Viherpesua perussyihin puuttumatta: Olli-Pekka Haavisto VVT:n blogissa

Yritysten yhteiskuntavastuuseen erikoistunut vapaa kirjoittaja Oliver Balch kuvailee syyskuussa 2014 Guardian-lehdessä pullovesiyhtiöiden ongelmia otsikolla Eettisten pullovesiyhtiöiden vaikeaa kilpailla Nestlén ja Cokiksen kanssa.

Balch kertoo kuinka One Water -yhtiön aiempi markkinointijohtaja Duncan Goose oli 11 vuotta aiemmin hätkähtänyt lehtikuvaa, jossa ”nuori afrikkalainen tyttö katsoo kameraan mutatiiliseinään nojaten. Avoviemäri virtaa hänen takanaan. Etualalla seisoo ruostunut vesipumppu. Se on suljettu riippulukolla. Hänen kolme muovikanisteriaan jää tyhjiksi.”

Kuvasta järkyttynyt Goose päätti perustaa yhtiön, jonka koko tuotto menee puhtaan veden toimittamiseen ”kehittyvän maailman” ihmisille. Tähän mennessä rahaa on annettu 10 miljoonaa puntaa.

Kuulostaa hyvältä, eikö totta? Totta kai turvallista vettä vailla olevat maapallon lähes miljardi ihmistä tarvitsevat ihmisoikeudeksikin määritellyn puhtaan vetensä. Ongelma vain on sama kuin usein niin sanotussa kehitysyhteistyössä tai lääketeollisuuden toiminnassa. Lääkitään oiretta varsinaisiin syihin puuttumatta.

Maailman makeaa vettä eivät kuluta kotitaloudet. YK:n käyttämien lukujen mukaan 90 prosenttia makeasta vedestä käytetään maatalouteen ja teollisuuteen – siis tuotantoon, jota jatkuvan kasvun talousjärjestelmä edellyttää voidakseen pyöriä. Luku on karkeasti ottaen sama olipa rikas tai köyhä maa.

Kaikki tuotanto tarvitsee makeaa vettä sen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksien vuoksi. H2O:lle tiede ei maailmankaikkeudesta löydä korvaajaa. Tämän tietää liike-elämä vallan hyvin, kuten Industrial Water 2006 - konferenssin kutsukirje todistaa: ”Vesi on välttämätön teollisuudelle. Sen laadullisesti ja määrällisesti riittävä saanti on investointipäätösten tärkeä tekijä.” Vesijalanjälkikäsitteen kehittäjä, prof. Arjen Y. Hoekstra sanookin, että ”veden riittämättömyys ja saastuminen on helpompi ymmärtää, kun tarkastellaan tuotantoketjua kokonaisuutena”.

Kiihtyvän kulutuksen maailmassa umpikuja on väistämätön. Kun kuluttaminen kiihtyy, kasvaa myös vedenkäyttö. Tälle on kuitenkin katto; makea vesi uusiutuu luonnollisessa vesikierrossa rajallisen määrän. Maailmanlaajuisen Water Footprint Networkin Arjen Hoekstra ja Mesfin Mekonnen vuoden 2012 tutkimus ”Water Footprint of Humanity” kiinnittääkin huomiota siihen, että ”monet maat ovat ulkoistaneet vesijalanjälkeään merkittävästi ottamatta huomioon, liittyvätkö niiden tuomat tuotteet veden ehtymiseen tai saastumiseen valmistusmaissa.” Ulkoistaneet siis siten, että tavarat tuotetaan muualla, jossa tuotantoprosessissa välttämätön vesi käytetään, kulutuksen toteutuessa ostovoimaisessa kotimaassa. Tällä tavoin ostokykyinen voi käyttää vettä kaikkialta maailmasta, ja lukuisilla suurilla valuma-alueilla veden uusiutumisraja on ylitetty.

Umpikujasta tiedotti toukokuussa 2013 maapallon 500 johtavaa vesitutkijaa niin sanotun Bonnin julistuksen lehdistötiedotteessa. Heidän mukaansa ilman suuria muutoksia ”lyhyen, yhden tai kahden sukupolven kuluessa enemmistö Maan 9 miljardista ihmisestä tulee elämään vakavan, makeaan veteen kohdistuvan paineen rampauttamana, mikä on täysin itse aiheutettua”. Varoitus on perusteltu: ihmiskunta käyttää tällä hetkellä Latinalaisen Amerikan kokoisen alueen viljelyyn ja Afrikan kokoisen alueen karjankasvatukseen.

