Hiilamo valaisee SOTEa: VVT blogissa Jouko Kajanoja

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo julkaisi vuoden alussa kirjan ”Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö. Mistä SOTE-uudistuksessa on kysymys?” Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta sivusta ihmetelleelle kirja on lahja taivaalta. Useissa SOTEa valmistelleissa työryhmissä työskennellyt Hiilamo kertoo, millaista sekoilua valmistelu on ollut. Kirja hahmottaa kokonaisuuden ja paljastaa yksityiskohtia. Missio kerrotaan kirjan ensimmäisessä virkkeessä: ”Kerron tässä kirjassa, miten julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan pelastaa Suomessa”.

Eriarvoisuus

Kirjan aluksi Hiilamo kertoo, miten erikoissairaanhoito on Suomessa jyrännyt perusterveydenhuollon, ja että terveyspalvelujen käyttö on Suomessa yksi teollisuusmaiden eriarvoisimpia. Seuraavaksi kirjassa kuvataan, millä tavoin sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen alistettiin palvelemaan kuntaliitoksia, ja miten se romutti uudistuspyrkimykset. Kuvaus SOTE-uudistuksen valmistelusta olisi farssi, ellei se olisi tragedia.

Hiilamo hakee SOTE-uudistuksen ratkaisua vakuutusajattelun pohjalta. Hyvinvointivaltio on mahdollista nähdä laajana sosiaalivakuutuksena. Kun nykyjärjestelmää valaistaan hyvän vakuutusajattelun kriteerein, paljastuu monta epäkohtaa: ennaltaehkäisy vaikeutuu, korvaustoiminta hajautuu ja päällekkäisvakuutukset lisäävät eriarvoisuutta.

Tuloksia Hiilamo summaa seuraavasti: ”… hyväosaisimmat saavat ilmaiseksi ja/tai ilman jonotusta parhaita avoterveydenhuollon palveluita. Huono-osaisimpien palvelut maksavat eniten, niihin on jonoja ja laadussa on ongelmia. Julkisen terveysvakuutuksen ongelmat ovat synnyttäneet yksityisten palvelujen markkinat ja ajaneet maksukykyiset kansalaiset yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Samalla ammattilaiset saavat yksityisiltä markkinoilta lisätuloja tai siirtyvät kokonaan niiden palvelukseen.”

Sipilän hallituksen SOTE-ohjelma

Kirjaa kirjoitettaessa näytti siltä, että sosiaali- ja terveydenhoidon hallinto rakentuu viiden SOTE-alueen ja yhdeksäntoista kunnallisen tuotantoyhtymän varaan. Myöhemmin perustuslakivaliokunta hylkäsi tämän mallin.

Sipilän hallitusohjelmaan kirjattiin SOTEsta seuraavaa: ”Uudistus toteutetaan palveluiden täydellisellä horisontaalisella ja vertikaalisella integraatiolla … kuntaa suurempien itsehallintoalueiden pohjalta. Alueita on yhteensä enintään 19. Alueet vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä alueellaan. Hallitus uudistaa sairaaloiden työnjakoa siten, että osa vaativasta erikoissairaanhoidosta keskitetään sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa erityisvastuualueille. Kansanvaltaisuuden turvaamiseksi SOTE-alueita johtavat vaaleilla valitut valtuustot. SOTE-alueet tuottavat alueensa palvelut tai voivat käyttää palveluiden tuottamiseen yksityisiä tai kolmannen sektorin palveluntuottajia. … Toisessa vaiheessa siirrytään yksikanavaiseen rahoitusmalliin huomioiden työterveyshuollon asema. … Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen sisällytetään kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttava budjettikehysjärjestelmä.”

Hiilamon vaihtoehtoja

Hiilamo kuvaa ensin järjestämisvaihtoehtona Ruotsin mallia. ”Yksi vaihtoehto todellisen valinnanvapauden toteuttamiseen on Ruotsin malli, joka perustuu listamalliin ja palvelujentarjoajien auktorisointiin. Julkisesti rahoitettuja SOTE-palveluja voivat tarjota kaikki ne, jotka täyttävät terveyspalveluista vastuussa olevien läänien määräämät kriteerit. Kaikki asukkaat voivat valita vapaasti, mitä palveluja käyttävät. … ne olisivat sitoutuneet enimmäishintaan, kustannustehokkaiksi todettuihin hoitokäytäntöihin (mukaan lukien kuntoutus), laatukriteereihin ja tietojärjestelmiin. Tässä vaiheessa raha alkaisi seurata potilasta, jolloin julkiset ja yksityiset palveluntuottajat olisivat samalla viivalla. Ne saisivat vahvistettujen perusteiden mukaan saman korvauksen potilaista. Potilaat voisivat vapaasti valita yksityisten ja julkisten tuottajien välillä. Palvelut olisivat maksuttomia tai niistä perittäisiin pieni tuloista riippumaton käyttömaksu. Uudistus toisi kansalaiset samojen avoterveydenhuollon palveluiden piiriin.”

Toinen vaihtoehto olisi Hiilamon mukaan synnyttää kilpailua tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien kesken. Kuntayhtymät voisivat käyttää sekä yrityksiä että kolmannen sektorin toimijoita ja kansalaiset voisivat vapaasti valita palvelujen tuottajien välillä.

Kolmas vaihtoehto olisi siirtää tuotantovastuu viranomaistoimintaa lukuun ottamatta määräajaksi ulkopuoliselle toimijalle. Se edellyttäisi tuotantovastuun kilpailuttamista.

Parhaana vaihtoehtona Hiilamo pitää Tanskan mallia, joka perustuu yksityisinä ammatinharjoittajina toimiviin perhelääkäreihin. Välissä ei olisi kermaa kuorivia yksityisiä lääkäriyhtiöitä. Julkinen vakuuttaja tekisi suoraan sopimukset perhelääkäreiden kanssa.

Hiilamo pyrkii löytämään mallin, jossa olisi tilaa muullekin kuin julkiselle tuotannolle. Pidän sitä perusteltuna, kunhan se ei eriytä hyvä- ja huono-osaisten palveluja. Esimerkiksi Helsingin päiväkotien yksityisistä ostopalveluista on saatu hyviä kokemuksia. Julkishallinnossa toimivat oppivat uusia menettelytapoja yksityisiltä toimijoilta. Se edellytti hyvää yhteistyötä julkisen ja yksityisen kesken.

Muiden kuin julkisten tuotantomuotojen istuttaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin ei ole aivan helppoa. Tuotantomuodot eivät saisi katkaista erikoissairaanhoidon ja perusterveyshuollon yhteyttä eikä yhteyttä esimerkiksi vanhusten tai päihde- ja mielenterveyspotilaiden tarvitsemien terveys- ja sosiaalipalvelujen välillä. Hoitoketjujen sujuvoittaminen on keskeisin syy SOTE-uudistuksen aloittamiselle. Toivottavasti muu kuin kunnallinen tuotanto tapahtuu kolmannen sektorin ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuotannon voittojen siirto veroparatiiseihin pitää estää.

Palvelulupaus

Hiilamo toteaa, että ”mikään SOTE-uudistus ei onnistu, jos siinä ei täsmennetä julkista palvelulupausta. … Olisi siis määriteltävä palvelujen sisältö, laatu, hinta ja saatavuus (esimerkiksi lähipalvelut). Säädöksillä on myös luotava menettely, jossa kansalaisten oikeudet palveluihin turvataan.” Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juhani Lehto on myös korostanut sosiaalista oikeutta terveyspalveluihin. Sosiaalinen oikeus on sellaista, että sitä voi tarvittaessa vaatia oikeudessa viranomaisilta.

Sipilän hallituksen ohjelmassa puhutaan myös palvelulupauksesta. Sen mahdollisimman tarkan määrittelyn tulee olla koko uudistustyön perusta. Kun kansalainen haluaa palvelulupauksen ylittäviä palveluja (vaikkapa vähemmän tarpeellista plastiikkakirurgiaa – esimerkki on vaarallinen, sillä on paljon hyvinkin tarpeellista plastiikkakirurgiaa), maksakoon sen itse.

Sipilän hallitusohjelman maininta kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttavasta budjettikehysjärjestelmästä tarkoittaa, että valtion keskushallinto vahtii aiempaa tiukemmin sosiaali- ja terveyshallinnon menoja. Tämä korostaa palvelulupauksen merkitystä. Muutoin uhkana on sosiaali- ja terveyspalvelujen kurjistuminen.

Hiilamo kirjoittaa: ”muiden Pohjoismaiden mallit ovat jonkin verran kalliimpia kuin Suomen, mutta uskon suomalaisten olevan valmiita maksamaan erotuksen nykymallin ja selvästi paremmin toimivan pohjoismaisen mallin välillä.” Niin minäkin uskon.

Maakuntamalli

Sipilän hallitusohjelman mukaan SOTE-hallintoa hoitavat kuntaa suuremmat itsehallintoalueet, ja niitä johtavat vaaleilla valittavat valtuustot. Ohjelma herättää toiveita. Itsehallintoalueista voi muodostua maakuntia, joiden tehtäviin luontevasti lisätään toisen asteen koulutusta, maankäytön ja liikenteen suunnittelua, työllisyyspolitiikan toimeenpanoa ja vastaavia tehtäviä. Näin sosiaali- ja terveyspolitiikka voi olla paremmassa vuorovaikutuksessa muiden hallinnonalojen kanssa. Se parantaa edellytyksiä ehkäistä ennalta sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.

Kohti USA-mallia?

Hiilamon kirja käsittelee onneksi enemmän sosiaalihuoltoa ja sosiaalipalveluja kuin on ollut tapana SOTE-uudistuksesta käydyssä keskustelussa. Painopiste on Hiilamollakin kuitenkin terveyspalveluissa. Sitä perustelee terveyspalvelujen meneillään oleva kehitys.

