman puitteissa ei siis ole näkyvissä keinoja pelastaa leikkauksilta ainakaan kaikkia pysyviä menonlisäyksiä sisältäviä tulevaisuusinvestointeja ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa. Yksi keino pelastaa tulevaisuusinvestoinnit olisi vahvempi usko tulevaisuusinvestointien taloutta ja työllisyyttä parantavaan vaikutukseen. Monet tulevaisuusinvestoinnit tuottavat tuloksia melko pitkällä viiveellä ja siten talouden tasapaino- ja työllisyystavoitteiden toteutumiseen voisi antaa enemmän aikaa kuin vuoteen 2023. Toinen keino on rahoittaa tulevaisuusinvestointeja kiristämällä suurten tulojen ja omaisuuksien verotusta. (Kiristykset olisi tosin suhdannesyistä ollut viisainta toimeenpanna ohimenneen korkeasuhdanteen huipulla.) Keskusta ja RKP torjuivat molemmat keinot hallitusohjelmaneuvotteluissa. 

Kuka antaa periksi?

Iso valinta on joka tapauksessa edessä hallituskauden jälkeen. Tulevaisuusinvestointien jatkaminen ”mahdollisuuksien taiteella” ei taida enää onnistua. Pysyvien menonlisäysten toteuttaminen menojen uudelleen suuntaamisella (yritystukien vähentämisellä) ja muilla kuin tulo- ja omaisuusverojen nostamisella on entistä vaikeampaa ja kertaluonteisten tulevaisuusinvestointien rahoittaminen julkista omaisuutta myymällä on yhä kyseenalaisempaa. Joudutaan saman valinnan eteen kuin ennakoitua heikomman talouskehityksen oloissa jo hallituskauden aikana. 

Palataanko tulevaisuusinvestointeja edeltäneeseen aikaan eli 1990-luvulta alkaneelle hyvinvointivaltion rakentamista seuranneelle yhteiskunnallisia panostuksia rajoittaneelle linjalle? Vai nähdäänkö mahdollisuuksia tulo- ja omaisuusverojen kiristämisen käyttämiseen tulevaisuusinvestointien rahoittamiseen ja uskotaanko tulevaisuusinvestointien tuottovaikutuksiin? 

Vaihtoehtojen takaa löytyy kysymys siitä, missä määrin halutaan panostaa julkisiin toimenpiteisiin yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamisessa ja missä määrin halutaan painottaa markkinapohjaista kehitystä.  

Joutuvatko keskusta ja RKP antamaan periksi talouden lyhyen tähtäyksen tasapainovaatimuksissaan ja veronkiristysten torjunnassaan? Vai joutuvatko vasemmisto ja vihreät antamaan periksi tulevaisuusinvestoinneista ja sopeutumaan paluuseen kohti leikkauspolitiikkaa?

Viimeisten ilmastoraporttien jälkeen on vielä lisättävä: oli niin tai näin, nyt on ryhdyttävä ripeisiin toimiin, joista yksi osa ovat tulevaisuusinvestoinnit ilmastoa säästäviin hankkeisiin.

 

Jouko Kajanoja

Vapaus valita toisin yhdistyksen varapuheenjohtaja

PhD (Pol.Sc.), Adjunct Professor

Arja Alho Vapaus valita toisin yhdistyksen blogissa: Pohdintaa julkisesta keskustelusta

Mitä tarkoitetaan monimuotoisella ja moniarvoisella medialle? Onko viestintä romuttamassa journalismia? Mikä on ylipäätään julkisen keskustelun merkitys?

Toimivassa demokratiassa on vapaa pääsy tiedon äärelle

Asemoidutaan ensin. Saksalainen sosiologi Jürgen Habermas julkaisi jo 1960-luvun alussa teoksen, jossa hän pohti julkista keskustelua, sen kriittistä ulottuvuutta ja ideaalia demokratialle. Habermasia huolestutti tuolloin kaupallisen lehdistön vahvistuminen, jonka hän katsoi vievän tilaa yhteiskuntaa kriittisesti tarkasteltavalta keskustelulta ja tekevän ihmisistä lähinnä mediatuotteiden kuluttajia.

Tärkeätä toimivassa demokratiassa habermasilaisen ajattelun mukaan on se, että ihmisillä on vapaa pääsy tiedon äärelle mutta että samalla tarjolla on laatua, toimitettua ja oikeaa tietoa julkisen keskustelun käymiseksi, siihen osallistumiseksi ja yhteiskunnan ymmärtämiseksi sekä poliittisten valintojen tekemiseksi. Vaikka teorian esittämisestä on aikaa, on se edelleen hyvä työkalu julkisen keskustelun merkityksen ja etenkin sen haasteiden ymmärtämiseksi.

Sosiaalinen media ja vapaa tiedonvälitys internetissä on kautta aikojen merkittävin historiallinen muutos tiedonvälityksessä. Emme ole enää lukijoita, kuuntelijoita tai katsojia vaan meistä jokainen on myös tekstin tuottaja.

Habermas kuvasi tätä muutosta 89-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan El Pais-lehdessä vuonna 2018: ”Aiemmin vei vuosisatoja, että meistä jokaisesta saattoi tulla potentiaalinen lukija. Internet on tehnyt meistä jokaisesta potentiaalisen kirjoittajan vain muutamassa vuosikymmenessä.”… ”Ärsyttävää on, että ihmiskunnan historiassa suurin median vallankumous palvelee taloutta kulttuurin sijaan.”

Kaikki media ei ole journalismia

Ydin järjesti 22.10.2019 Päivälehden museossa yhteistyössä Vapaus valita toisin yhdistyksen kanssa tilaisuuden teemalla Julkisen keskustelun ihanuus ja kauheus.  Puhuimme professori Pekka Isotaluksen, toimittaja Marko Junkkarin ja kirjailija OTT Jarkko Tontin kanssa tästä historiallisesta muutoksesta mutta myös siitä, millaisen osuuden erilaiset mediat ahmaisevat päivästämme ja mikä on kriittisen ja tarkistetun tiedon asema. Kaikki media ei nimittäin ole journalismia.