Oireiden mukainen hoito jää pelkäksi viherpesuksi, jollei itse sairauteen – kulutuskulttuurin jatkuvaan kasvuun – puututa. Oliver Balchin ja Duncan Goosen olisi ollut hyvä olla huhtikuun lopussa paikalla Filippiinien Cebussa, jossa kansainväliseen Buen vivir -konferenssiin oli kokoontuneena ihmisiä paikallis- ja alkuperäisyhteisöistä. Osanottajat totesivat yksiselitteisesti, etteivät he tarvitse kehitystä tai edes vaihtoehtoista kehitystä. He tarvitsevat vaihtoehtoa kehitykselle, sillä ”elämme järjestelmän kriisissä. Se ei ole vain syvä talouskriisi, ympäristökriisi, ruokakriisi, vesikriisi, rahoituskriisi, institutionaalinen kriisi tai kriisiytynyt ihmiskunta. Se on kaiken kriisi.”

Totta puhuen, enemmistö ihmiskunnasta – se 99 prosenttia – tarvitsee vaihtoehdon kehitykselle. Tavallisesti globaalin pohjoisen osa tuosta enemmistöstä vähättelee globaalin etelän paikallisyhteisöjen ja niukasti toimeentulonsa saavien varmaa tietoa, joten kerrottakoon tuore uutinen, ties kuinka mones samaa viestivä:

Kasvun rajat -raportin ennusteet ovat osoittautumassa todeksi. Vuonna 1972 julkaistu raportti ennusti: ”Jos nykyinen kasvusuuntaus maailman väestössä, teollistumisessa, saastumisessa, ruoantuotannossa ja resurssien niukkenemisessa jatkuu muuttumattomana, kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden kuluessa. Todennäköisin lopputulos tulee olemaan melko äkillinen ja kontrolloimaton väestön ja teollisen suorituskyvyn romahdus.”

40 vuotta myöhemmin, Guardian-lehti uutisoi Melbournen yliopiston elokuussa 2014 julkaistusta tutkimuksesta, jossa Kasvun rajat -raportin skenaariot laskettiin nykyisillä havaintomenetelmillä. Kehitys on ollut lähes täysin yhtenevä ennusteiden kanssa, joissa huomioidaan ihmiskunnan kasvu, ympäristörasite, talouskehitys sekä resurssien niukkeneminen. Melbournen tutkimuksen johtopäätös on hyytävää luettavaa:

”Vaikka mallinnettu väestönpudotus tapahtuu noin 2030 (kuolleiden lukumäärän kasvaessa vuodesta 2020 eteenpäin kääntäen nykyisen kehityslinjan), yleinen romahdus puhkeaa noin 2015, kun teollisuustuotanto per capita alkaa nopeasti taantua.”[1]

Tosiasian voi ottaa vakavasti tai siltä voi ummistaa silmänsä. Stanislaw Lem on kuvannut todellisuuden välttämisen oivallisesti jo 1977 suomennetussa dystopiassaanFuturologinen kongressi. Ari Forman ohjasi vuonna 2013 siitä tuoreen tulkinnan nimelläThe Congress, jossa modernit sivuunkatsomisen keinot esitellään osuvasti. Se osoittaa, miten Titanicin tanssit voivat jatkua murskaavasta todistusaineistosta huolimatta. Käykääpä viihtymässä.

Olli-Pekka Haavisto

Kirjoittaja on kansalaisaktivisti, joka osallistui huhtikuussa Filippiinien Cebussa järjestettyyn Buen vivir -konferenssiin.

[1]  http://www.sustainable.unimelb.edu.au/files/mssi/MSSI-ResearchPaper-4_Turner_2014.pdf

Onko meillä varaa täystyöllisyyteen?: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Tilastokeskuksen tuoreimman työvoimatutkimuksen mukaan viime kesäkuussa oli 258 000 aktiivisesti työtä hakevaa työtöntä, 9,2 prosenttia työvoimasta. Kun tähän lisätään 148 000 piilotyötöntä, jotka syystä tai toisesta eivät aktiivisesti hakeneet työtä, päästään reilusti yli 337 000:n, joka oli kesäkuussa työ- ja elinkeinoministeriön ilmoittama (”kortistossa” olevien) työttömien työnhakijoiden määrä. Yli vuoden työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä oli 90 000.