Vapaaehtoinen yksityinen vakuuttaminen kasvaa Suomessa vauhdilla. Kesällä 2014 lähes miljoonalla suomalaisella oli sairaanhoitovakuutus. Vajaa puolet vakuutetuista oli lapsia. 380 000 aikuista oli ottanut itselleen sairaskuluvakuutuksen ja noin 175 000 oli saanut sen yrityksen maksamana. Viimeksi mainittu ryhmä on kasvanut nopeimmin, liki kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Se suuntautuu parhaimmassa asemassa oleville palkansaajille. Kyselytutkimuksen mukaan vapaaehtoisen yksityisen vakuutuksen ottamista perustellaan nopealla hoitoon pääsyllä, yksityisten terveyspalvelujen paremmalla laadulla sekä laajemmalla palveluvalikoimalla. Vaikka kyse on mielikuvasta, se on merkityksellinen. Luvut ja mielikuvat kertovat, että matkaamme vauhdilla kohti USAn terveyspalvelujen järjestelmää.

Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas kuvaa tuoreessa blogi-kirjoituksessaan tuollaista menoa ajelehtimiseksi. Päätöksentekokoneisto antaa mennä ja tuuli kuljettaa. Suuret yksityiset terveyspalvelujen yritykset voimistavat otettaan. Ne toimivat mieluiten vapailla markkinoilla, eivät osana julkisesti järjestettyä tuotantoa ja ne kuljettavat osan voitoistaan veroparatiiseihin. Ajelehtimisen katkaiseminen ja kehityksen suuntaaminen kohti Hiilamon kirjan missiota eli julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen pelastamista vaatii määrätietoista politiikkaa.

***

Lukekaa hyvät ihmiset Hiilamon kirja Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö 2015. Se on rautainen annos sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Linkki kirjaan tässä.

Jouko Kajanoja

Kirjoittaja on VVT:n hallituksen jäsen ja yhteiskuntapolitiikan dosentti.

Pitäisikö palkankorotuksista luopua kokonaan 6 vuodeksi?

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jyri Häkämies toisti viikko sitten väitteensä, että Suomella on 10–15 prosentin hintakilpailukykykuilu Ruotsiin ja Saksaan nähden. Sen umpeen kuromiseksi palkansaajien on hänen mielestään tyydyttävä palkankorotuksissa nollalinjaan jopa kuuden seuraavan vuoden ajaksi. Uutta hallitusta muodostava keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on puhunut samansuuruisesta kilpailukykykuilusta, jonka korjaamiseksi hän on yrittänyt saada kokoon yhteiskuntasopimusta, käyttäen suostuttelussaan lupausta keventää tuloverotusta ja luopua eräistä julkisten menojen leikkauksista. Linjaus 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta sisältyy myös uuteen strategiseenhallitusohjelmaan.

Suomen hintakilpailukykyä käsiteltiin 18.5. pidetyssä VVT:n kilpailukykyseminaarissa, jonka alustukset ovat saatavilla kotisivuillamme. Seminaarissa pääalustuksen pitäneen Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramon alustus perustui hänen artikkeliinsa Talous&Yhteiskunta-lehdessä. Tästä aiheesta hän on myös keskustellut EK:n pääekonomisti Jussi Mustosen kanssa Politiikkaradiossa ja laatinut blogikirjoituksen.

Näiden juttujen suositeltava lukujärjestys on, että nyt käsillä oleva kirjoituksen jälkeen hyvin lyhyeksi johdannoksi alkuun otetaan allekirjoittaneen oma puheenvuoro VVT:n seminaarissa, ja Sauramon alustuksen jälkeen tulee hänen artikkelinsa, sen jälkeen alustuksen kommenttipuheenvuorot VVT:n seminaarissa, ja lopuksi Sauramon blogikirjoitus. Lopuksi kannattaa vielä lukea uudelleen ajatuksella tämä VVT-blogin kirjoitus.

Mitä hintakilpailukyvyn parantamisella sanotaan tavoiteltavan?

Hintakilpailukyvyn parantamisella tavoitellaan Suomen viennin ja tuonnin kanssa kilpailevan tuotannon tekemistä edullisemmaksi, so. halvemmaksi verrattuna kilpailijamaihin. Näin kotimaassa valmistetut tuotteet menisivät paremmin kaupaksi ja niiden tuotantoon palkattaisiin lisää väkeä. Työllisyys paranisi, talous kasvaisi, elintaso nousisi, verokertymät lisääntyisivät ja sosiaalimenot kuten työttömyyskorvaukset rasittaisivat vähemmän julkista taloutta.

Tarkasteltaessa hintakilpailukykyä huomio keskistetään yleensä työvoimakustannuksiin ja niistäkin nimenomaan palkkoihin eikä niinkään ns. sivukuluihin. Tästä johtuu, että keskustelu näyttää työnantajien ja palkansaajien taistelulta ”kakunjaosta”: työnantajat haluavat kasvattaa voittojaan hillitsemällä palkkojen nousua, kun taas palkansaajat pyrkivät juuri palkkojen nousuun. Tällainen mielikuva pelkästä tulonjakokamppailusta on kuitenkin liian yksinkertaistettu, sillä samalla molemmat osapuolet esittävät myös väitteitä ajamansa linjan vaikutuksista talouskasvuun ja työllisyyteen. On siis mahdollista arvioida, kumpi osapuolista on enemmän oikeassa näiden tavoitteiden suhteen.

Ensin pitäisi kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen Suomen hintakilpailukyvyn tasosta suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Sellaista konsensusta ei kuitenkaan ole olemassa. On vain erilaisia enemmän tai vähemmän puutteellisia mittareita, joita voidaan käyttää harhaanjohtamiseen - tahallisesti tai tahattomasti. Jätän lukijoiden ”harjoitustehtäväksi” tunnistaa em. kirjoituksista, milloin niissä on valittu

- harhaanjohtava kilpailukykymittari

- koko kansantalouden, vientisektorin tai jonkun vielä kapeamman sektorin tarkastelu

- ”sopiva” aikaväli tilastoaineiston tarkastelulle

- vertailtavien kilpailijamaiden rajaus kertomatta sen merkitystä

Hintakilpailukyvyn mittareista

Taloustieteessä yleisimmin käytetyt hintakilpailukyvyn mittarit muodostetaan joistakin hintaindekseistä (usein kuluttajahintaindekseistä), nimellisistä yksikkötyökustannuksista tai reaalisista yksikkötyökustannuksista, jotka heijastavat itse asiassa funktionaalista tulonjakoa eli palkkojen (ja sivukulujen) osuutta kansantulokakusta. Jos nämä eivät jostain syystä ”kelpaa”, voidaan yrittää nojautua vaihtoehtoisiin ja jopa itse keksittyihin mittareihin.

Yksi tällainen mittari on suhteelliset palkat. Juuri sen keskeistä heikkoutta – työn tuottavuuden huomiotta jättämistä – yksikkötyökustannukset on otettu korvaamaan. Toinen vaihtoehtoismittari on teollisuuden tuotannon tai työpanoksen kehitys. Ajatus on sinänsä hyvä, sillä suurin osa viennistä on teollisuustuotteita. Kuitenkin siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät kuten globaali trendi teollisuuden sijoittumisesta nouseviin talouksiin ja erityisesti Aasiaan, tai ko. maan teollisuuden erityispiirteet kuten Suomessa Nokian ja metsäteollisuuden ongelmat.

Vaihtotaseen huomioimista vaaditaan myös usein tässä yhteydessä. Sehän mittaa paitsi ulkomaankaupan ylijäämää (viennin ja tuonnin arvojen erotusta) myös ulkomailta saatujen tuotannontekijätulojen (palkkojen, korkojen, osinkojen ym.) ja tulonsiirtojen erotusta verrattuna sinne maksettuihin vastaaviin eriin. Vaihtotaseen alijäämä vastaa (eräin tarkennuksin) myös maan velkaantumista ulkomaille.

Ellei maalla ole erityistä tarvetta kasvattaa vaihtotaseen alijäämällä ulkomaista velkaansa (esimerkiksi rahoittaakseen suuria kotimaisia investointeja) tai sen ylijäämällä ulkomaista nettovarallisuuttaan (esimerkiksi säästämällä näin kireämpien aikojen varalle), niin vaihtotaseen tasapaino on järkevä tavoite. Itsetarkoituksellinen vaihtotaseen ylijäämän tavoittelu merkitsee, että jätetään käyttämättä vientituloja tuonnin rahoittamiseen ja siten elintason nousuun. Kroonisista alijäämistä taas seuraa ajan myötä samanlaisia ongelmia mihin euroalueen kriisimaat ajautuivat viime vuosikymmenellä.

Pekka Sauramo osoittaa kirjoituksissaan väitteen hintakilpailukyvyn isosta kuilusta perusteettomaksi. Lisäksi sen viimeaikainen heikkeneminen näyttää johtuneen lähes yksinomaan Nokia-sektorin ja metsäteollisuuden ongelmista. EK ja Sipilän hallitus haluavat parantaa hintakilpailukykyä palkkamaltilla, nollalinjalla tai jopa palkkojen alentamisella, mitä työajan pidentäminen ilman vuosipalkan nousua merkitsisi. Onko järkevää tavoitella Nokian ja metsäteollisuuden korvaajia suosimalla kilpailijamaita selvästi heikompaa palkkakehitystä?

Saksan tielle?