Näin se on. Erilaisen median käyttö hallitsee elämäämme. Käytämme siihen vuorokaudesta kolmanneksen, karvan vaille kahdeksan tuntia. Televisio, noin kolmannes ajasta, päihittää vielä sosiaalisen median aseman. Toki luemme vielä edelleen myös sanoma- ja aikakauslehtiä. Kuitenkin nuorten, opiskelijoiden ja työttömien parissa sanomalehdistön seuraaminen on vähentynyt selvästi 1990-luvun alkuun verrattuna. Poliittinen, siis yhteiskunnallisiin arvoihin sitoutunut journalismi on erityisesti henkitoreissaan.

Professori Pekka Isotalus korostaa, ettei valtavan isoja muutoksia median käytössä ole sittenkään tapahtunut.

• Digitaalisuus on toki lisännyt viestinnän kokonaisuutta.  Tutkimuksissa puhutaan eri medioiden sekoittumisesta eli hybridimedioista.  Erilainen informaatio puuroutuu. Emme välttämättä edes muista mistä lähteestä olemme asioita lukeneet tai kuulleet.
• Sosiaalisen median merkitystä myös saatetaan liioitella. Esimerkiksi Suomessa on kuviteltu koko 2000-luvun käytävän some-vaaleja, vaikka sen rooli on ollut tosiasiassa marginaalinen.

Isotalus huomauttaa myös, että eräänlaista pettymystä sosiaaliseen mediaan on ilmassa.

• Oletus, että some mahdollistaa kaikkien tasavertaisen keskustelun – vaikka tasavertaisuus on tärkeä mahdollisuus - ei ole sittenkään toteutunut. Tähän ollaan pettyneitä ja se on jopa heikentänyt julkista keskustelua.

Someen liittyy myös bisnes ja politiikka. Professori Christian Fuchs on kirjoittanut Social Media: A Critical Introduction. Tärkeätä Fuchsin mukaan onkin juuri osata tehdä kysymyksiä sosiaaliseen mediaan liittyvästä bisneksestä ja politiikasta, johon hän teoksellaan antaa valmiuksia. 

Sosiaalinen media on nimittäin muuttanut myös julkisen ja yksityisen sfäärin rajoja: meistä tiedetään enemmän kuin koskaan mutta me myös kerromme itsestämme enemmän kuin koskaan. Monikansalliset jätit Apple, Amazon, Facebook ja Google hallitsevat sosiaalisen median bisnestä. Siihen kuuluu myös algoritmien merkityksen ymmärtäminen hyvässä ja pahassa.  Meistä kerättyjen tietojen perusteella syntyy kaava tai resepti, joka syöttää meille mieluisaa aineistoa – ja synnyttää kuplia, joita myös politiikka hyödyntää.

Keskustelun kuplautuminen

Sosiaalinen media voi olla myös tapa luoda julkista keskustelua, muistuttaa Jarkko Tontti. Silloin näkökulmaa on avarrettava suomalaisesta. Kaikkialla maailmassa ei ole yhtä hyvä tilanne lukutaidon, median laadun tai lehdistön vapauden mittareilla.

• Suomi on oikeastaan poikkeus. Kun lehdistön vapaus on ahtaalla tai muuten valvonnan alla, sosiaalinen media luo julkisen tilan mahdollisuuden keskustelulle. Meilläkin se mahdollistaa palautteen antamisen silloin kun toimittajilla ovat faktat vinossa.

Sosiaalisessa mediassa ei ole vastaavaa päätoimittajaa, joka olisi vastuussa siitä millaista tietoa siellä välitetään. Puhutaan paljon valeuutisista, jotka leviävät varsin estottomasti.

Marko Junkkariakin kuplautuminen huolestuttaa. Somessa kuplautuminen johtaa ihmisten saaman tiedon yksipuolistumiseen ja se on omiaan vahvistamaan ennakko-odotusten mukaisia viestejä. Mutta pitää myös muistaa, että onhan nykyään mahdollista halutessaan päästä kaiken mahdollisen tiedon äärelle aivan toisin kuin aiemmin.

Digiaikana kannattaa tiedon äärelle pääsyssä puolustaa sanomalehteä. Junkkari muistuttaa, että:

• Sanomalehti on kätevä käyttöliittymä. Siinä on hierarkia toisin kuin verkkolehdissä. Päivän tärkeät uutiset nousevat esille. Sanomalehti on kuin pysäytyskuva eilisestä, kun taas digitaalisissa julkaisuissa kaikki rullaa uutisvirtana eikä kokonaisuutta näe samoin kuin sanomalehdessä järjestettynä.

Huomiotaloudessa vaikuttaminen - viestintätoimistojen rooli

Mielenkiintoista on myös se, millaisia muutoksia vaikuttamisessa on tapahtunut.  Samalla kun vallankäyttäjiin voi saada yhteyden suoraan somessa, uusia vaikuttajia ovat tubettajat, jotka saavat videoilleen tuhansia katsojia. Puhutaankin huomiotaloudesta, jossa viestinnän tärkein tehtävä on huomion herättäminen.

Isotalus perääkin viestintätoimistojen roolin pohtimista. Viestintätoimistoilla on erityisesti agendavaltaa.  Kun aiemmin toimituksissa oltiin herkkinä poliittisten puolueiden vaikutusyrityksille, ollaanko niissä varauduttu viestintätoimistojen vaikutusyrityksiin?

Journalismin ja viestinnän törmäyksestä on kyse myös Vihreä lanka -lehden ilmestymisen lopettaminen. Lehden entinen päätoimittaja Elina Grundström kirjoitti pääkirjoituksessaan vuonna 2008 tuolloin sovituista puoluetuen muutoksista:

• Viestintätuki muodostaa nyt puolet koko puoluetuesta, mutta sen käyttö ei ole samalla tavalla läpinäkyvää kuin muun puoluetuen. Viestintätuki on yleisesti ohjattu yhtiöille, joiden kirjanpito ei osakeyhtiölain vuoksi ole avointa.
• Sen jälkeen, kun viestintätuki vuonna 2008 kasvoi, puolueiden talousjohtajat ja puoluesihteerit ovat alkaneet käyttää näissä yhtiöissä entistä suurempaa valtaa. He eivät aina ole kiinnostuneita journalismista vaan yhtiöiden resursseista.

Kannattaisiko olla kiinnostunut journalismista? Kannattaisiko olla kiinnostunut monimuotoisesta ja moniarvoisesta mediasta?


Kyllä kannattaisi jos haluaa, että kansanvaltaan kuuluu kansalaisuus ja osallisuus. Sillä, miten poliittinen mielipiteenmuodostus tapahtuu ja miten kansalaisyhteiskunta muodostuu hallinnoimisen vastinpariksi, on nimittäin väliä.

Arja Alho, Vapaus valita toisin yhdistyksen puheenjohtaja ja Ydin-lehden päätoimittaja

Keskustelu YouTubessa https://www.youtube.com/watch?v=fpkCFTRaVWY

Teksti on aiemmin julkaistu Ydin-lehden 4/2019 numerossa.

Millaisin askelin kohti perustuloa?

Työelämän Tutkimusyhdistys ja Vapaus valita toisin (VVT) järjestivät torstaina 31.1.2019 keskustelun perustulosta. Paneelissa olivat Ydin-lehden päätoimittaja Arja Alho, perustulokokeilun valmistelua ja tutkimusta johtava työelämäprofessori Olli Kangas, STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja perustulosta väitöskirjaa viimeistelevä Johanna Perkiö. Pohdinta oli monipuolista ja myös Tieteiden talon saliin kokoontunut runsas ja asiantunteva yleisö osallistui keskusteluun.

Keskustelu on nähtävissä Vapaus valita toisin yhdistyksen Yotube-kanavalla osoitteessa - siirtäkää videon aikapallukkaa 8 minuutin kohdalle, siitä alkaa keskustelu.

Johanna Perkiön erittely perustulon ratkaistavaksi esitetyistä erilaisista tehtävistä ja niiden realismista saivat minut pohtimaan, millaisin askelin perustuloa kohti voitaisiin edetä.

Työttömän perusturvan parantaminen

Aktivointi on Perkiön mukaan viime vuosina vallannut perustulokeskustelua. Kannustinloukku yhdistetään aktivointiin. Työttömän kannustinloukku tarkoittaa sitä, että töihin meno lisää vain vähän tai ei ollenkaan työttömän tuloja. Pahin kannustinongelma on toimeentulotuen saajilla. Heillä lisätulo työstä vähentää suunnilleen saman määrän toimeentulotukea. Työllistyminen ei siis taloudellisesti paljoa hyödytä, elleivät työtulot ole niin suuria, että ne nostavat pois toimeentulotuen piiristä.

Kiireellisintä kannustinloukun purkamisen kannalta on työttömyyskorvauksen nostaminen niin, että työttömyyskorvauksen saajat pääsevät irti toimeentulotukiriippuvuudestaan. Noin kolmannes työmarkkinatuen saajista saa myös toimeentulotukea ja pitkäaikaistyöttömistä valtaosa on toimeentulotuen saajia. Tehtävänä on siis työmarkkinatuen ja työttömän peruspäivärahan nostaminen - ja se maksaa. Toinen vaihtoehto kannustinloukun purkamiseksi on heikentää viimesijaista toimeentuloturvaa. Sitä tuskin halutaan, sillä nykyinen minimiturva ei kata minimibudjettia.

Työttömän perusturvan nostaminen on askel kohti perustuloa, sillä se vähentää toimeentuloturvan kontrolloivaa tarvehankintaa.

Kokeillaan itsensätyöllistäjän perustuloa

Kohtuulliset elinkustannukset kattava perustulo ei ole lähitulevaisuudessa mahdollinen. Veroaste kohoaisi liikaa. Siitä vallitsee suuri yksimielisyys. Osittainen perustulo on mahdollinen, esimerkiksi sellainen, jota kokeiltiin Suomessa vuosina 2017-2018. Sekin olisi sosiaali- ja veropolitiikkaa niin perusteellisesti muuttava, että tuskin se on mahdollinen aivan lähivuosina. Siksi olisi viisasta jatkaa kokeilua. Monet ovat hyvin perustein ehdottaneet perustulokokeilun jatkamista laajentamalla kokeilua työttömien ulkopuolelle. Yksi mahdollisuus muiden lisäkokeilujen ohella olisi suunnata perustuloa muistuttava mahdollisuus itsensätyöllistäjille.

Annettaisiin itsensätyöllistäjille (toiminimellä toimiville, ammatinharjoittajille, yksinyrittäjille, freelancereille ja vastaaville) mahdollisuus valita osittainen perustulo ja samalla luopua optiosta käyttää työttömyysturvaa, toimeentulotukea ja ehkä asumistukea. Perustulo voisi olla kokeilussa sovelletun tasolla ja veroton, mutta verotuslainsäädäntöä muokattaisiin siten, että perustulo tulisi verotuksen piiriin ansiotulojen myötä ja suurituloisilta se verotettaisiin pois. Perustulo-oikeuden jatkaminen edellyttäisi, että saajalla olisi itsensä työllistämisestä saatuja ansiotuloja tietty määrä tietyn aikajakson kuluessa. Oikeus jatkuisi, mikäli saaja näin osoittaisi, että on edelleen itsensätyöllistäjäksi luokiteltava. Kokeilu edellyttäisi itsensätyöllistävien ominaisuuksien ja maksettavan perustulon määrän ja ehtojen tarkkaa määrittelyä.

En ole tarkoin pohtinut ehtoja, saati tehnyt laskelmia, joten kokeilun valmistelu saattaa hyvinkin paljastaa melkoisia ja ylittämättömiäkin ongelmia. Mielestäni ajatus on kuitenkin tarkemman valmistelun arvoinen. Kyse olisi vastikkeellisesta etuudesta (perustulon saamisen ehtona on vähimmäismäärä ansiotuloja) eikä ajatus siten täytä osittaisenkaan perustulon edellytyksiä, mutta olisi askel sellaista kohti. Ehkä ajatuksen vetovoimaa auttaa se, että idea on peräisin SAK:n pääekonomistin Ilkka Kaukorannan taannoisesta joulublogista. Ilkka Kaukoranta on tunnetusti perustulon kiihkeä vastustaja.

Osallistumistulo

Käsitteet perustulo ja kansalaispalkka ovat olleet lähellä toisiaan. Kansalaispalkka on yleensä ymmärretty sellaiseksi perustuloksi, jossa perustulon saaja sitoutuu yhteiskunnalliseen toimintaan. Viime aikoina perustulon käsite on kuitenkin selkeästi erotettu kansalaispalkasta – perustulo on vastikkeetonta. Kansalaispalkka nousee kuitenkin silloin tällöin keskusteluun. Arvovaltaisen ehdotuksen osallistumistulosta teki maailmankuulu taloustieteilijä Anthony B. Atkinson. Alla oleva ehdotus perustuu hänen ajatuksiinsa.

Osallistumistulo olisi työttömälle maksettava rahallinen etuus, kun työtön sitoutuu tekemään yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa (järjestötyö, koulutus, opiskelu, läheisten hoito, pienimuotoinen työ ja vastaava toiminta) ja saa vastapainoksi osallistumistulon. Osallistumistulon saaminen olisi työttömän ja virkailijan sopimus. Osallistava toiminta olisi parhaimmillaan työttömän oma ehdotus, mutta virkailijalla olisi myös lista mahdollisista osallistavista toiminnoista. Sopimuksen toteutumisesta käytäisiin keskustelu esimerkiksi kuuden kuukauden kuluttua.

Osallistumistuki sopii kokeiltavaksi. Meneillään olevassa osallistavan sosiaaliturvan kuntakokeilulla ei ole paljoakaan tekemistä ehdottamani osallistumistuen kanssa, vaikka kuntakokeilun käynnistäneessä selvityksessä esitettiin osallistumistuloa.

Osallistumistulo sopii hyvin perustulon rinnalle. Se merkitsisi osallistumissopimuksesta seuraavaa lisätuloa perustulon päälle.

Perustulo osuustulona

Perustulon voi ymmärtää yhteiskunnalliseksi osingoksi ja aloittaa sen maksamisen pienenä jokaiselle maksettavana osuustulona. Alaskan valtiollisesta öljyrahastosta maksetaan vuosittain osinkoa siellä vähintään vuoden asuneelle vakituiselle asukkaalle. Vuonna 2018 osinko oli 1600 dollaria. Perustelu ilmenee siitä, että maksaja on öljyrahasto. Paikallisista luonnonvaroista saatavaa hyötyä on oikeudenmukaista jakaa kaikille asukkaille. Perustelu voi olla laajempi: kaikkien kansalaisten oikeus saada osuutensa yhteiskuntamme aiempien sukupolvien työllä kootusta kansallisomaisuudesta ja tuottavuuden kasvusta. Se on johdonmukaista ajattelua ja hyvä alku ihmistä vapauttavalle perustulolle.

Viimeaikojen kiinnittyminen aktivointiin on vienyt perustulosta käytävää keskustelua jonkin verran syrjään perustulon alkuperäisestä mahdollistamisen pyrkimyksestä ja siihen liittyvästä pyrkimyksestä vapauttaa syyperustaiseen toimeentuloturvaan liittyvästä lamaannuttavasta valvonnasta. Perustulon ymmärtäminen osuustulona sopii hyvin alkuperäisiin pyrkimyksiin.

Jouko Kajanoja, 

VTT, dosentti, Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen jäsen

Turvallisuupolitiikka on muutakin kuin asevarustelua: Vapaus valita toisin Turun seminaari

Mistä pitäisi puhua kun puhutaan turvallisuudesta?

Tämä oli Turussa 10.9.2018 pidetyn Vapaus valita toisin yhdistyksen seminaarin ensimmäinen kysymys, jonka esitti tilaisuuden moderaattori, turkulainen kaupunginvaltuutettu Elina Sandelin. Vastaus siihen riippuu ihmisen katsantokannasta ja omasta senhetkisestä tilanteesta.

Markku Jokisipilä, Turun Yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja otti esille sen, mikä monelle suomalaiselle tulee ensimmäisenä mieleen turvallisuusuhista: Venäjä. Turvallisuusuhka Venäjän taholta ei kuitenkaan välttämättä ole sotilaallinen. 

Esimerkiksi vuonna 2015 Venäjältä Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat saivat lyhyessä ajassa aiheutettua melkoista hämminkiä. Suurena valtiona Venäjä pystyy jopa pienillä toimilla saamaan aikaan suhteettoman suurta vahinkoa.

Kansanedustaja Pekka Haavisto, joka vuonna 2015 oli Ulkoasiainvaliokunnan jäsen, kertoi tapahtuman ajoilta mieleen jääneestä keskustelusta. Rajavartiolaitoksen porukka oli huolissaan Venäjältä tulevista turvapaikanhakijoista ja siihen Haavisto oli tokaissut ”miksi ette laita puomia siihen rajalle”. Puomi oli kuulemma laskettu muutamaa päivää myöhemmin.

Haavisto pohti myös mihin vedetään raja kun halutaan puhua turvallisuudesta. On tutkittu, että Ruotsissa ihmisiä putoaa vähemmän keittiöjakkaroilta kuin Suomessa, mikä sekin on jonkin sortin turvallisuusuhka, mutta laajasti ajatellen voitaisiin määritellä, että suurimmat uhat turvallisuudelle ovat pakolaisuus, ihmisoikeuksien polkeminen ja ympäristöuhat.

Suurimmat uhat turvallisuudelle: ihmisoikeuksien polkeminen, pakolaisuus, ympäristöuhat

Kansanedustaja Erkki Tuomioja jatkoi todeten, että nykyinen kestämätön kehitys johtaa ihmiskunnan tuhoon. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on erittäin suuri ongelma, jonka seurauksia emme tule aina edes ajatelleeksi. Meneillään on kuudes sukupuutto ja lajeja katoaa ihmisen toiminnan seurauksena tuhatkertaisesti verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi ihmisen vaikutusta.

Ilmastonmuutos aiheuttaa aavikoitumista jolloin elinkelpoinen tila maapallolla vähenee. Se johtaa ihmisten hakeutumisen parempiin olosuhteisiin ja pahimmassa tapauksessa tilanne voi johtaa hallitsemattomaan kaaokseen niukkenevista luonnonvaroista ja jopa sotilaallisiin konflikteihin. Esim. Darfurin sodan sanotaan olevan maailman ensimmäinen ilmastosota. Nämä kaikki olemassa olevat uhat ovat sellaisia, että ne vaatisivat laajaa monenkeskeistä yhteistyötä ja sellaiseen on vielä pitkä matka.

Tarvitaan laajaa monenkeskistä pitkäjänteistä kansainvälistä yhteistyötä

Vaikka meillä on kansainväliset ilmastosopimukset, mm. Kioton ja Pariisin sopimukset, ne ovat riittämättömiä pysäyttämään ilmastonmuutosta, korkeintaan ne voivat hidastaa sitä. Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen on asia, jolla olisi pitkäaikaista hyötyä. Perinteisellä voimankäytöllä ei sellaisia hyötyjä enää ole saatavaissa.

On vielä kuitenkin johtajia, kenraaleja ja poliitikkoja, jotka käyttävät sotaisaa retoriikkaa ja uskovat että sotilaallisella voimalla voisi saavuttaa merkittäviä etuja muiden kustannuksella. Ei voi. Sotilaallinen voimankäyttö ei tuota kenellekään kestävää pysyvää etua, vain hetkellistä voimantunnetta. Esim. Krimin valtaus lisäsi Putinin suosiota hetkellisesti, mutta ei tuottanut mitään hyvää tavalliselle venäläiselle. Se ei kuitenkaan sulje pois, etteikö pitäisi varautua perinteiseen voimapolitiikan käyttöön, mutta pitää ymmärtää, että sotilaallinen uhka ei ole suurin uhkamme. Pitäisi pystyä osoittamaan, että voimapolitiikalla ei saavuteta mitään kestäviä etuja.

Ilmastopakolaisuutta ei mikään valtio ei pysty yksinään ratkomaan

Jokisipilä korosti myös kansainvälisen yhteistyön tärkeyttä. Mikään valtio ei pysty yksinään ratkaisemaan edessä olevia ongelmia, siksi yhteistyö on ehdoton edellytys maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseksi. Ilmastopakolaisuus on yksi suurimmista kysymyksistä ja mikäli emme pysty tarttumaan ilmasto-ongelmiin ja krooniseen poliittiseen epävakauteen, erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä, eivät ongelmat katoa minnekään, päinvastoin, ne kasvavat.

Jokisipilän mukaan vuoden 2015 pakolaisvirta Eurooppaan oli vain alkusoittoa sen rinnalla mitä tulemme näkemään, jos emme tartu ponnekkaasti käsillä olevien ongelmien alkulähteisiin emmekä hoitaisi ainoastaan seurauksia. Meidän pitäisi myös ymmärtää laajentaa turvallisuusnäkökulmaamme niin, ettemme keskittyisi ainoastaan sotilaallisiin uhkakuviin.

Globalisaatio on tuonut esiin sen, kuinka surkean pieni yksi kansallisvaltio, tai jopa EU, on maailmanlaajuisten uhkakuvien edessä. Maailmalla on havaittavissa trendi, jossa korostetaan omia kansallisia vahvuuksia ja halutaan käpertyä sisäänpäin sen sijaan, että lähdettäisiin laajaan yhteistyöhön. Halutaan ikään kuin palata ajassa taaksepäin.

Afrikan väestöräjähdys ja ilmastopakolaisuus

Haavisto oli puhunut aiemmassa tilaisuudessa Afrikasta ja hieman epätavallisesta näkökulmasta eli millainen on Eurooppa afrikkalaisten silmin. Afrikassa on trendejä, joista meidän pitää olla huolissaan, suurin niistä on tietysti ilmastonmuutos, joka koettelee Afrikkaa tyystin eri tavalla kuin vaikkapa Suomea. Ihmiset joutuvat lähtemään pois elinkelvottomalta kotiseudultaan hakemaan parempaa elämää muualta.

Toinen huolenaihe on Afrikan valtava väestönkasvu. Väkimäärän ennustetaan lisääntyvän tämän päivän miljardista neljään miljardiin vuoteen 2100 mennessä. Väestöräjähdys tuo väistämättä ongelmia esim. koulutuksen ja työpaikkojen tarjonnassa. Niiden puute aiheuttaa kaupungistumista, slummiutumista ja sosiaalista kurjuutta. Epätoivoiset ihmiset hakevat turvaa sieltä mistä saavat ja usein turvaa antavat äärijärjestöt.

Seurauksena radikalisoitumista

Radikalisoituminen on usein olosuhteiden pakosta johtuva seuraus ja tämä heijastuu myös Afrikan ulkopuolelle. Marginalisaatio eli yksilön tai ryhmän työntäminen reunoille pois yhteiskunnan ytimestä, on yleismaailmallinen ilmiö ja kasvava ongelma myös Afrikassa. Esim. Keski-Afrikan tasavallassa sanotaan, että tsadilaiset ovat olleet täällä vasta sata vuotta, menkööt kotiinsa. Mikä siis on se aika, jolloin ihmisen katsotaan olevan oikeutettu kansalaisuuteen maassa, jossa hän, hänen vanhempansa ja jopa isovanhempansa ovat syntyneet?

Samanlaista ihmisten kastijakoa ja suoranaista rasismia tapahtuu muuallakin, viimeisimpänä maailman tietoon on tullut rohingya-vähemmistön kohtelu Myanmarissa. Siksi olisi tärkeää pureutua ongelmien alkuläheisiin ja auttaa näitä maita esim. kehitysyhteistyörahoitusta kasvattamalla, nyt sitä on sen sijaan vähennetty. Rauhoittamalla tilannetta köyhissä maissa, rauhoitamme sitä myös Euroopassa.

Sotilaallisen konfliktin hyödyt?

Haavisto oli eri mieltä Tuomiojan kanssa siitä, saako sotilaallisella konfliktilla hyötyjä. Hyötyjä ei hänen mukaansa pitäisi aina mitata vain taloudellisten hyötyjen näkökulmasta, sillä henkiset hyödyt kuten arvot, kunnia, kasvojen säilyttäminen ja omasta mielestä oikeassa oleminen ovat myös tärkeitä. Venäjällä valloittaja on perinteisesti saanut nimensä perään sanan ”Suuri” ja se ehkä viehättää myös Putinia.

Tuomioja muistutti yhdestä turvallisuusuhasta, joka kannattaa pitää mielessä eli joukkotuhoaseet. Ydinaseriisunta ei ole kehittynyt juuri mihinkään, koska ydinasevaltiot haluavat pitää kiinni aseistaan. Yksi edistysaskel on kuitenkin saavutettu eli täydellinen ydinasekieltosopimus, jonka on allekirjoittanut 80 maata ja sopimuksen uskotaan tulevan voimaan jossain vaiheessa. Kiellon seurauksena aseiden määrä ei ole vähentynyt, mutta se antaa tärkeän signaalin siitä, että ihmiset haluavat ydinaseettoman maailman.

Ydinasekieltosopimuksessa Suomi ei ole mukana

Suomi ei toistaiseksi ole näiden allekirjoittajien mukana. Virallisen selityksen mukaan se on ristiriidassa ydinsulkusopimuksen kanssa, epävirallinen kysymys on se, haluaako Suomi pitää portin auki Natoon. Sopimuksen allekirjoituksen pelätään heikentävän tätä mahdollisuutta. USA on jo painostanut esim. Ruotsia, jotta se ei liittyisi sopimuksen puoltajiin, mikä on erikoista varsinkin, kun Ruotsi oli itse mukana neuvottelemassa tätä sopimusta.

Tuomioja muistutti, että oli liittoutumisesta mitä mieltä tahansa, on jokseenkin typerää laskea maan puolustaminen ydinaseiden varaan, olivat ne sitten omia tai jonkun muun valtion. Ydinsodassa ei ole muita kuin häviäjiä.

Itämeren valtioiden rajat säilyvät avoimina

Jokisipilä otti kantaa yleisökysymykseen eli Itämeren rajojen mahdolliseen sulkemiseen. Hän ei usko siihen mentävän eikä myöskään usko EU:n pääsevän kovinkaan helposti yksimielisyyteen pakolaispolitiikasta. Hän korosti, että vaikka ilmastonmuutosta ei tulisikaan, niin valtava väestönkasvu aiheuttaa painetta ihmisten siirtymisestä Afrikasta muualle ja EU ei välttämättä selviä tästä yksin. Rajojen sulkeminen on taas seurausten, ei syiden hoitamista.

Tuomioja otti kantaa rajojen sulkemisen taloudellisiin vaikutuksiin. Hän myös muistutti, että pakolaisuus ei välttämättä ole se suurin ongelma, jonka joudumme ilmastonmuutoksen myötä kohtaamaan. Tämä kesä näytti jo sen, miten ihminen on voimaton luonnonoikkujen edessä. Ns. poikkeukselliset sääilmiöt kuten myrskyt, tuulet ja kuivuuskaudet johtavat nekin turvallisuuden heikkenemiseen.

Haavisto otti omalta osaltaan kantaa Euroopan rajojen sulkemiseen. Esimerkkinä hän mainitsi Puolan, Unkarin ja Italian, jotka antavat omalla esimerkillään ymmärtää, että emme sittenkään ole samassa veneessä. Tilanteet vaihtelevat ja poikkeustilanteisiin pitää pystyä reagoimaan. Vuonna 2015 Venäjän yli tulevat turvapaikanhakijat aiheuttivat juuri tällaisen poikkeustilanteen, jonka Haavisto katsoo olleen junailtu jollain tavalla, koska Venäjä halusi testata Suomen rajan toimivuutta.

Hänen mielestään Venäjä on kyllin vauras maa pitämään huolta niistä pakolaisista, joita maassa on, Suomeen niitä ei tarvitse lähettää. Poikkeuksiakin tietysti on eli jos maahan pyrkii tsetseenejä, seksuaalivähemmistöön kuuluvia tai jehovantodistajia, on heidän turvallisuusasiansa käsiteltävä asiaankuuluvalla tavalla.

Uhkana ihmisten syrjäytymiskehitys - elämisen edellytysten puute ja tulevaisuuden näköalattomuus

Sisäisistä uhista puhuttaessa Tuomioja mainitsi, että poliisilla on siitä oma vankka mielipiteensä ja jo vuosien ajan on kerrottu, että suurin sisäinen turvallisuusuhka maassamme ovat nuoret syrjäytyneet miehet. Suomalaiset poliisit saivat myös kehuja, sillä Tuomioja totesi suomalaisen poliisin olevan keskimäärin fiksu.

Jokisipilä muistutti, että menestyneen yhteiskunnan tuntomerkit eli toimiva oikeusvaltio, luottamus kanssaihmisiin ja valtiollisiin instituutioihin sekä sosiaalisen nousun väylien mahdollisuus olisivat mahtavia vientituotteita, mikäli niitä pystyttäisiin esim. Lähi-Itään viemään. Oikeusvaltiokehitys on kuitenkin huolestuttava jopa osassa EU-maita.

Luottamus valtiollisiin instituutioihin on joissain maissa täysin kuralla ja jos sosiaalisen nousun väylät on tukittu, tulemme näkemään yhä enemmän Eurooppaan pyrkijöitä. Niitä, joilla ei ole omassa maassaan minkäänlaista positiivista tulevaisuutta näköpiirissä. Afrikassa jo hyvin monella on älypuhelin, joten he näkevät helposti ja nopeasti miltä elämä Euroopassa näyttää. Tämä toimii työntötekijänä parempaa elämää etsiville.

Ihmisten liikkuvuus on myös voimavara

Tuomioja muistutti, että muuttoliikkeet ovat aina olleet olemassa, toive paremmasta elämästä ajoi kymmeniä tuhansia suomalaisia aikoinaan esim. Amerikkaan. Nyt maailmassa on noihin aikoihin verrattuna kymmenkertainen määrä ihmisiä, liikkuminen on helppoa ja nopeaa ja kun vielä tieto kulkee reaaliajassa, on aiemmin luonnolliseksi koettu ihmiskunnan kehitys muodostunut asiaksi, joihin valtioiden pitäisi puuttua ja sopia yhteiset pelisäännöt ihmisten liikkuvuudelle. 

Tuomioja halusi muistuttaa, että ihmisten liikkuvuus on ollut myös suunnaton voimavara ja ilman sitä mekin eläisimme varsin ankeissa olosuhteissa.

Parantavatko markkinat maailman - sääntelyn tarve?

Yleisöstä kysyttiin yritysten vaikutusta ympäristöön. Elina Sandelin kiteytti kysymyksen lyhyesti: Parantavatko markkinat maailman. Tuomiojan mielestä jokainen yritys ja jokainen yksilö on vapaa valitsemaan toimiiko ympäristöä kunnioittavalla tavalla vai jättääkö ongelmat muiden hoidettavaksi.

On kuitenkin asioita, jotka pitää hoitaa kansainvälisillä säännöksillä. Mutta voi toimia myös yleisten sääntöjen vastaisesti, silti lakien mukaan. USA:ssa monet paikallisyhteisöt, osavaltiot ja kunnat ovat Trumpin ilmastosopimuksista irtautumisesta huolimatta lähteneet etsimään ympäristöystävällisempiä keinoja esim. energiantuotantoon, eikä valtiovalta voi niitä estää.

Kestävä hyvä elämäntapa?

Jokisipilä kritisoi tapaamme pitää materiaaliseen kulutukseen perustuvaa elämäntapaa ihanteena. Jos maailman kaikki 7,5 miljardia ihmistä saisivat saman elintason mikä meillä on, olisi se maapallon kannalta kestämätöntä. Sitä kaikki kuitenkin tavoittelevat.

Voisiko yrityksillä olla tässä rooli kääntää näkemyksemme siitä millaista on hyvä elämä? Löytyisikö sellainen yritys, joka pystyisi myymään ajatuksen siitä, että juuri ympäristöä vähemmän kuormittava elämäntapa olisikin tavoiteltavaa?

Tuomioja totesi, että köyhien maiden ihmiset voivat saavuttaa korkeamman elintason paljon pienemmällä saastuttamisella, millä me olemme sen saaneet. Meillä on ollut radiot, stereot, telkkarit, lankapuhelimet ja laskukoneet. Nyt isoja laitemöhkäleitä ei tarvita, älykännykällä voi hoitaa melkein kaikki em. laitteiden toiminnot. Kasvun aikaansaamiseksi tarvitaan myös huomattavan paljon vähemmän energiaa mitä tarvittiin 50 vuotta sitten. Silloin 1 %:n kasvun saavuttamiseen tarvittiin 4 %:n lisäys energiankulutukseen, tänä päivänä 1 %:n kasvu saadaan aikaan 0,25 %:n energiankasvulla.

Haavisto oli aikanaan ympäristöministerinä ja ilmastoneuvotteluissa valtioiden eri kannat tulivat aina hyvin esiin. USA:n mielestä valtioiden ei pitäisi puuttua asiaan, sillä eiväthän valtiot saastuta vaan yritykset. Intia taas ehdotti mallia, jossa kaikille ihmisille jaettaisiin päästökiintiö ja jos sitä ei käytä, sen voisi myydä eteenpäin. Teollisuusmaat eivät tietenkään tällaiseen malliin suostuneet.

Ympäristölle parempia ratkaisuja: yritysten, ihmisten vastuullisuutta ja valtioiden sääntelyä

Suomessa ST1, Neste ja Kone ovat lähteneet kirittämään päätöksentekijöitä aloittamalla itse ympäristölle parempien ratkaisujen kehittämisen. Aikoinaan Afrikan ns. veritimanteista nousi niin suuri kohu, että yritykset itse lähtivät hakemaan kestävämpiä ratkaisuja timanttien tuotantoon. Yrityksilläkin on siis oma roolinsa ja omalla toiminnallaan ne voivat vähentää ympäristökuormaa sekä parantaa työntekijöiden olosuhteita.

Tuomiojan mielestä Suomi pystyy lainsäädännöllä puuttumaan ympäristövaikutuksiin. Ongelma on se, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutosta on hillittävä ja sitten seuraavassa lauseessa tulee se mutta; ympäristöä on suojeltava, mutta kohtuuhintaisen energian saanti on turvattava. Nämä kaksi asiaa eivät Tuomiojan mukaan oikein kulje käsi kädessä.

Haaviston mukaan valtion pitäisi myös kohdentaa energiatukensa eri tavalla. Nyt fossiilisia polttoaineita tuetaan enemmän mitä valtio käyttää uusiutuviin energiamuotoihin. Uudet innovaatiot voivat myös olla suurena apuna. Esim. Ilkka Herlin tutkii Paraisilla koetilallaan pellon ja metsän maaperän kykyä sitoa enemmän hiiltä ja Suomesta voisikin Haaviston mukaan tulla uusi hiilensidonnan maailmamestari.

Vastuumme kehitysyhteistyöstä - uusia rahoitusmekanismeja

Sandelin kysyi kansanedustajilta kehitysyhteistyörahasta, jonka määrä pitäisi olla 0,7 % BKT:sta. Tämä hallitus on pienentänyt kehitysyhteistyörahojen määrää. Tuomiojan mielestä onkin perin kummallista, että samaan aikaan kun rahoitusta vähennetään, vaaditaan että ihmisiä pitäisi auttaa siellä mistä he lähtevät. Jokisipilä yhtyi tähän näkemykseen. Haaviston ollessa kehitysyhteistyöministerinä rahoituksessa päästiin yli 0,6 %:n. Se johtui siitä, että hallituskauden alussa päätettiin, että päästöhuutokauppatulot käytetään sataprosenttisesti kehitysyhteistyörahoihin.

Hän ehdottikin, että tuleva hallitus rakentaisi uuden rahoitusmekanismin, esim. keräämällä lentopolttoaineveroa ja ohjaamalla ne varat suoraan kehitysyhteistyöhön. Näin kukaan ei pääsisi valittamaan, että raha olisi itseltä pois.

Jokisipilä totesi, että poliittinen hinta kehitysyhteistyörahojen alentamisesta on kovin pieni. Se on asia, joka ei suututa ihmisiä, eikä poliittinen ura siitä vaarannu. Ihmisiä kiinnostaa eniten oma elinpiirinsä ja niitä koskevat päätökset ja siksi monesti on vaikeaa tehdä näkyväksi se, miksi kehitysyhteistyörahojen maksaminen on tärkeää.

Myös ilmastonmuutos on niin iso asia, että se ei konkretisoidu tavalliselle äänestäjälle, joten sen puolustaminen ei ole vaaliehdokkaalle kovinkaan hedelmällistä, jos miettii äänisaalistaan tulevissa vaaleissa.

Tuomiojan mukaan Jokisipilän näkemys on kovin pessimistinen, sillä ennätyslämmin kesä ja Ruotsin metsäpalot herättivät ihmiset huomaamaan, että ilmastonmuutospuheilla saattaa sittenkin olla katetta ja jotain ehkä on tapahtumassa.

Kirjoittajan kommentti - tarvitaan tekoja, jokaiselta

Jotain on varmasti tapahtumassa, mutta mitä. Vain osaan voimme itse vaikuttaa. 

Keskusteluissa tuli selkeästi esille, että ilmastonmuutos on suurin turvallisuusuhka ja on sanomattakin selvää, että ilman elinkelpoista ympäristöä on jokseenkin hyödytöntä miettiä tulevia talousennusteita.

Meille sanotaan aina: mieti mitä voisit itse tehdä. Parempi olisi sanoa: älä enää mieti, vaan tee.

Kaikki ne keinot, jotka vähentävät ympäristön saastumista, voivat vähentää konflikteja ja siten myös pakolaisuutta. Suosimalla laatua, ei määrää, annamme tukemme yrityksille, jotka huolehtivat ympäristöstä ja maksavat työntekijöille kohtuullista palkkaa.

Vauraammassa valtiossa lapset saavat koulutusta, ajan saatossa tieto korvaa uskomukset ja taas olemme vähentäneet konfliktien ja pakolaisten määrää. Jokaiselle pitäisi olla kristallinkirkasta, että asunnon lämpötilaa kannattaa vähentää vaikka vain asteella, lyhyet matkat kannattaa kävellä tai pyöräillä ja kasvisruokaa voi popsia huoletta useammin, ei ihminen siihen yhteen lihattomaan ateriaan näänny.

Ja lopuksi kannattaa muistaa, että pelko on pään sisällä oleva mielentila. Pelkäämme asioita, joiden todennäköisyys on häviävän pieni. Siihen liittyen Pekka Haaviston muisto 70-luvulta:

”Olimme ystävän kanssa interraililla 70-luvulla. Erityisesti jäivät mieleen juna-asemat Saksassa. Siellä seiniä koristivat etsintäkuulutettujen terroristiepäilyjen kasvokuvat, joihin osan päälle oli vedetty punainen rasti. Se tarkoitti, että epäilty oli saatu kiinni tai hän oli kuollut. Terroristijahtia on ollut aiemminkin ja se oli näkyvää ainakin Keski-Euroopassa. Terrorismi ei ole uusi tämän päivän ilmiö.”

Aiemmin siis terroristeja jahdattiin enemmänkin lännenfilmeistä tutuilla ”WANTED, dead or alive” –tyyppisillä julisteilla, nykyään keinot ovat toiset. Tilastollisesti elämme auvoista aikaa 70- ja 80-lukujen terrorismiin verrattuna. Silloin Euroopassa kuoli vuosittain satoja ihmisiä terroritekojen seurauksena, viime vuosikymmeninä luku on laskenut dramaattisesti. Meillä on siis vielä toivoa paremmasta maailmasta, kunhan ymmärrämme pitää siitä hyvää huolta.

Kristiina Kytöviita on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen varajäsen Turun seudulta

Tilaisuuden ohjelma.