Sitä, kuinka laajasta työttömyysongelmasta on todella kysymys, kuvaa hyvin tieto, että viime vuonna 650 000 henkilöä oli työttömänä tai joutui työttömäksi ainakin lyhyeksi aikaa. Työttömyyden pahentuessa tänä vuonna tuo luku on vielä suurempi. Sitä, kuinka moni lisäksi koki työttömyyden uhan, ei tiedetä.

VVT:n järjestämässä seminaarissa 18.8.2014 pohdittiin laajasti, mitä työttömyydelle voidaan tehdä ja mitä täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttäisi. Täystyöllisyys määritellään usein tilanteeksi, josta työttömyysasteen aleneminen lisää johtaa työmarkkinoiden kiristymisen kautta ansiotason nousun ja inflaation kiihtymiseen. Viimeksi tällaiset tilanteet saavutettiin juuri laman alla vuosina 1989–1990 hieman yli kolmen prosentin tasolla ja vuonna 2008 juuri finanssikriisin alla 6,4 prosentin tasolla.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa täystyöllisyyden määrittelyyn korostaa keinoja, joilla voidaan alentaa tällaista työttömyystasoa ja poistaa pitkäaikaistyöttömyyttä. Seminaarin alustaja Pekka Tiainen olikin valmis asettamaan täystyöllisyystavoitteen 2-3 prosenttiin, 60 000-70 000 työttömän tasolle. Hän totesi, ettei se ole tämän vuosikymmenen asia, vaan riippuen kansantalouden vaihtoehtoisista kehitysurista ja suoritettavista toimenpiteistä sen saavuttaminen siirtyy väistämättä 2020-luvulle.

Miten työttömyyttä voitaisiin alentaa? On hyvin tavallista esittää finanssipoliittista elvytystä, erityisesti julkisten investointien (väylähankkeet, homekoulujen korjaukset ym.) muodossa. Markku Lehmuksen seminaarissa esittelemä tutkimustieto ei kuitenkaan viittaa kovin suuriin vaikutuksiin: 2 miljardin euron panostuksella julkisiin investointeihin saataisiin lyhyellä aikavälillä vain noin 13 000 lisätyöpaikkaa. Julkisen sektorin ostojen (kulutusmenojen) lisäyksen vaikutukset olisivat samaa luokkaa. Tällaiset työpaikat ovat verraten kalliita veronmaksajille. Veronkevennysten vaikutukset olisivat vieläkin vaatimattomammat, joskin pysyvämmät. Tehokkainta olisi palkata väkeä suoraan julkiselle sektorille: 2 miljardilla eurolla saataisiin heti 80 000 työpaikkaa. Vähempikin varmaan riittäisi, ainakin aluksi, ihan jo käytännön syistä.

Pekka Tiainen valitti työvoimapoliittisten toimenpiteiden (kuten työvoimapoliittisen koulutuksen ja tukityöllistämisen) määrärahojen vähentämistä ja sitä, että valtiovarainministeriö laskee aina vain bruttokustannukset eikä sitä palautumaa, joka valtiolle ja kunnille tulee verokertymien kasvun ja sosiaalimenojen vähenemisen muodossa, kun ihmiset työllistyvät. Hänen mukaansa esimerkiksi täydellä 100 prosentin palkkatuella työllistettävien nettokustannukset julkiselle sektorille olisivat merkittävästi luultua pienemmät. Esimerkiksi 10 euron tuntipalkalla saataisiin 30 000 työpaikkaa nettokulujen jäädessä 180 miljoonaan euroon.

Seminaarin puhujien keskeisin, pitkälti yksimielinen johtopäätös oli, että täystyöllisyyden tavoittelussa tarvitaan monia erilaisia keinoja. Merkittävintä rajoitetta, valtion velkaantumisen uhkaa korosti kommenttipuheenvuoron pitänyt Markus Sovala. Hän huomautti, että viime vuosikymmeninä Suomen bkt:sta on kahdesti kadonnut liki 10 prosenttia yhdessä vuodessa. Nämä shokit ovat johtaneet valtion velkaantumiseen, jota ei sopisi enää elvytyksellä kiihdyttää, jos halutaan, että valtiolla on mahdollisuuksia reagoida seuraavaan vastaavanlaiseen shokkiin.