Olen tätä asetelmaa käsitellyt hieman toisaalla. Hyvä kysymys on, kannattaako Suomen kaltaisen maan lähteä Saksan tielle, jolla ei tosiasiassa edes varsinaisesti parannettu vientiteollisuuden kilpailukykyä vaan luotiin matalan tuottavuuden ja hyvin alhaisen palkkatason työpaikkoja palvelualoille. Koska elintason nousu perustuu nykyaikana yksinomaan tuottavuuden nousuun, merkitsisi sellainen strategia tietoista pyrkimystä alentaa elintasoa.

Toisaalta täytyy ihmetellä, miksi Suomen Pankki varoitellessaan kotitalouksien velkojen paisumisesta ennätystasolle vaatii samalla äärimmäistä palkkamalttia, joka tulisi hankaloittamaan kotitalouksien velanhoitoa entisestään. Kuten Pertti Haaparanta viime tammikuussa pidetyssä VVT:n elvytysseminaarissa ja sittemmin T&Y-artikkelissaan korosti, palkkojen heikko kehitys ruokkii deflaatio-odotuksia ja taantumaa juuri tällaisen mekanismin kautta.

Suomen hintakilpailukyky ei ole mitenkään erityisen heikko historiallisessa katsannossa. Se sallii kohtuulliset palkankorotukset. Ja sitä paitsi – kuten Haaparanta on aiemmin korostanut – Suomen kilpailukyky on oikeasti kiinni aivan muusta kuin palkkatasosta.

Heikki Taimio

Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija. 

Uutta ajattelua sote-palvelujen uudistamiseen: Sirkka Rousu VVT:n blogissa

Sote-lakia on väännetty vuositolkulla ja lisää vuosia valmisteluun on vielä tulossa. Monia sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnallisia uudistuksia on jäänyt odottamaan rakenteellisia ratkaisuja. Toiminnalliset uudistukset olisivat välttämättömiä palvelujen saatavuuden, vaikuttavuuden ja kustannusten vuoksi.  

Uudenlaista palveluarkkitehtuuria ja -logistiikkaa (palvelujen saatavuutta) kehittelimme jo noin kymmenen vuotta sitten edellisessä työpaikassani Kuntaliiton sote-yksikössä: sähköisten palvelujen lisääminen, liikkuvilla palveluilla esim. suun perusterveydenhuolto-bussit suoraan kouluihin, kotiin viedyt palvelut, sekä seiniä tarvitsevien palvelujen kokoaminen tarkoituksenmukaisiin asiakaspalveluyksiköihin ottaen oppia vaikkapa ruokakauppa-ajattelusta: lähiperuspalvelut sote-kioskeihin, market-, supermarket- ja jumbotason asiakaspalveluyksiköissä väestöalueen tarpeisiin sopivat sote-palvelujen valikoimat. Näiden lisäksi kunnissa kehitettiin ns. elämänkaari-ajattelun mukaista mallia, jossa saman väestöryhmän palvelut koottiin yhden päätöksenteon ja johdon alaisuuteen. Ensimmäinen vuonna 2007 käynnistynyt tällainen prosessijohdettu kuntamalli oli Tampereen malli. Näitä ajatuksia jalostimme silloisessa kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa, jossa muodostuivat sote-yhteistoimintarakenteet erityisesti alle 20 000 asukkaan kuntien ratkaisuksi -taidettiin tuolloin (2006-2007) todeta, että sote-rakenneuudistuksella on jo kiire. Kiirestä huolimatta uudenlaisia palveluratkaisuja on tehty vain joissakin maakunnissa, kuten Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä Eksote:ssa, joka käynnistyi vuonna 2010.

Vapaus valita toisin ry:n (VVT) seminaarissa maaliskuun puhunut Markku Pekurinen joutui muuttamaan puheenvuoronsa otsakkeeksi Kariutuneen sote-uudistuksen keskeiset piirteet, sillä lakiesitys raukesi perustuslakivaliokunnan kantaan 5.3.2015. Keskeiset ongelmat rauenneessa lakiesityksessä liittyivät kunnan asemaan hallinnollisessa mallissa, sote-palvelujen rahoitukseen ja demokratiaan. Väestön ikärakenteen kehitys edellyttäisivät palvelujärjestelmän kehittämistä.

Lakiesityksen monivuotinen valmistelu eteni viime metreille asti tavalla, jollaista lakien valmistelun ei tulisi olla. Valmisteluprosessi on edennyt ”yksi malli -kerrallaan”: poliitikkojen toimesta on tehty linjaus yhdestä järjestämismallista Suomen kuntakarttoineen, johon asiantuntijat ovat yrittäneet keksiä sisällöllisen toteutuksen ja jonkinlaisen vaikutusarvioinnin. Kun malli ei sitten olekaan edennyt, poliitikot ovat linjanneet jälleen uuden järjestämismallin, johon asiantuntijat ovat työstäneet sisällön jne. Tällainen valmistelutapa on hidasta eikä se perustu sote-asiantuntijoiden osaamiselle.     

Parempi lopputulos syntyisi siten että sote-alan asiantuntijat muotoilevat poliittisten päättäjien asettamien päämäärien ja tavoitteiden sekä kansalaiskeskustelun ja tutkimustiedon pohjalta samanaikaisesti käsiteltäväksi useampia vaihtoehtoja sote-tehtävien ja palvelujen järjestämisen malleiksi. Vaihtoehtojen kuvauksiin liittyisi kunnolliset ennakkovaikutusarvioinnit: mitä kustakin vaihtoehdosta seuraa kansalaisten palvelujen saatavuudelle, hoidon ja palvelujen laadulle sekä vaikuttavuudelle, kustannuksille, henkilöstölle ja muille tärkeille näkökulmille. Ja aina olisi hyödyllistä analysoida myös muiden maiden järjestämismalleja.  

VVT:n seminaarikeskustelussa nousi esille, ettei vuosien kuluessa tarjotuilla sote-hallintomalleilla olisi saavutettu uudistuksen tavoitteita: mm. sote-mallille asetetut kustannussäästöt olivat ylimitoitettuja. Sosiaali- ja terveystoimen kaikkien tehtävien ja palvelujen kokoaminen saman hallinnon alle ei olisi myöskään parantanut eri väestöryhmien sote-palveluja.

Miksi kirurgiaa ja toimeentulotukea tulisi johtaa saman katon alla? Sote-uudistuksen ja rakenteiden tulisi perustua väestöryhmien tarpeisiin: sellaiset palvelut kannattaisi saattaa yhteisen johtamisen piiriin, jotka toimivat saman väestöryhmän palveluissa. Esimerkiksi lasten, nuorten ja perheiden sote-palvelujen integrointi pitäisi tapahtua koulun, päivähoidon, nuorisotyön ja liikunnan kanssa. Aikuisten palvelujen osalta integroinnin tarve on suurempi työvoimahallintoon ja koulutukseen kuin vain sote-toimintojen kesken. Ja tietenkin palvelun kokonaisprosessin ja hoitoketjun tulisi toimia asiakaslähtöisesti.

Seminaarissa puhunut Juhani Lehto pohti miten sote-laki olisi edistänyt kansalaisten perus-ja sosiaalisia oikeuksia. Sosiaalisia oikeuksia olisi tulkinnut pitkälti kansalaisista etäällä oleva hallinto, joka ei ole demokraattisesti valittu. Sote-alueet olisivat olleet enemmän vakuutusyhtiön kuin kunnan kaltaisia asemaltaan. Löytyykö jatkossa sosiaalisia oikeuksia painottavaa politiikkaa? Lehdon mukaan ”terveysbisneksen, lääkäriliiton ja kokoomuksen tukemalla valinnanvapausretoriikalla on tilaa, kun ei ole oikeuspoliittista vaihtoehtoa”. Lehto muistutti mieliin vuoden 1984 VALTAVA-uudistuksen, jonka piti luoda Suomeen sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon koko maassa yhteen kokoavan rahoitus-, kokonaissuunnittelu- ja normiohjausjärjestelmän, jolla piti saavuttaa integraatiota, tasa-arvoiset oikeudet palveluihin ja menokehityksen hillintä. Uudistus kaatui viime metreillä.

Lakivalmistelussa kannattaisi arvioida uudelleen pitäisikö ainakin osa sosiaalihuollon tehtävistä olla jatkossakin kunnan toimintaa, jossa korostuu mm. yhteistyö paikallisten järjestöjen ja yhteisöjen kanssa (iso osa ihmisen sosiaalisesta ja arkisesta hyvinvoinnista kiinnittyy paikallisyhteisöihin). Suurimmat ongelmat palvelujen saatavuudessa on perusterveydenhuollossa ja monissa sosiaalihuollon palveluissa. Kun väestön tarpeet ja asiakkaat tunnetaan, pystytään myös palvelut ja hoito kohdentamaan paremmin tarpeiden mukaan ”oikeat palvelut ja oikeanlainen intensiteetti erilaisiin tarpeisiin”. Kaikille samaa -toiminta ei ole kustannusvaikuttavaa.

Julkinen vai yksityinen sosiaali-ja terveyspalveluiden tuottamisessa, kysyi seminaariesityksessään Heikki Taimio. Palvelut on kasvava bisnes sekä terveydenhuollossa että sosiaalihuollossa. Joissakin pienissä kunnissa on ulkoistettu sote-palvelut kokonaisuudessaan mm. pörssiyhtiöille. Käsitys, että yksityinen on laadultaan parempaa ja kustannuksiltaan edullisempaa, ei perustu tosiasioihin. Kokonaisarvioinnissa tulee ottaa huomioon mm. transaktiokustannukset ja vaikutukset työllisyyteen. Valinnanvapausretoriikassa palvelujen kilpailuttaminen on ulkoistettu asiakkaalle, ja hänelle esim. palvelusetelillä palvelun hankkiminen maksaa omavastuineen enemmän.

Sosiaalihuollon palveluissa on perinteisesti toiminut yleishyödyllisiä yhteisöjä, jotka joutuvat Suomessa toimimaan hankintakilpailutuksissa täysin bisneksen ehdoin. Tällaista eivät esimerkiksi EU:n kilpailutussäännökset edellytä. Miksi siis Suomessa? Voittoa tavoittelemattomat yhteisöt palauttavat syntyneen tuloksen kohderyhmänsä yhteiskunnallisen aseman parantamiseen. Hankinnoissa myös palvelunkäyttäjä-asiakkaan asema on Suomessa heikko. Parhaillaan hankintalakia ollaan uudistamassa muuttuneiden EU-direktiivien täytäntöön panemiseksi. Uudistuksessa pyritään ratkaisemaan ongelmia, joita hankintaprosesseissa erityisesti sote-palvelujen osalta on tiedossa.

Taimio nosti esille julkisen palvelun motivaatioteorian, jonka mukaan julkisen palvelun työntekijöillä on pyrkimys edistää oman etunsa sijasta potilaiden, asiakkaiden, kansan tai ihmiskunnan etua. Tällainen motivaatiotekijä lisää työtyytyväisyyttä ja tuottavuutta. Julkisen palvelun motivaatio (JPM) voi olla kustannusetu julkiselle ja kolmannelle sektorille. Taimio nosti pohdittavaksi onko JPM:n tuoma kustannusetu suurempi kuin yritysten tulostavoitteiden tuoma kustannusetu? Onko JPM laadun kannalta parempi kuin voitontavoittelu? Näistä tarvitaan lisää tutkimustietoa.  

Sote-lain valmistelu käynnistyy uuden eduskunnan ja hallituksen toimesta. Uusista järjestämismallien vaihtoehdoista toivottavasti käydään vilkkaasti keskustelua kansanedustajavaalien yhteydessä.

Sirkka Rousu

Kirjoittaja on hallintotieteen tohtori ja sosiaalityöntekijä sekä sote-alan yliopettaja Metropolia-ammattikorkeakoulussa.

Lue lisää VVT:n sote-seminaarin puhujien esityksistä, tästä linkistä  

  

Luottamus ja talouden rakenteelliset uudistukset: Jouko Kajanoja VVT:n blogissa

VVT järjesti tammikuun lopussa 2015 luottamusillan, jossa erinomaisen väitöskirjan luottamuksesta tehnyt Antti Kouvo esitteli tutkimustaan. Seminaarissa keskusteltiin myös luottamuksen ja talouspolitiikan välisistä suhteista. Teema pureutuu ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen.

Perinteinen uusklassinen taloustiede selitti, miten markkinatasapaino syntyy, mutta ei miten talouskasvu syntyy. Talouskasvun ajateltiin syntyvän teknologisen kehityksen tuloksena ja siten talousteorian ulkopuolella. Kehruu-Jenny, höyrykone ja nykyisin esimerkiksi informaatioteknologia sysäävät talouden kasvuun. Työn tuottavuutta kehittävä keksintö ja sen soveltaminen saavat aikaan kasvusysäyksen, joka vähitellen vaimenee, kun keksintö on hyödynnetty taloudessa. Niinpä tarvitaan jatkuvasti uusia keksintöjä ja uudistuksia, jotta kasvu voisi jatkua.

Vasta 1960-luvun alussa oivallettiin, että keksinnöt ja niiden hyödyntäminen syntyvät ihmisen korvien välissä. Kasvun perimmäisiä selityksiä ovat siis inhimilliset tiedot ja taidot. Näitä tietoja ja taitoja ryhdyttiin kutsumaan inhimilliseksi pääomaksi.

1990-luvulla havaittiin, että myös yhteisön omaisuudet ovat keskeinen taloudellista menestystä selittävä tekijä. Taloustieteilijöiden käynnistämät tutkimukset kertoivat, että talouskasvu on sitä nopeampaa, mitä vahvempaa on kansalaisten luottamus toisiin kansalaisiin ja yhteiskuntaan, mitä enemmän kansalaiset osallistuvat yhteiskunnallisiin asioihin, mitä rehellisempää on keskinäinen vuorovaikutus, mitä tasaisempaa on tulonjako ja mitä helpompaa on sosiaalinen liikkuvuus eli siirtyminen yhteiskuntaluokasta toiseen. Erityisen haitallisiksi talouskasvun kannalta ovat osoittautuneet jyrkät yhteiskunnalliset vastakkainasettelut, varsinkin suuret tuloerot ja etninen segregaatio.

Maailmanpankissa käytettiin käsitettä inhimilliset voimavarat kuvaamaan inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kokonaisuutta. Inhimillisten voimavarojen arvioitiin selittävän kaksikolmasosaa talouskasvusta. Tulos vastaa arkijärkeä. Viimekädessä menestys on riippuvainen meistä yksilöinä ja yhteisönä.

1980- ja 1990-luvuilla taloustieteessä kehitettiin endogeenisen (sisäsyntyisen) kasvun teoriaa. Sen tehtävänä on ollut tuoda talouskasvua selittävät tekijät talousteorian sisälle. Aluksi lupailtiin inhimillisen ja sosiaalisen pääoman sisällyttämistä kasvun endogeenisiin selityksiin. Esimerkiksi koulutusta, innovointia ja oikeusjärjestelmää onkin endogeenisen kasvuteorian myötä ilmaantunut talousteorioihin.

Endogeenisen kasvun teorioissa ollaan kuitenkin melko kaukana monista inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisistä tekijöistä, kuten sosiaalisista taidoista ja sitoutuneisuudesta tai luottamuksesta ja osallistumisesta. Vielä kauempana ollaan niihin vaikuttavista yhteiskuntapoliittisista toimenpiteistä.

Jos sosiaaliset taidot ja sitoutuneisuus ja luottamus ja osallistuminen sekä niihin vaikuttavat yhteiskuntapoliittiset toimenpiteet saisivat edellyttämänsä painoarvon, niin vaatimuksilla rakenteellisista uudistuksista olisi tuntuvasti nykyisestä poikkeava sisältö.

Keskeisiksi rakennepoliittisiksi uudistuksiksi saattaisivat inhimillisen ja sosiaalisen pääoman myötä nousta esimerkiksi seuraavat tehtävät:

• tuloerojen tasoittaminen yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä luottamusta edistävänä tekijänä
• yhteiskunnallisten palvelujen, kuten varhaiskasvatuksen ja koulutuksen vahvistaminen yksilöiden toimintakyvyn ja sosiaalisten taitojen rakentamiseksi
• kysynnän lisääminen ja aktiivinen työllisyyspolitiikka syrjäytymisen ehkäisemiseksi
• työtakuun toteuttaminen, jossa jokaiselle tulee subjektiivinen oikeus saada tehdä työtä työehtosopimusten mukaisin ehdoin osallistumisen ja elämänhallinnan edistämiseksi
• vaikutusmahdollisuuksien lisääminen työelämässä ja julkisessa hallinnossa sitoutuneisuuden ja luovuuden vahvistamiseksi.

Näitä tehtäviä ei ole sanottavasti esiintynyt talouspoliittisen keskustelun korostamissa rakenteellisissa uudistuksissa.

Menestyvän talouden tulee täyttää samanaikaisesti monta ehtoa. Nykyiset rakenteellisten uudistusten vaatimukset sisältävät paljon tarpeellisia pyrkimyksiä. Mutta vahvoin perustein voi väittää, että inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisten ominaisuuksien ja edellytysten puuttuminen talouden uudistamisen vaatimuksista on vakavin talouden kehittämisen ongelmista.

Kyse on lopulta maailmankuvasta tai paremminkin ihmiskuvasta. Me olemme mahdollisuus. Menestyvän yhteiskunnan keskeisenä edellytyksenä on syytä nähdä inhimilliset voimavarat ja yhteisöllisyyden voima.

Jouko Kajanoja, yhteiskuntapolitiikan dosentti

Voit myös katsoa Luottamus-seminaarin tallenteen ja puhujien esitykset VVT:n sivuilta – klikkaa sivulle tästä linkistä

Elvytys saattaa helpottaa valtion velkataakkaa: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Euroopan komissio puuhailee 315 miljardin euron investointipakettia ja valtionlainaostojaan valmisteleva Euroopan keskuspankki (EKP) esittää Saksalle ja eräille muillekin jäsenmaille näiden omien julkisten investointien käynnistämistä. Kreikan uuden hallituksen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on laatinut vaihtoehtoisen ehdotuksen, jonka mukaan Euroopan investointipankin tulisi rahoittaa 800 miljardin euron elvytysohjelma myymällä velkakirjojaan EKP:lle.

Samaan aikaan Suomessa sitä vastoin ilma on sakeanaan vaatimuksia leikata julkisia menoja. Media pitää suorastaan itsestäänselvyytenä, että niin täytyy tehdä, ja se tivaa poliitikoilta leikkauslistoja. Leikkausvaatimusten perusteluina käytetään joko julkisen talouden jatkuvaa velkaantumista tai sitä, että maamme talouskasvu on jatkossa jäämässä paljon totuttua heikommaksi. Meillä ei ole enää varaa hyvinvointivaltioon, väitetään.

Tässä rummutuksessa unohdetaan kuitenkin mainita useita seikkoja, joiden takia valtion ja koko julkisen talouden velkaantuminen antaa vähemmän aihetta huoleen.

Ensinnäkin vaikka Suomen julkisen talouden bruttovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen onkin ylittämässä EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen 60 prosentin ylärajan, on tämä velkataakka edelleen EU:n pienimpiä, paljon pienempi kuin esimerkiksi Saksan. Sitä paitsi tutkimustiedosta ei löydy tukea väittämälle, että nyt oltaisiin lähelläkään kestämätöntä velkarajaa.