Sovalan johtopäätös siis oli, että nyt pitää hillitä julkisen sektorin velkaantumista työttömyyden paisumisen uhallakin. Tämä johtopäätös luonnollisesti edellyttää, että työttömyyden alentaminen lisäisi velkaantumista ongelmallisessa määrin. Tätä kysymystä ei seminaarissa ehditty käsitellä, mutta olen kirjoittanut siitä Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) -blogissa toisaalla. Kysymys on aivan olennainen pohdittaessa, onko meillä varaa täystyöllisyyteen.  – lue tästä myös Taimion PT-blogi

Heikki Taimio

kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija ja VVT:n hallituksen jäsen

Maahanmuuttokeskustelun kahtiajako estää kehityksen: Jyrki Sipilä VVT:n blogissa

Tutkija Ismo Söderling arvioi että Suomessa voi olla 1,3 miljoonaa maahanmuuttajataustaista vuonna 2050. Suomi siis kohtaa lähivuosikymmeninä yhden historiansa suurimmista kulttuuris-yhteiskunnallisista muutoksista. Mutta missä viipyy vastuullinen maahanmuuttokeskustelu?

Maahanmuuttokeskusteluamme leimaavat yhtäältä äkkiväärät Ulos Suomesta! -kannanotot ja toisaalta monikulttuurisuutta ihannoiva ajattelu, joka ei siedä riitasointuja. Keskustelun retoriikalla ja sisällöillä on hyvin vähän tekemistä itse asian – arkipäivän maahanmuuton, kotoutumisen ja monikulttuuristumisen – kanssa. Onhan naiivia syyttää Suomessa asuvia pakolaisia maamme talousongelmista. Ja naiivia väittää, että monikulttuuriset työyhteisöt toimivat yhtä vaivattomasti kuin monokulttuuriset.

Voimakkaaseen polarisoitumiseen ei olisi varaa maahanmuuton mittavuuden ja hyvän hoitamisen takia. Maahanmuutto polarisoi Suomea ilman vastakkainasettelua luovaa yhteiskunnallista keskusteluakin. Maahanmuuttajat ovat sijoittuneet Suomessa pääasiassa pääkaupunkiseudulle ja suurimpiin asutuskeskuksiin. Näin tapahtunee vastaisuudessakin. Tämä synnyttänee Suomeen yhä vahvemman jakolinjan niihin alueisiin, joissa maahanmuuttajia ei ole, ja niihin, joissa heitä on ja joihin heitä tulee lisää. Näin todellisuudet maassamme erkaantuvat toisistaan yhä enemmän.

Laajan yhteiskunnallisen maahanmuuttokeskustelun pitäisi käsitellä kriittisesti pulmakohtia, avartaa näkemyksiä ja synnyttää ratkaisuja, joiden avulla maahanmuuton haasteista selvitään. Miten hoidetaan tehokkaasti naapuruussovittelu ja asumisopastus? Miten maahanmuuttajataustaisten nuorten syrjäytyminen ja radikalisoituminen estetään? Miten Suomeen muuttavan ihmisen mahdollista perhettä tuetaan eri tilanteissa nykyistä paremmin? Ja niin edelleen.

Suomalaisen yhteiskunnan käytäntöjä ja rakenteita täytyy oikeasti muuttaa ja uudistaa maahanmuuton vuoksi. Ei riitä, että vain kotoutumispolitiikan tavoitteiden osalta olemme kansainvälistä kärkeä, kuten tutkija Pasi Saukkonen sanoo. Maahanmuuttajille pitää tarjota todelliset mahdollisuudet päästä eteenpäin yhteiskunnassa. Tähän vaaditaan nykyistä suuremmat, todellisia tarpeita vastaavat resurssit.

Samalla maahanmuuttajilta voi vaatia enemmän. Voisi olla hyvä edellyttää Suomen asioiden osaamisen näyttämistä kokeella ennen kansalaisuuden myöntämistä. Näin tehostettaisiin Suomen asioiden oppimista ja sen myötä kulttuuris-henkistä kotoutumista.

Jyrki Sipilä

Kirjoittaja on Suomen Pakolaisavun hallituksen jäsen ja Helsingin aikuisopiston apulaisrehtori, joka on työskennellyt maahanmuuttajien koulutuksen parissa vuodesta 1991.