Jos otetaan huomioon julkisen talouden rahoitusvarallisuus, niin Suomen nettovelka (velka – varallisuus) on negatiivinen ja nettovarallisuus suhteessa bkt:en Norjan jälkeen kehittyneiden maiden toiseksi suurin. Tosin tämä on lähinnä eläkerahastojen ansiota eikä niitä haluttaisi näillä näkymin purkaa, mutta monilla muilla mailla on todella isot kattamattomat eläkevastuut.

Yhtenä perusteluna leikkauksille käytetään julkisen talouden kestävyysvajetta, so. sitä veronkorotusten ja/tai menoleikkausten suhdetta bkt:en, joka tarvitaan julkisen talouden velkataakan kasvun pysäyttämiseksi pitkällä aikavälillä. Arviot kestävyysvajeesta ovat kuitenkin erittäin epävarmoja, vaihtelevat jossain 0 ja 8 prosentin välillä, ja ne riippuvat ratkaisevasti tehtävistä oletuksista, joiden toteutumista kymmenien vuosien aikana on mahdoton ennustaa. Olisi parempi edetä lyhyemmin askelin ja katsoa kuinka tilanne kehittyy.

Leikkauksia vaaditaan myös pelottelemalla, että velkaantuminen johtaa valtion luottoluokitusten alenemiseen ja siten velan korkomenojen kasvuun. Tutkimustieto kuitenkin kertoo, että pudottaessa muutama pykälä ylimmistä luottoluokista, joissa Suomi nyt on, lisää korkomenoja mitättömän vähän verrattuna siihen vahinkoon, minkä miljardileikkaukset aiheuttaisivat kansalaisten hyvinvoinnille.

Monesti julkisen velan väitetään aiheuttavan taakan tuleville sukupolville, joka joutuu maksamaan sen pois. Tosiasiassa kuitenkin valtiot ovat yleensä jättäneet maksamatta velkansa. Erääntyvien lainojen tilalle on otettu uusia. Velkataakka on sulanut bkt:n kasvun ja inflaation myötä, ja silloin tällöin velkoja on myös annettu anteeksi tai yksinkertaisesti vain jätetty maksamatta.

Suomen valtion 10 vuoden lainojen korko on nyt ennätysalhainen, alle puoli prosenttia. Jos velkaa ei nyt otettaisi elvytykseen, niin koska sitten?

VVT:n elvytysseminaarissa 22.1. alustaneen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparannan lähtökohta oli kuitenkin antaa sillä tavalla periksi leikkauslistojen vaatijoille, että entä jos velkataakkaa ei haluta kasvattaa, olisiko elvytykseen silti varaa? Voisiko se maksaa siinä määrin itse itsensä, että velan suhde bkt:en jopa alenisi? Millä ehdoilla näin voisi käydä?

Laskelmiin tarvitaan matemaattista makromallia. Haaparannan käyttämää mallia on pikkaisen avattu täällä, missä myös viitataan alkuperäislähteeseen (DeLong ja Summers 2012) ja allekirjoittaneen kirjoitukseen, mutta mikään niistä ei ole matemaattisesti riittävän yksityiskohtainen, jotta kaikki kävisi selväksi. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeää (ellei halua itse muokata mallia), sillä malli on sinänsä ihan oikein – kysymys on siitä, mitä olettamuksia tehdään sen parametreista kuten ennen muuta finanssipolitiikan kertoimesta ja rajanettoveroasteesta. Edellinen kertoo, kuinka paljon bkt muuttuu, kun elvytetään yhdellä rahalla (eurolla, miljoonalla, miljardilla tms.). Jälkimmäisestä taas ilmenee se suhde, millä bkt:n lisäys palautuu julkisen vallan kassaan kasvavana verokertymänä ja säästyneinä sosiaalimenoina (esimerkiksi työttömyysturvamenojen alenemisena).

Haaparanta päättelee, että Suomen nykyoloissa elvytys on itserahoittavaa, ts. se ei lisää julkisen sektorin velkataakkaa ja saattaa jopa helpottaa sitä. Ja kääntäen leikkauspolitiikka todennäköisesti johtaa tarkoituksensa vastaisesti velkataakan kasvuun. (On eri asia, jättääkö elvytys velan määrän vai sen suhteen bkt:en korkeintaan ennalleen. Jälkimmäinen lukuhan sallii sen, että velka kasvaa korkeintaan yhtä nopeasti kuin bkt:n arvo. Haaparanta tarkastelee tätä jälkimmäistä lukua.)

Poliitikkojen ja median kannattaisi ottaa tämä analyysi hyvin vakavasti. Jos nimittäin Haaparanta on oikeassa, niin leikkauslistojen kyhääjät ovat tekemässä massiivisen ja tuhoisan erehdyksen.

Haaparannan tulokset ovat hätkähdyttäviä, koska ne ovat täysin vastakkaisia Suomessa harrastettavalle julkiselle vyörytykselle, mutta niissä ei ole sinänsä mitään tavatonta. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto totesi jokin aika sitten, että elvytys saattaa maksaa itse itsensä, jos se kohdistetaan taitavasti. Alustusta kommentoinut Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander korosti samaa näkökohtaa.

Entä jos Suomi on vaipunut Nokian ja metsäteollisuuden menetysten sekä väestön ikääntymisen seurauksena pitkään hitaan kasvun kauteen? Kannattaa huomata, että vaikka näin olisikin, tehokkaalle elvytykselle on tilausta, jopa suuremmalla syyllä. Kansainvälisessä keskustelussa on ollut paljon esillä Larry Summersin sekulaarisen stagnaation eli pysyvän taantuman (hitaan kasvun kauden) hypoteesi, mutta juuri hän on esittänyt siihen lääkkeeksi elvytystä kuten julkisia investointeja. (Aiheesta on tulossa artikkeli Talous&Yhteiskunta-lehden numeroon 1/2015, joka ilmestyy helmikuun lopulla.)

Käytännössä Suomelle kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat EU:n säännökset, jotka rajoittavat kansallisen elvytyksen mahdollisuuksia, kuten totesivat Jaakko Kiander ja Haaparantaa myös seminaarissa kommentoinut Pellervon taloustutkimuksen toimitusjohtaja Pasi Holm. Euroopan komissio tuskin uskoisi Haaparannan laskelmia ja palauttaisi Suomen valtion budjetin uuteen käsittelyyn, jos täällä ruvettaisiin elvyttämään. Alkuvaiheessahan joka tapauksessa velka paisuisi ennen kuin nettoverokertymä lisääntyisi riittävästi.

EU on kyllä höllentänyt jäsenmaiden velkaantumiselle asetettuja rajoitteita. Säädökset ovat jo muodostuneet niin mutkikkaiksi, ettei niistä ota enää Erkkikään selvää. Melkein mikä tahansa saattaa kohta olla mahdollista. Mutta jos vakaus- ja kasvusopimus, sixpack ym. edelleen estävät tehokkaan kansallisen elvytyksen, niin on perin onnetonta, että Suomi alun perinkään meni sitomaan itsensä tällaiseen pakkopaitaan.

Heikki Taimio, erikoistutkija

Piketty kannustaa verottamaan rikkaita: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Pariisin kauppakorkeakoulun professori Thomas Pikettyn teos ”Capital in the Twenty-First Century” (”Pääoma 21. vuosisadalla”) ilmestyi ranskaksi reilu vuosi sitten ja englanniksi viime maaliskuussa. Tämä liki 700-sivuinen magnum opus on epäilemättä merkittävin talouskirja vuosikymmeniin, sillä se kääntää taloustieteen ja –politiikan huomiota isosti suuntaan, joka on ollut pitkään kadoksissa: varallisuuden ja tulojen jakaantumiseen sekä rikkaiden vallan kasvuun.

Tuskin mistään muusta talouskirjasta on viime aikoina laadittu niin paljon katsauksia ja arvioita. Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Ilpo Suoniemi laati viime keväänä yhden ensimmäisistä suomenkielisistä arvioista. Syksyllä julkaistiin suomeksi ruotsalaisen taloustieteilijän Jesper Roineen laajempi yhteenveto ”Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla. Kooste ja pohjoismainen näkökulma”, jota Suoniemi myös hyödynsi alustuksessaan VVT:n Piketty-seminaarissa 10.12. Suoniemen alustus on saatavana VVT:n kotisivulla, samoin kuin Tampereen yliopiston professori Matti Tuomalan seminaariesitys ”Onko Pikettyn kuvaama kehitys nähtävissä Suomessa?”

”Pääoma”-sana Pikettyn kirjan otsikossa on varmaan ollut aivan tietoinen markkinointikikka; näin on syntynyt mielikuva yhteydestä Karl Marxin ”Pääomaan”, ja jotkut ovatkin alkaneet kutsua Pikettyä” moderniksi Marxiksi”. Samalla kuitenkin on syntynyt yksi suurimmista kirjaan liittyvistä väärinkäsityksistä. Etenkin ne taloustieteilijät, jotka eivät ole vaivautuneet lukemaan paksua kirjaa – ja siihen on todella uhrattava aikaa ja vaivaa – ovat tulkinneet Pikettyn pääoman liian kapeasti pelkkinä tuotantovälineinä. ”Varallisuus” tai ”omaisuus” olisivat termeinä johtaneet paremmin oikeaan. Pikettyn ”pääoma” siis sisältää paljon muutakin omaisuutta kuin tavanomaisen pääoman eli tuotetut tuotantovälineet, ennen kaikkea maa- ja asunto-omaisuuden.

Tästä perustavanlaatuisesta väärinkäsityksestä on seurannut eräitä muita, niin ikään kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Taloustieteessä on esimerkiksi yleinen käsitys, että pääoman kasaantuminen johtaa sen tuottoasteen – ts. voittoasteen, joka on voitto/pääomakanta – alenemiseen. Syynä on tuottoisien investointikohteiden väheneminen, jota tosin uudet innovaatiot voivat jarruttaa tai jopa kääntää nousuun joksikin aikaa. Väärinkäsittäjillä on näin ollen suuria vaikeuksia ymmärtää eräitä Pikettyn keskeisiä väittämiä, kuten ennen muuta sitä, että varallisuuden tuottoaste pysyy pitkiä aikoja koreampana kuin bruttokansantuotteen tai kansantulon kasvuvauhti.

Näin tulemmekin ehkä kaikkein yksinkertaisimpaan tapaan ymmärtää Pikettyn ydinsanoma. Kansantulo muodostuu työ- ja pääomatuloista tai toisin sanoen palkkatuloista (ansiotuloista) ja omaisuustuloista. Pikettyn merkinnöin kansantulon vuotuinen kasvuvauhti on g (prosenttia) ja pääoman (omaisuuden, varallisuuden) verojen jälkeinen tuottoaste r (= omaisuustulot/omaisuus). Pikettyn keskeinen epäyhtälö on, että varallisuuden tuottoaste on suurempi kuin kansantulon kasvuvauhti, r > g. Varallisuuden tuottoaste verojen jälkeen vastaa pitkälti varallisuuden kasvuvauhtia, vaikka osa omaisuustuloista kulutetaankin. Näin ollen varallisuus kasvaa nopeammin kuin kansantulo eli varallisuuden suhde kansantuloon nousee. Tällöin entistä suurempi osa kansantulosta menee omaisuustuloihin. Rikkaat rikastuvat. Seurauksena on tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu.

VVT:n seminaarissa professori Tuomala esitti uusia tuloksia Suomessa tapahtuneista muutoksista, joiden selvittämistä on tosin vaikeuttanut oleellisesti varallisuustilastoinnin heikkeneminen vuoden 2006 alusta tapahtuneen varallisuusveron lakkauttamisen myötä. Näyttää siltä, että Suomessakin varallisuuden suhde kansantuloon on ollut kasvussa samoin kuin kaikkein rikkaimpien osuus tuloista.

Paljon keskustelua on herättänyt Pikettyn tulevaisuudenkuva – skenaario, jossa rikkaiden rikastuminen jatkuu ja tuloerot kärjistyvät saavuttaen samat mittasuhteet kuin runsaat 100 vuotta sitten. Laajat tilastolliset tutkimukset useista eri maista ovat näyttäneet, että suurimman osan aikaa todellakin r > g. 1900-luvulla maailmansotien aiheuttamat tuhot rikkaiden omaisuuksille sekä hyvinvointivaltion nousu ja verotuksen kiristyminen käänsivät tuon epäyhtälön väliaikaisesti toisin päin. Viime vuosikymmeninä se on kuitenkin taas alkanut päteä, ja yhä suuremmassa määrin. Erityisesti kaikkien rikkain yksi prosentti tai promille on monissa maissa onnistunut kasvattamaan tulojaan ja osuuttaan kansantulokakusta. Tulevaisuuden suuri kysymys on, jatkuuko tämä eriarvoistava kehitys.

Rikkaat voivat varjella omia etujaan hyvin pitkälle sillä, että heidän edustajansa kontrolloivat mediaa, viihdeteollisuutta ja politiikkaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kaikki kongressin jäsenet kuuluvat rikkaimpaan yhteen prosenttiin, ja rikkaiden lobbaustoiminta on Washingtonissa erittäin voimakasta. Puhutaankin plutokratiasta, rikkaiden (yli)vallasta. Työvoiman (palkansaajien) neuvotteluvoima on heikentynyt mm. globalisaation seurauksena, joten tulojen ja varallisuuden jako on päässyt senkin takia kääntymään rikkaiden eduksi. Kaikissa maissa ”kehitys” ei ole mennyt aivan näin pitkälle, mutta samoja merkkejä on näkyvissä muuallakin.

Toisaalta Piketty viittaa talouskasvun hidastumiseen (g:n alenemiseen) tulevaisuudessa mm. väestönkasvun ja tuottavuuden kasvun hidastuessa. Tämäkin on omiaan vahvistamaan Pikettyn epäyhtälöä.

Mikä sitten voisi kääntää kehityksen suunnan? Maailmansotien kaltaista varallisuuden tuhoa – tai vastaavaa ilmastokatastrofia tai ulkoavaruudesta Maahan iskevää suurta kappaletta – ei kukaan toivo. Väestönkasvua halutaan varmasti rajoittaa jatkossakin. Uudet tekniset innovaatiot ovat aiemminkin yllättäneet vaikutuksillaan kansantulon kasvuun, mutta kenelle tuotot niistä sitten menevät? Pikettyn katse kääntyikin varallisuuden verotukseen, ennen kaikkea perintöveroon, jolla voitaisiin rajoittaa varallisuuden kasaantumista. Perintöjen ja myös suurten tulojen verotus olikin 1900-luvulla jonkin aikaa huomattavasti kireämpää kuin nykyään. Globalisaation johdosta tällaisten omaisuuksien ja tulojen verotuksen kiristäminen näyttää hankalalta, koska verotettavat voivat paeta muihin maihin ja veroparatiiseihin. Piketty kannustaa kuitenkin etenemään tähän suuntaan.

Ensimmäiset askeleet veroparatiisien kuriin saattamiseksi on jo otettu. Mitähän seuraavaksi?

Heikki Taimio, erikoistutkija

Tästä linkistä VVT:n Piketty-seminaarin 10.12.2014 sivulle, jossa tilaisuuden tallenne katsottavissa ja puhujien esitykset. 

EU:n ja Yhdysvaltain taloussopimus on uskon asia: Henri Purje VVT:n blogissa

Euroopan komission tuore puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sai tiistaina 9.joulukuuta 60-vuotislahjakseen yli miljoonan EU-kansalaisen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa vaaditaan EU:n ja Yhdysvaltojen välisten investointi- ja vapaakauppasopimusneuvotteluiden lopettamista.

Aiemmin kesällä komissio hylkäsi virallisen EU-järjestelmän kautta laaditun samaa vaatineen kansalaisaloitteen.

Lyhenteellä TTIP tunnettua sopimusta on neuvoteltu puolentoista vuoden ajan. Kyse on huomattavasti tavanomaista vapaakauppa- tai investointisopimusta pidemmälle menevästä järjestelystä, joka tähtää markkinoillepääsyn ja investointivirtojen helpottamisen lisäksi myös erilaisten standardien ja sääntelyn yhdenmukaistamiseen Atlantin molemmin puolin.

Oletuksena on, että ”kaupan rajoitteiden purkaminen” toisi lisää työpaikkoja ja talouskasvua. Samalla EU ja USA määrittelisivät keskenään uusia normeja, joista muodostuisi globaalin talouden yleisiä pelisääntöjä.

Sopimus on herättänyt etenkin Euroopassa enemmän julkista keskustelua kuin yksikään kansainvälinen taloussopimus pitkään aikaan. Ja hyvä niin.

Oikeudet ja demokratia pelissä?

Ehkä syystäkin eniten huomiota on saanut pakettiin kaavailtu sijoittajansuoja, joka toteutuessaan kaventaisi oleellisesti valtioiden itsemääräämisoikeutta, sääntelymahdollisuuksia ja demokratian alaa.[1] Voimakkaan arvostelun seurauksena tämä osa neuvotteluista onkin nyt katkolla, ja on hyvin mahdollista, ettei suunnitellun kaltainen järjestely ole EU:ssa tällä hetkellä poliittisesti mahdollinen.

Lisäksi on kyseenalaistettu, kuinka luotettavia ovat sopimuksen vaikutusarviot, joiden mukaan  EU:n bruttokansantuote kasvaisi joitakin prosentin kymmenyksiä 13 vuoden aikana, uusia työpaikkoja syntyisi yli miljoona ja keskimääräiselle eurooppalaiselle perheelle jäisi vuonna 2027 viisisataa euroa enemmän käteen kuin ilman TTIP:ä.

Puolen prosentin bkt-kasvulisä vuoteen 2027 merkitsisi noin 0,03 prosenttia vuositasolla, eli vaikutus olisi toteutuessaankin jokseenkin marginaalinen. Mallit olettavat myös, että muista kuin tulleihin liittyvistä ”kaupan esteistä” puretaan jopa puolet ja että esimerkiksi työvoima siirtyisi täydellisen joustavasti talouden sektorien välillä.

Monet poliitikot, tutkijat ja kansalaisjärjestöt ovat olleet huolissaan myös siitä, että TTIP-sopimus heikentäisi yksityisyydensuojaa, työelämän perusoikeuksia, ympäristöstandardeja sekä ruuan ja kemikaalien turvallisuutta, lisäisi eriarvoisuutta, vaikeuttaisi hyvinvointipalveluiden sääntelyä ja lukitsisi osapuolet kestämättömään, sosiaalisesti eriarvoistavaan ja fossiilienergiaan nojaavaan talousmalliin.

Arvostelun perusteena ovat esimerkiksi EU:n ja USA:n toisistaan poikkeavat käytännöt ja pelko siitä, että vahvasti elinkeinoelämän intresseistä lähtevissä, varsin suljetuissa neuvotteluissa yhteisen nimittäjän löytäminen merkitsisi sääntelyn heikentämistä.

EU-komission, Suomen hallituksen ja elinkeinoelämän suunnalta on vakuutettu, ettei mikään huolista ole aiheellinen: Kestävän kehityksen näkökulmat on huomioitu, valtioiden sääntelyoikeutta ei rajoiteta, eikä julkisia palveluita ole pakko yksityistää. Sijoittajansuojapykälätkin ovat tämän tyyppisten sopimusten peruskauraa.

Vain sitovilla kirjauksilla on seurauksia

Voimakkaan painostuksen alla EU-komissio julkaisi jäsenmailta saamansa TTIP-neuvottelumandaatin lokakuussa. Sen mukaan osapuolten pitäisi tunnistaa kansainvälisissä sopimuksissa määritelty kestävä kehitys sopimuksen läpileikkaavaksi periaatteeksi ja pitäytyä heikentämästä sääntelynsä tasoa investointien houkuttelemiseksi. (Sääntelyn tiukentaminen on asia erikseen.)

On mahdotonta sanoa, mitä nämä lupaukset tarkoittaisivat käytännössä. Neuvottelumandaatin, aiemman sopimushistorian sekä hiljattain loppuun neuvotellun EU:n ja Kanadan välisen vastaavan sopimuksen (CETA) perusteella voi kuitenkin veikata jotakin.

EU:n kauppasopimuksiin on sisältynyt kappale ihmisoikeuksien kunnioittamisesta 1990-luvun alusta asti. Myös ympäristön ja työntekijöiden oikeuksia koskeva kestävän kehityksen kappale on nykyään normi.

Kestävä kehitys ei kuitenkaan ole yhdessäkään EU:n sopimuksessa ollut varsinainen velvoite, jota voisi laiminlyödä ja jonka rikkomisesta seuraisi jonkinlaisia käytännön toimia tai sanktioita. Etupäässä papereihin on kirjattu viittauksia osapuolten voimassaoleviin sitoumuksiin, esimerkiksi ILO:n perussopimuksiin tai monenkeskisiin ympäristösopimuksiin, joista olisi toivottavaa yrittää pitää kiinni. Näin on CETA:nkin tapauksessa.

Sen sijaan esimerkiksi markkinoillepääsyä tai syrjimättömyyttä koskevat taloudelliset sopimusvelvoitteet, ja niiden loukkaamisesta seuraava menettely, on määritelty tarkasti.

CETA:n uutuus on virkamiehistä koostuva toimielin, jonka on määrä kokoontua tarvittaessa arvioimaan sopimuksen kestävän kehityksen, ympäristö- ja työoikeuskappaleiden toteutumista. Lisäksi perustetaan vuosittain kokoontuva kansalaisyhteiskuntafoorumi. Se, onko näillä elimillä mitään virkaa, riippuu siitä, minkä roolin EU ja Kanada niille käytännössä haluavat antaa.

Sopimuksella perustetaan myös sääntely-yhteistyöelin, jonka on pelätty siirtävän kiistanalaisimpien kysymysten käsittelyn ja alkuperäistä sopimusta pidemmälle menevät sääntömuutokset epädemokraattisiin ja suljettuihin viranomaisprosesseihin.

Jossain määrin myönteiseksi voi tulkita sen, että CETA-sopimuksessa on vahvistettu EU:lle ominainen varovaisuusperiaate, jonka mukaan potentiaalisesti haitallista asiaa pidetään haitallisena kunnes toisin todistettu. ”Markkinamekanismin” virheitä korjaavat tuet, esimerkiksi uusiutuvalle energialle, ovat periaatteessa sallittuja.

Lisäksi Suomen lainsäädännön muuttamismahdollisuudet on eduskuntatiedotuksen mukaan turvattu useilla aloilla erityisrajoituksilla.

TTIP-neuvotteluissa EU oletettavasti tavoittelee vastaavanlaisia kirjauksia. Se, mitä niistä menee läpi, ja mitä merkitystä niillä on, selviää vasta, mikäli sopimus joskus hyväksytään.

Sillä välin on mahdollista, että CETA-sopimuskin vielä kaatuu siihen sisältyvän sijoittajansuojan suureen vastustukseen.

Se kuitenkin tiedetään, että EU-komission oma TTIP-vaikutusarvio ennustaa poikkiatlanttisen kaupan kasvun lisäävän hiilidioksidipäästöjä. EU:n yhtenä kärkitavoitteena on myös alkaa tuoda Yhdysvalloista fossiilienergiaa, mikä ei lupaa hyvää energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian kehittämiselle.

Komission normitalkoot

Sinänsä ei ole yllättävää, että EU-komissio ja monet etenkin oikeistovetoiset jäsenmaat ajavat innolla TTIP:n ja CETA:n kaltaisia sopimusjärjestelyitä.

Markkinamekanismin kaikkivoipaisuuteen uskovalle markkinoiden alan laajentaminen merkitsee automaattisesti hyvän lisääntymistä. Sääntely, oli kyse sitten EU:n energiatehokkuuden parantamista edellyttävästä ecodesign-direktiivistä tai liian vahvasta työntekijöiden irtisanomissuojasta, jarruttaa tehokkaiden markkinoiden toimintaa.

Komission uusi puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on jo sitoutunut jatkamaan edeltäjänsä aloittamaa ”turhien” EU-sääntöjen purkua. Suuri osa niistä liittyy ympäristön tilan, työntekijöiden oikeuksien tai elintarvike- ja laiteturvallisuuden edistämiseen.

Tämän, Suomessakin tutun logiikan mukaan yrityksiin kohdistuvan sääntelyn karsiminen tuottaisi oitis lisää työpaikkoja, talouskasvua, innovaatioita ja yhteiskunnallista hyvinvointia. Empiirisiä todisteita tästä ei tosin juuri ole saatavilla.

EU-kansalaisen vinkkelistä on huolestuttavaa, että etuamme TTIP:n ja CETA:n kaltaisissa, paljolti kansanedustuslaitoksilta ja julkisuudelta piilossa käytävissä, seurauksiltaan kauaskantoisissa neuvotteluissa edistävät tahot, joiden ideologinen perusvire on kunnianhimoisten kestävän kehityksen standardien vastainen.

Henri Purje  

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on toiminut useiden eri kansalaisjärjestöjen palveluksessa.

[1] http://www.uutistamo.fi/investointisuoja-loukkaa-demokratiaa/

[2] http://www.vihrealanka.fi/uutiset-kotimaa/valiokunta-hyv%C3%A4ksyi-kauppasopimuksen-kanadalaiset-kaivosyhti%C3%B6t-suojaan

Viherpesua perussyihin puuttumatta: Olli-Pekka Haavisto VVT:n blogissa

Yritysten yhteiskuntavastuuseen erikoistunut vapaa kirjoittaja Oliver Balch kuvailee syyskuussa 2014 Guardian-lehdessä pullovesiyhtiöiden ongelmia otsikolla Eettisten pullovesiyhtiöiden vaikeaa kilpailla Nestlén ja Cokiksen kanssa.

Balch kertoo kuinka One Water -yhtiön aiempi markkinointijohtaja Duncan Goose oli 11 vuotta aiemmin hätkähtänyt lehtikuvaa, jossa ”nuori afrikkalainen tyttö katsoo kameraan mutatiiliseinään nojaten. Avoviemäri virtaa hänen takanaan. Etualalla seisoo ruostunut vesipumppu. Se on suljettu riippulukolla. Hänen kolme muovikanisteriaan jää tyhjiksi.”

Kuvasta järkyttynyt Goose päätti perustaa yhtiön, jonka koko tuotto menee puhtaan veden toimittamiseen ”kehittyvän maailman” ihmisille. Tähän mennessä rahaa on annettu 10 miljoonaa puntaa.

Kuulostaa hyvältä, eikö totta? Totta kai turvallista vettä vailla olevat maapallon lähes miljardi ihmistä tarvitsevat ihmisoikeudeksikin määritellyn puhtaan vetensä. Ongelma vain on sama kuin usein niin sanotussa kehitysyhteistyössä tai lääketeollisuuden toiminnassa. Lääkitään oiretta varsinaisiin syihin puuttumatta.

Maailman makeaa vettä eivät kuluta kotitaloudet. YK:n käyttämien lukujen mukaan 90 prosenttia makeasta vedestä käytetään maatalouteen ja teollisuuteen – siis tuotantoon, jota jatkuvan kasvun talousjärjestelmä edellyttää voidakseen pyöriä. Luku on karkeasti ottaen sama olipa rikas tai köyhä maa.

Kaikki tuotanto tarvitsee makeaa vettä sen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksien vuoksi. H2O:lle tiede ei maailmankaikkeudesta löydä korvaajaa. Tämän tietää liike-elämä vallan hyvin, kuten Industrial Water 2006 - konferenssin kutsukirje todistaa: ”Vesi on välttämätön teollisuudelle. Sen laadullisesti ja määrällisesti riittävä saanti on investointipäätösten tärkeä tekijä.” Vesijalanjälkikäsitteen kehittäjä, prof. Arjen Y. Hoekstra sanookin, että ”veden riittämättömyys ja saastuminen on helpompi ymmärtää, kun tarkastellaan tuotantoketjua kokonaisuutena”.

Kiihtyvän kulutuksen maailmassa umpikuja on väistämätön. Kun kuluttaminen kiihtyy, kasvaa myös vedenkäyttö. Tälle on kuitenkin katto; makea vesi uusiutuu luonnollisessa vesikierrossa rajallisen määrän. Maailmanlaajuisen Water Footprint Networkin Arjen Hoekstra ja Mesfin Mekonnen vuoden 2012 tutkimus ”Water Footprint of Humanity” kiinnittääkin huomiota siihen, että ”monet maat ovat ulkoistaneet vesijalanjälkeään merkittävästi ottamatta huomioon, liittyvätkö niiden tuomat tuotteet veden ehtymiseen tai saastumiseen valmistusmaissa.” Ulkoistaneet siis siten, että tavarat tuotetaan muualla, jossa tuotantoprosessissa välttämätön vesi käytetään, kulutuksen toteutuessa ostovoimaisessa kotimaassa. Tällä tavoin ostokykyinen voi käyttää vettä kaikkialta maailmasta, ja lukuisilla suurilla valuma-alueilla veden uusiutumisraja on ylitetty.

Umpikujasta tiedotti toukokuussa 2013 maapallon 500 johtavaa vesitutkijaa niin sanotun Bonnin julistuksen lehdistötiedotteessa. Heidän mukaansa ilman suuria muutoksia ”lyhyen, yhden tai kahden sukupolven kuluessa enemmistö Maan 9 miljardista ihmisestä tulee elämään vakavan, makeaan veteen kohdistuvan paineen rampauttamana, mikä on täysin itse aiheutettua”. Varoitus on perusteltu: ihmiskunta käyttää tällä hetkellä Latinalaisen Amerikan kokoisen alueen viljelyyn ja Afrikan kokoisen alueen karjankasvatukseen.

Oireiden mukainen hoito jää pelkäksi viherpesuksi, jollei itse sairauteen – kulutuskulttuurin jatkuvaan kasvuun – puututa. Oliver Balchin ja Duncan Goosen olisi ollut hyvä olla huhtikuun lopussa paikalla Filippiinien Cebussa, jossa kansainväliseen Buen vivir -konferenssiin oli kokoontuneena ihmisiä paikallis- ja alkuperäisyhteisöistä. Osanottajat totesivat yksiselitteisesti, etteivät he tarvitse kehitystä tai edes vaihtoehtoista kehitystä. He tarvitsevat vaihtoehtoa kehitykselle, sillä ”elämme järjestelmän kriisissä. Se ei ole vain syvä talouskriisi, ympäristökriisi, ruokakriisi, vesikriisi, rahoituskriisi, institutionaalinen kriisi tai kriisiytynyt ihmiskunta. Se on kaiken kriisi.”

Totta puhuen, enemmistö ihmiskunnasta – se 99 prosenttia – tarvitsee vaihtoehdon kehitykselle. Tavallisesti globaalin pohjoisen osa tuosta enemmistöstä vähättelee globaalin etelän paikallisyhteisöjen ja niukasti toimeentulonsa saavien varmaa tietoa, joten kerrottakoon tuore uutinen, ties kuinka mones samaa viestivä:

Kasvun rajat -raportin ennusteet ovat osoittautumassa todeksi. Vuonna 1972 julkaistu raportti ennusti: ”Jos nykyinen kasvusuuntaus maailman väestössä, teollistumisessa, saastumisessa, ruoantuotannossa ja resurssien niukkenemisessa jatkuu muuttumattomana, kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden kuluessa. Todennäköisin lopputulos tulee olemaan melko äkillinen ja kontrolloimaton väestön ja teollisen suorituskyvyn romahdus.”

40 vuotta myöhemmin, Guardian-lehti uutisoi Melbournen yliopiston elokuussa 2014 julkaistusta tutkimuksesta, jossa Kasvun rajat -raportin skenaariot laskettiin nykyisillä havaintomenetelmillä. Kehitys on ollut lähes täysin yhtenevä ennusteiden kanssa, joissa huomioidaan ihmiskunnan kasvu, ympäristörasite, talouskehitys sekä resurssien niukkeneminen. Melbournen tutkimuksen johtopäätös on hyytävää luettavaa:

”Vaikka mallinnettu väestönpudotus tapahtuu noin 2030 (kuolleiden lukumäärän kasvaessa vuodesta 2020 eteenpäin kääntäen nykyisen kehityslinjan), yleinen romahdus puhkeaa noin 2015, kun teollisuustuotanto per capita alkaa nopeasti taantua.”[1]

Tosiasian voi ottaa vakavasti tai siltä voi ummistaa silmänsä. Stanislaw Lem on kuvannut todellisuuden välttämisen oivallisesti jo 1977 suomennetussa dystopiassaanFuturologinen kongressi. Ari Forman ohjasi vuonna 2013 siitä tuoreen tulkinnan nimelläThe Congress, jossa modernit sivuunkatsomisen keinot esitellään osuvasti. Se osoittaa, miten Titanicin tanssit voivat jatkua murskaavasta todistusaineistosta huolimatta. Käykääpä viihtymässä.

Olli-Pekka Haavisto

Kirjoittaja on kansalaisaktivisti, joka osallistui huhtikuussa Filippiinien Cebussa järjestettyyn Buen vivir -konferenssiin.

[1]  http://www.sustainable.unimelb.edu.au/files/mssi/MSSI-ResearchPaper-4_Turner_2014.pdf

Onko meillä varaa täystyöllisyyteen?: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Tilastokeskuksen tuoreimman työvoimatutkimuksen mukaan viime kesäkuussa oli 258 000 aktiivisesti työtä hakevaa työtöntä, 9,2 prosenttia työvoimasta. Kun tähän lisätään 148 000 piilotyötöntä, jotka syystä tai toisesta eivät aktiivisesti hakeneet työtä, päästään reilusti yli 337 000:n, joka oli kesäkuussa työ- ja elinkeinoministeriön ilmoittama (”kortistossa” olevien) työttömien työnhakijoiden määrä. Yli vuoden työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä oli 90 000.

Sitä, kuinka laajasta työttömyysongelmasta on todella kysymys, kuvaa hyvin tieto, että viime vuonna 650 000 henkilöä oli työttömänä tai joutui työttömäksi ainakin lyhyeksi aikaa. Työttömyyden pahentuessa tänä vuonna tuo luku on vielä suurempi. Sitä, kuinka moni lisäksi koki työttömyyden uhan, ei tiedetä.

VVT:n järjestämässä seminaarissa 18.8.2014 pohdittiin laajasti, mitä työttömyydelle voidaan tehdä ja mitä täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttäisi. Täystyöllisyys määritellään usein tilanteeksi, josta työttömyysasteen aleneminen lisää johtaa työmarkkinoiden kiristymisen kautta ansiotason nousun ja inflaation kiihtymiseen. Viimeksi tällaiset tilanteet saavutettiin juuri laman alla vuosina 1989–1990 hieman yli kolmen prosentin tasolla ja vuonna 2008 juuri finanssikriisin alla 6,4 prosentin tasolla.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa täystyöllisyyden määrittelyyn korostaa keinoja, joilla voidaan alentaa tällaista työttömyystasoa ja poistaa pitkäaikaistyöttömyyttä. Seminaarin alustaja Pekka Tiainen olikin valmis asettamaan täystyöllisyystavoitteen 2-3 prosenttiin, 60 000-70 000 työttömän tasolle. Hän totesi, ettei se ole tämän vuosikymmenen asia, vaan riippuen kansantalouden vaihtoehtoisista kehitysurista ja suoritettavista toimenpiteistä sen saavuttaminen siirtyy väistämättä 2020-luvulle.

Miten työttömyyttä voitaisiin alentaa? On hyvin tavallista esittää finanssipoliittista elvytystä, erityisesti julkisten investointien (väylähankkeet, homekoulujen korjaukset ym.) muodossa. Markku Lehmuksen seminaarissa esittelemä tutkimustieto ei kuitenkaan viittaa kovin suuriin vaikutuksiin: 2 miljardin euron panostuksella julkisiin investointeihin saataisiin lyhyellä aikavälillä vain noin 13 000 lisätyöpaikkaa. Julkisen sektorin ostojen (kulutusmenojen) lisäyksen vaikutukset olisivat samaa luokkaa. Tällaiset työpaikat ovat verraten kalliita veronmaksajille. Veronkevennysten vaikutukset olisivat vieläkin vaatimattomammat, joskin pysyvämmät. Tehokkainta olisi palkata väkeä suoraan julkiselle sektorille: 2 miljardilla eurolla saataisiin heti 80 000 työpaikkaa. Vähempikin varmaan riittäisi, ainakin aluksi, ihan jo käytännön syistä.

Pekka Tiainen valitti työvoimapoliittisten toimenpiteiden (kuten työvoimapoliittisen koulutuksen ja tukityöllistämisen) määrärahojen vähentämistä ja sitä, että valtiovarainministeriö laskee aina vain bruttokustannukset eikä sitä palautumaa, joka valtiolle ja kunnille tulee verokertymien kasvun ja sosiaalimenojen vähenemisen muodossa, kun ihmiset työllistyvät. Hänen mukaansa esimerkiksi täydellä 100 prosentin palkkatuella työllistettävien nettokustannukset julkiselle sektorille olisivat merkittävästi luultua pienemmät. Esimerkiksi 10 euron tuntipalkalla saataisiin 30 000 työpaikkaa nettokulujen jäädessä 180 miljoonaan euroon.

Seminaarin puhujien keskeisin, pitkälti yksimielinen johtopäätös oli, että täystyöllisyyden tavoittelussa tarvitaan monia erilaisia keinoja. Merkittävintä rajoitetta, valtion velkaantumisen uhkaa korosti kommenttipuheenvuoron pitänyt Markus Sovala. Hän huomautti, että viime vuosikymmeninä Suomen bkt:sta on kahdesti kadonnut liki 10 prosenttia yhdessä vuodessa. Nämä shokit ovat johtaneet valtion velkaantumiseen, jota ei sopisi enää elvytyksellä kiihdyttää, jos halutaan, että valtiolla on mahdollisuuksia reagoida seuraavaan vastaavanlaiseen shokkiin.

Sovalan johtopäätös siis oli, että nyt pitää hillitä julkisen sektorin velkaantumista työttömyyden paisumisen uhallakin. Tämä johtopäätös luonnollisesti edellyttää, että työttömyyden alentaminen lisäisi velkaantumista ongelmallisessa määrin. Tätä kysymystä ei seminaarissa ehditty käsitellä, mutta olen kirjoittanut siitä Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) -blogissa toisaalla. Kysymys on aivan olennainen pohdittaessa, onko meillä varaa täystyöllisyyteen.  – lue tästä myös Taimion PT-blogi

Heikki Taimio

kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija ja VVT:n hallituksen jäsen