——————————————————————

”Vapaus valita toisin -yhdistys julkaisee verkkosivuillaan kirjoitussarjaa ajankohtaisista aiheista. Blogin kirjoittajiksi kutsutaan eri alojen asiantuntijoita. Blogia toimittaa VVT:n varapuheenjohtaja Eero Yrjö-Koskinen.”

PTT liikkuu vaarallisilla vesillä: Eero-Yrjö-Koskinen VVT:n blogissa

Pellervon taloudellinen tutkimuskeskus (PTT) tuottaa aika ajoin outoja selvityksiä. Kesän kynnyksellä se julkaisi selonteon EU:n energia- ja ilmastopolitiikan aiheuttamasta kustannuspaineesta teollisuudelle ja kotitalouksille (PTT työpapereita 159).

PTT:n mukaan EU-komission vuodelle 2030 asettamat energia- ja ilmastotavoitteet aiheuttavat suomalaisille kotitalouksille vuosittain arviolta tuhannen euron lisäkustannukset: Kustannusvaikutukset arvioitiin asumisen osalta 300-750 euron ja liikkumisen osalta 140-280 euron suuruisiksi vuodessa. Tieto uutisoitiin näkyvästi muun muassa Yleisradion TV-uutisissa.

Selvityksen pääviesti oli kuitenkin toisaalla: ilmasto- ja energiatavoitteiden arvioidaan maksavan suomalaiselle teollisuudelle yhteensä jopa 2,1 miljardia euroa vuodessa. Metsäteollisuuden osuus tästä olisi arviolta 800 miljoonaa euroa.

Arviosta oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: sen pääviestinä tuntui olevan että ilmastopolitiikka aiheuttaa Suomelle kohtuuttomia lisäkustannuksia, eikä teollisuutta pitäisi enää rasittaa uusilla velvoitteilla.

Selvityksessä ei ollut millään tavoin arvioitu, millaisia myönteisiä vaikutuksia energiatehokkuuden ja uusiutuvien energiamuotojen lisääminen voisi tuoda suomalaiseen yhteiskuntaan. Saksassa uusiutuvat työllistävät ja enemmän ihmisiä kuin perinteinen, fossiilisiin ja ydinvoimaan perustuva energiasektori.

Vähemmälle huomiolle jäi myös tieto mille oletusarvoille PTT:n tutkimus oli rakennettu. Päästöoikeuksien hinta arvioitiin asettuvan vuonna 2030 hintahaarukkaan 20-50 euroa/CO2-tonni, kun taas sähkön arvioitiin maksavan 52-70 euroa/MWh.

Molemmat arviot ovat niin summittaisia, että niiden varaan on vaikea rakentaa varsinaisia politiikkatoimia. Sen sijaan ne soveltuvat populististen heittojen rakennusaineiksi tavalla, jonka PTT:n kaltaisen vastuullisen tutkimuslaitoksen tulisi ottaa vakavasti.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun PTT on tuottanut hämmentäviä arvioita. Samanlainen selonteko julkaistiin 2012 kaivostoiminnan taloudellisten hyötyjen ja ympäristö- ja hyvinvointivaikutusten arvottamisesta (PTT työpapereita 138). Tuolloisen tutkimuksen mukaan kaivosten taloudelliset hyödyt ovat viisinkertaisia niiden aiheuttamiin ympäristöhaittoihin verrattuna. Ympäristöhaittojen arvottaminen jäi kuitenkin pahasti puolitiehen.

Selvityksen mukaan “ympäristöhaittojen laskelmassa eivät ole mukana mm. raskasmetalli-, sulfaatti- ja kemikaalipäästöt, eivätkä kaivosten vaikutukset virkistyskäyttöön, luontomatkailuun, tai luonnon monimuotoisuuteen uhanalaisia lajeja lukuun ottamatta. Myöskään muiden elinkeinojen kuin metsätalouden menetyksiä tai kaivostoiminnan sosiaalista haittaa ei ole voitu ottaa huomioon.”

Herää kysymys mitä virkaa tällaisilla analyyseilla on jos niissä käytetyt muuttujat ovat näin puutteellisia?

PTT:n epäonneksi kaivosselonteko julkaistiin vain muutama viikko ennen Talvivaaran ympäristökatastrofia. Sen jälkeen siihen ei ole enää julkisuudessa palattu. Toivottavasti näin käy myös energia- ja ilmastopolitiikan kustannuksia  koskevalle selvitykselle.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja.