VVT

VVT

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Turvallisuupolitiikka on muutakin kuin asevarustelua: Vapaus valita toisin Turun seminaari


Mistä pitäisi puhua kun puhutaan turvallisuudesta?


Tämä oli Turussa 10.9.2018 pidetyn Vapaus valita toisin yhdistyksen seminaarin ensimmäinen kysymys, jonka esitti tilaisuuden moderaattori, turkulainen kaupunginvaltuutettu Elina Sandelin. Vastaus siihen riippuu ihmisen katsantokannasta ja omasta senhetkisestä tilanteesta.














Markku Jokisipilä, Turun Yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja otti esille sen, mikä monelle suomalaiselle tulee ensimmäisenä mieleen turvallisuusuhista: Venäjä. Turvallisuusuhka Venäjän taholta ei kuitenkaan välttämättä ole sotilaallinen. 

Esimerkiksi vuonna 2015 Venäjältä Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat saivat lyhyessä ajassa aiheutettua melkoista hämminkiä. Suurena valtiona Venäjä pystyy jopa pienillä toimilla saamaan aikaan suhteettoman suurta vahinkoa.

Kansanedustaja Pekka Haavisto, joka vuonna 2015 oli Ulkoasiainvaliokunnan jäsen, kertoi tapahtuman ajoilta mieleen jääneestä keskustelusta. Rajavartiolaitoksen porukka oli huolissaan Venäjältä tulevista turvapaikanhakijoista ja siihen Haavisto oli tokaissut ”miksi ette laita puomia siihen rajalle”. Puomi oli kuulemma laskettu muutamaa päivää myöhemmin.

Haavisto pohti myös mihin vedetään raja kun halutaan puhua turvallisuudesta. On tutkittu, että Ruotsissa ihmisiä putoaa vähemmän keittiöjakkaroilta kuin Suomessa, mikä sekin on jonkin sortin turvallisuusuhka, mutta laajasti ajatellen voitaisiin määritellä, että suurimmat uhat turvallisuudelle ovat pakolaisuus, ihmisoikeuksien polkeminen ja ympäristöuhat.

Suurimmat uhat turvallisuudelle: ihmisoikeuksien polkeminen, pakolaisuus, ympäristöuhat


Kansanedustaja Erkki Tuomioja jatkoi todeten, että nykyinen kestämätön kehitys johtaa ihmiskunnan tuhoon. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on erittäin suuri ongelma, jonka seurauksia emme tule aina edes ajatelleeksi. Meneillään on kuudes sukupuutto ja lajeja katoaa ihmisen toiminnan seurauksena tuhatkertaisesti verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi ihmisen vaikutusta.

Ilmastonmuutos aiheuttaa aavikoitumista jolloin elinkelpoinen tila maapallolla vähenee. Se johtaa ihmisten hakeutumisen parempiin olosuhteisiin ja pahimmassa tapauksessa tilanne voi johtaa hallitsemattomaan kaaokseen niukkenevista luonnonvaroista ja jopa sotilaallisiin konflikteihin. Esim. Darfurin sodan sanotaan olevan maailman ensimmäinen ilmastosota. Nämä kaikki olemassa olevat uhat ovat sellaisia, että ne vaatisivat laajaa monenkeskeistä yhteistyötä ja sellaiseen on vielä pitkä matka.

Tarvitaan laajaa monenkeskistä pitkäjänteistä kansainvälistä yhteistyötä


Vaikka meillä on kansainväliset ilmastosopimukset, mm. Kioton ja Pariisin sopimukset, ne ovat riittämättömiä pysäyttämään ilmastonmuutosta, korkeintaan ne voivat hidastaa sitä. Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen on asia, jolla olisi pitkäaikaista hyötyä. Perinteisellä voimankäytöllä ei sellaisia hyötyjä enää ole saatavaissa.

On vielä kuitenkin johtajia, kenraaleja ja poliitikkoja, jotka käyttävät sotaisaa retoriikkaa ja uskovat että sotilaallisella voimalla voisi saavuttaa merkittäviä etuja muiden kustannuksella. Ei voi. Sotilaallinen voimankäyttö ei tuota kenellekään kestävää pysyvää etua, vain hetkellistä voimantunnetta. Esim. Krimin valtaus lisäsi Putinin suosiota hetkellisesti, mutta ei tuottanut mitään hyvää tavalliselle venäläiselle. Se ei kuitenkaan sulje pois, etteikö pitäisi varautua perinteiseen voimapolitiikan käyttöön, mutta pitää ymmärtää, että sotilaallinen uhka ei ole suurin uhkamme. Pitäisi pystyä osoittamaan, että voimapolitiikalla ei saavuteta mitään kestäviä etuja.

Ilmastopakolaisuutta ei mikään valtio ei pysty yksinään ratkomaan


Jokisipilä korosti myös kansainvälisen yhteistyön tärkeyttä. Mikään valtio ei pysty yksinään ratkaisemaan edessä olevia ongelmia, siksi yhteistyö on ehdoton edellytys maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseksi. Ilmastopakolaisuus on yksi suurimmista kysymyksistä ja mikäli emme pysty tarttumaan ilmasto-ongelmiin ja krooniseen poliittiseen epävakauteen, erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä, eivät ongelmat katoa minnekään, päinvastoin, ne kasvavat.

Jokisipilän mukaan vuoden 2015 pakolaisvirta Eurooppaan oli vain alkusoittoa sen rinnalla mitä tulemme näkemään, jos emme tartu ponnekkaasti käsillä olevien ongelmien alkulähteisiin emmekä hoitaisi ainoastaan seurauksia. Meidän pitäisi myös ymmärtää laajentaa turvallisuusnäkökulmaamme niin, ettemme keskittyisi ainoastaan sotilaallisiin uhkakuviin.

Globalisaatio on tuonut esiin sen, kuinka surkean pieni yksi kansallisvaltio, tai jopa EU, on maailmanlaajuisten uhkakuvien edessä. Maailmalla on havaittavissa trendi, jossa korostetaan omia kansallisia vahvuuksia ja halutaan käpertyä sisäänpäin sen sijaan, että lähdettäisiin laajaan yhteistyöhön. Halutaan ikään kuin palata ajassa taaksepäin.

Afrikan väestöräjähdys ja ilmastopakolaisuus


Haavisto oli puhunut aiemmassa tilaisuudessa Afrikasta ja hieman epätavallisesta näkökulmasta eli millainen on Eurooppa afrikkalaisten silmin. Afrikassa on trendejä, joista meidän pitää olla huolissaan, suurin niistä on tietysti ilmastonmuutos, joka koettelee Afrikkaa tyystin eri tavalla kuin vaikkapa Suomea. Ihmiset joutuvat lähtemään pois elinkelvottomalta kotiseudultaan hakemaan parempaa elämää muualta.

Toinen huolenaihe on Afrikan valtava väestönkasvu. Väkimäärän ennustetaan lisääntyvän tämän päivän miljardista neljään miljardiin vuoteen 2100 mennessä. Väestöräjähdys tuo väistämättä ongelmia esim. koulutuksen ja työpaikkojen tarjonnassa. Niiden puute aiheuttaa kaupungistumista, slummiutumista ja sosiaalista kurjuutta. Epätoivoiset ihmiset hakevat turvaa sieltä mistä saavat ja usein turvaa antavat äärijärjestöt.

Seurauksena radikalisoitumista


Radikalisoituminen on usein olosuhteiden pakosta johtuva seuraus ja tämä heijastuu myös Afrikan ulkopuolelle. Marginalisaatio eli yksilön tai ryhmän työntäminen reunoille pois yhteiskunnan ytimestä, on yleismaailmallinen ilmiö ja kasvava ongelma myös Afrikassa. Esim. Keski-Afrikan tasavallassa sanotaan, että tsadilaiset ovat olleet täällä vasta sata vuotta, menkööt kotiinsa. Mikä siis on se aika, jolloin ihmisen katsotaan olevan oikeutettu kansalaisuuteen maassa, jossa hän, hänen vanhempansa ja jopa isovanhempansa ovat syntyneet?

Samanlaista ihmisten kastijakoa ja suoranaista rasismia tapahtuu muuallakin, viimeisimpänä maailman tietoon on tullut rohingya-vähemmistön kohtelu Myanmarissa. Siksi olisi tärkeää pureutua ongelmien alkuläheisiin ja auttaa näitä maita esim. kehitysyhteistyörahoitusta kasvattamalla, nyt sitä on sen sijaan vähennetty. Rauhoittamalla tilannetta köyhissä maissa, rauhoitamme sitä myös Euroopassa.

Sotilaallisen konfliktin hyödyt?


Haavisto oli eri mieltä Tuomiojan kanssa siitä, saako sotilaallisella konfliktilla hyötyjä. Hyötyjä ei hänen mukaansa pitäisi aina mitata vain taloudellisten hyötyjen näkökulmasta, sillä henkiset hyödyt kuten arvot, kunnia, kasvojen säilyttäminen ja omasta mielestä oikeassa oleminen ovat myös tärkeitä. Venäjällä valloittaja on perinteisesti saanut nimensä perään sanan ”Suuri” ja se ehkä viehättää myös Putinia.

Tuomioja muistutti yhdestä turvallisuusuhasta, joka kannattaa pitää mielessä eli joukkotuhoaseet. Ydinaseriisunta ei ole kehittynyt juuri mihinkään, koska ydinasevaltiot haluavat pitää kiinni aseistaan. Yksi edistysaskel on kuitenkin saavutettu eli täydellinen ydinasekieltosopimus, jonka on allekirjoittanut 80 maata ja sopimuksen uskotaan tulevan voimaan jossain vaiheessa. Kiellon seurauksena aseiden määrä ei ole vähentynyt, mutta se antaa tärkeän signaalin siitä, että ihmiset haluavat ydinaseettoman maailman.

Ydinasekieltosopimuksessa Suomi ei ole mukana


Suomi ei toistaiseksi ole näiden allekirjoittajien mukana. Virallisen selityksen mukaan se on ristiriidassa ydinsulkusopimuksen kanssa, epävirallinen kysymys on se, haluaako Suomi pitää portin auki Natoon. Sopimuksen allekirjoituksen pelätään heikentävän tätä mahdollisuutta. USA on jo painostanut esim. Ruotsia, jotta se ei liittyisi sopimuksen puoltajiin, mikä on erikoista varsinkin, kun Ruotsi oli itse mukana neuvottelemassa tätä sopimusta.

Tuomioja muistutti, että oli liittoutumisesta mitä mieltä tahansa, on jokseenkin typerää laskea maan puolustaminen ydinaseiden varaan, olivat ne sitten omia tai jonkun muun valtion. Ydinsodassa ei ole muita kuin häviäjiä.

Itämeren valtioiden rajat säilyvät avoimina


Jokisipilä otti kantaa yleisökysymykseen eli Itämeren rajojen mahdolliseen sulkemiseen. Hän ei usko siihen mentävän eikä myöskään usko EU:n pääsevän kovinkaan helposti yksimielisyyteen pakolaispolitiikasta. Hän korosti, että vaikka ilmastonmuutosta ei tulisikaan, niin valtava väestönkasvu aiheuttaa painetta ihmisten siirtymisestä Afrikasta muualle ja EU ei välttämättä selviä tästä yksin. Rajojen sulkeminen on taas seurausten, ei syiden hoitamista.

Tuomioja otti kantaa rajojen sulkemisen taloudellisiin vaikutuksiin. Hän myös muistutti, että pakolaisuus ei välttämättä ole se suurin ongelma, jonka joudumme ilmastonmuutoksen myötä kohtaamaan. Tämä kesä näytti jo sen, miten ihminen on voimaton luonnonoikkujen edessä. Ns. poikkeukselliset sääilmiöt kuten myrskyt, tuulet ja kuivuuskaudet johtavat nekin turvallisuuden heikkenemiseen.

Haavisto otti omalta osaltaan kantaa Euroopan rajojen sulkemiseen. Esimerkkinä hän mainitsi Puolan, Unkarin ja Italian, jotka antavat omalla esimerkillään ymmärtää, että emme sittenkään ole samassa veneessä. Tilanteet vaihtelevat ja poikkeustilanteisiin pitää pystyä reagoimaan. Vuonna 2015 Venäjän yli tulevat turvapaikanhakijat aiheuttivat juuri tällaisen poikkeustilanteen, jonka Haavisto katsoo olleen junailtu jollain tavalla, koska Venäjä halusi testata Suomen rajan toimivuutta.

Hänen mielestään Venäjä on kyllin vauras maa pitämään huolta niistä pakolaisista, joita maassa on, Suomeen niitä ei tarvitse lähettää. Poikkeuksiakin tietysti on eli jos maahan pyrkii tsetseenejä, seksuaalivähemmistöön kuuluvia tai jehovantodistajia, on heidän turvallisuusasiansa käsiteltävä asiaankuuluvalla tavalla.

Uhkana ihmisten syrjäytymiskehitys - elämisen edellytysten puute ja tulevaisuuden näköalattomuus


Sisäisistä uhista puhuttaessa Tuomioja mainitsi, että poliisilla on siitä oma vankka mielipiteensä ja jo vuosien ajan on kerrottu, että suurin sisäinen turvallisuusuhka maassamme ovat nuoret syrjäytyneet miehet. Suomalaiset poliisit saivat myös kehuja, sillä Tuomioja totesi suomalaisen poliisin olevan keskimäärin fiksu.

Jokisipilä muistutti, että menestyneen yhteiskunnan tuntomerkit eli toimiva oikeusvaltio, luottamus kanssaihmisiin ja valtiollisiin instituutioihin sekä sosiaalisen nousun väylien mahdollisuus olisivat mahtavia vientituotteita, mikäli niitä pystyttäisiin esim. Lähi-Itään viemään. Oikeusvaltiokehitys on kuitenkin huolestuttava jopa osassa EU-maita.

Luottamus valtiollisiin instituutioihin on joissain maissa täysin kuralla ja jos sosiaalisen nousun väylät on tukittu, tulemme näkemään yhä enemmän Eurooppaan pyrkijöitä. Niitä, joilla ei ole omassa maassaan minkäänlaista positiivista tulevaisuutta näköpiirissä. Afrikassa jo hyvin monella on älypuhelin, joten he näkevät helposti ja nopeasti miltä elämä Euroopassa näyttää. Tämä toimii työntötekijänä parempaa elämää etsiville.

Ihmisten liikkuvuus on myös voimavara


Tuomioja muistutti, että muuttoliikkeet ovat aina olleet olemassa, toive paremmasta elämästä ajoi kymmeniä tuhansia suomalaisia aikoinaan esim. Amerikkaan. Nyt maailmassa on noihin aikoihin verrattuna kymmenkertainen määrä ihmisiä, liikkuminen on helppoa ja nopeaa ja kun vielä tieto kulkee reaaliajassa, on aiemmin luonnolliseksi koettu ihmiskunnan kehitys muodostunut asiaksi, joihin valtioiden pitäisi puuttua ja sopia yhteiset pelisäännöt ihmisten liikkuvuudelle. 

Tuomioja halusi muistuttaa, että ihmisten liikkuvuus on ollut myös suunnaton voimavara ja ilman sitä mekin eläisimme varsin ankeissa olosuhteissa.

Parantavatko markkinat maailman - sääntelyn tarve?


Yleisöstä kysyttiin yritysten vaikutusta ympäristöön. Elina Sandelin kiteytti kysymyksen lyhyesti: Parantavatko markkinat maailman. Tuomiojan mielestä jokainen yritys ja jokainen yksilö on vapaa valitsemaan toimiiko ympäristöä kunnioittavalla tavalla vai jättääkö ongelmat muiden hoidettavaksi.

On kuitenkin asioita, jotka pitää hoitaa kansainvälisillä säännöksillä. Mutta voi toimia myös yleisten sääntöjen vastaisesti, silti lakien mukaan. USA:ssa monet paikallisyhteisöt, osavaltiot ja kunnat ovat Trumpin ilmastosopimuksista irtautumisesta huolimatta lähteneet etsimään ympäristöystävällisempiä keinoja esim. energiantuotantoon, eikä valtiovalta voi niitä estää.

Kestävä hyvä elämäntapa?


Jokisipilä kritisoi tapaamme pitää materiaaliseen kulutukseen perustuvaa elämäntapaa ihanteena. Jos maailman kaikki 7,5 miljardia ihmistä saisivat saman elintason mikä meillä on, olisi se maapallon kannalta kestämätöntä. Sitä kaikki kuitenkin tavoittelevat.

Voisiko yrityksillä olla tässä rooli kääntää näkemyksemme siitä millaista on hyvä elämä? Löytyisikö sellainen yritys, joka pystyisi myymään ajatuksen siitä, että juuri ympäristöä vähemmän kuormittava elämäntapa olisikin tavoiteltavaa?

Tuomioja totesi, että köyhien maiden ihmiset voivat saavuttaa korkeamman elintason paljon pienemmällä saastuttamisella, millä me olemme sen saaneet. Meillä on ollut radiot, stereot, telkkarit, lankapuhelimet ja laskukoneet. Nyt isoja laitemöhkäleitä ei tarvita, älykännykällä voi hoitaa melkein kaikki em. laitteiden toiminnot. Kasvun aikaansaamiseksi tarvitaan myös huomattavan paljon vähemmän energiaa mitä tarvittiin 50 vuotta sitten. Silloin 1 %:n kasvun saavuttamiseen tarvittiin 4 %:n lisäys energiankulutukseen, tänä päivänä 1 %:n kasvu saadaan aikaan 0,25 %:n energiankasvulla.

Haavisto oli aikanaan ympäristöministerinä ja ilmastoneuvotteluissa valtioiden eri kannat tulivat aina hyvin esiin. USA:n mielestä valtioiden ei pitäisi puuttua asiaan, sillä eiväthän valtiot saastuta vaan yritykset. Intia taas ehdotti mallia, jossa kaikille ihmisille jaettaisiin päästökiintiö ja jos sitä ei käytä, sen voisi myydä eteenpäin. Teollisuusmaat eivät tietenkään tällaiseen malliin suostuneet.

Ympäristölle parempia ratkaisuja: yritysten, ihmisten vastuullisuutta ja valtioiden sääntelyä


Suomessa ST1, Neste ja Kone ovat lähteneet kirittämään päätöksentekijöitä aloittamalla itse ympäristölle parempien ratkaisujen kehittämisen. Aikoinaan Afrikan ns. veritimanteista nousi niin suuri kohu, että yritykset itse lähtivät hakemaan kestävämpiä ratkaisuja timanttien tuotantoon. Yrityksilläkin on siis oma roolinsa ja omalla toiminnallaan ne voivat vähentää ympäristökuormaa sekä parantaa työntekijöiden olosuhteita.

Tuomiojan mielestä Suomi pystyy lainsäädännöllä puuttumaan ympäristövaikutuksiin. Ongelma on se, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutosta on hillittävä ja sitten seuraavassa lauseessa tulee se mutta; ympäristöä on suojeltava, mutta kohtuuhintaisen energian saanti on turvattava. Nämä kaksi asiaa eivät Tuomiojan mukaan oikein kulje käsi kädessä.

Haaviston mukaan valtion pitäisi myös kohdentaa energiatukensa eri tavalla. Nyt fossiilisia polttoaineita tuetaan enemmän mitä valtio käyttää uusiutuviin energiamuotoihin. Uudet innovaatiot voivat myös olla suurena apuna. Esim. Ilkka Herlin tutkii Paraisilla koetilallaan pellon ja metsän maaperän kykyä sitoa enemmän hiiltä ja Suomesta voisikin Haaviston mukaan tulla uusi hiilensidonnan maailmamestari.

Vastuumme kehitysyhteistyöstä - uusia rahoitusmekanismeja


Sandelin kysyi kansanedustajilta kehitysyhteistyörahasta, jonka määrä pitäisi olla 0,7 % BKT:sta. Tämä hallitus on pienentänyt kehitysyhteistyörahojen määrää. Tuomiojan mielestä onkin perin kummallista, että samaan aikaan kun rahoitusta vähennetään, vaaditaan että ihmisiä pitäisi auttaa siellä mistä he lähtevät. Jokisipilä yhtyi tähän näkemykseen. Haaviston ollessa kehitysyhteistyöministerinä rahoituksessa päästiin yli 0,6 %:n. Se johtui siitä, että hallituskauden alussa päätettiin, että päästöhuutokauppatulot käytetään sataprosenttisesti kehitysyhteistyörahoihin.

Hän ehdottikin, että tuleva hallitus rakentaisi uuden rahoitusmekanismin, esim. keräämällä lentopolttoaineveroa ja ohjaamalla ne varat suoraan kehitysyhteistyöhön. Näin kukaan ei pääsisi valittamaan, että raha olisi itseltä pois.

Jokisipilä totesi, että poliittinen hinta kehitysyhteistyörahojen alentamisesta on kovin pieni. Se on asia, joka ei suututa ihmisiä, eikä poliittinen ura siitä vaarannu. Ihmisiä kiinnostaa eniten oma elinpiirinsä ja niitä koskevat päätökset ja siksi monesti on vaikeaa tehdä näkyväksi se, miksi kehitysyhteistyörahojen maksaminen on tärkeää.

Myös ilmastonmuutos on niin iso asia, että se ei konkretisoidu tavalliselle äänestäjälle, joten sen puolustaminen ei ole vaaliehdokkaalle kovinkaan hedelmällistä, jos miettii äänisaalistaan tulevissa vaaleissa.

Tuomiojan mukaan Jokisipilän näkemys on kovin pessimistinen, sillä ennätyslämmin kesä ja Ruotsin metsäpalot herättivät ihmiset huomaamaan, että ilmastonmuutospuheilla saattaa sittenkin olla katetta ja jotain ehkä on tapahtumassa.

Kirjoittajan kommentti - tarvitaan tekoja, jokaiselta


Jotain on varmasti tapahtumassa, mutta mitä. Vain osaan voimme itse vaikuttaa. 
Keskusteluissa tuli selkeästi esille, että ilmastonmuutos on suurin turvallisuusuhka ja on sanomattakin selvää, että ilman elinkelpoista ympäristöä on jokseenkin hyödytöntä miettiä tulevia talousennusteita.

Meille sanotaan aina: mieti mitä voisit itse tehdä. Parempi olisi sanoa: älä enää mieti, vaan tee.

Kaikki ne keinot, jotka vähentävät ympäristön saastumista, voivat vähentää konflikteja ja siten myös pakolaisuutta. Suosimalla laatua, ei määrää, annamme tukemme yrityksille, jotka huolehtivat ympäristöstä ja maksavat työntekijöille kohtuullista palkkaa.

Vauraammassa valtiossa lapset saavat koulutusta, ajan saatossa tieto korvaa uskomukset ja taas olemme vähentäneet konfliktien ja pakolaisten määrää. Jokaiselle pitäisi olla kristallinkirkasta, että asunnon lämpötilaa kannattaa vähentää vaikka vain asteella, lyhyet matkat kannattaa kävellä tai pyöräillä ja kasvisruokaa voi popsia huoletta useammin, ei ihminen siihen yhteen lihattomaan ateriaan näänny.

Ja lopuksi kannattaa muistaa, että pelko on pään sisällä oleva mielentila. Pelkäämme asioita, joiden todennäköisyys on häviävän pieni. Siihen liittyen Pekka Haaviston muisto 70-luvulta:

”Olimme ystävän kanssa interraililla 70-luvulla. Erityisesti jäivät mieleen juna-asemat Saksassa. Siellä seiniä koristivat etsintäkuulutettujen terroristiepäilyjen kasvokuvat, joihin osan päälle oli vedetty punainen rasti. Se tarkoitti, että epäilty oli saatu kiinni tai hän oli kuollut. Terroristijahtia on ollut aiemminkin ja se oli näkyvää ainakin Keski-Euroopassa. Terrorismi ei ole uusi tämän päivän ilmiö.”

Aiemmin siis terroristeja jahdattiin enemmänkin lännenfilmeistä tutuilla ”WANTED, dead or alive” –tyyppisillä julisteilla, nykyään keinot ovat toiset. Tilastollisesti elämme auvoista aikaa 70- ja 80-lukujen terrorismiin verrattuna. Silloin Euroopassa kuoli vuosittain satoja ihmisiä terroritekojen seurauksena, viime vuosikymmeninä luku on laskenut dramaattisesti. Meillä on siis vielä toivoa paremmasta maailmasta, kunhan ymmärrämme pitää siitä hyvää huolta.


Kristiina Kytöviita on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen varajäsen Turun seudulta

Tilaisuuden ohjelma.




lauantai 12. toukokuuta 2018

Onko parempi olla työtön köyhä vai työllinen köyhä? - ja muita mietteitä työllisyydestä

Vapaus valita toisin yhdistys (VVT) ja Kuntaliitto järjestivät 23.4.2018 seminaarin, jonka ensimmäisen osan otsikko oli ”Työllisyysaste 80 prosenttiin?” Kiinnostavassa keskustelussa yhdeksi teemaksi nousi, onko parempi olla työtön köyhä vai työllinen köyhä. Outo ja paljastava vaihtoehtojen määrittely.

Toisen osan otsikko oli ”Pirkanmaan malli työvoimapolitiikkaan?” Keskustelun keskeinen teema oli työvoimapolitiikalle ehdotettu mullistus. Sellaista ehdotetaan hallituksen esityksissä maakuntauudistukseksi ja kasvupalvelulaiksi.

Seminaarin molemmat osat voi katsoa tallenteena VVT:n YouTube-kanavalta
Seminaarin ohjelman löydät tältä sivulta  

Palkkatuki, ammatillinen koulutus ja välityömarkkinat ratkaisuina


Työllisyysastekeskustelussa työvoiman tarjontaan kohdistuva politiikka sai vahvan (mutta myös kiistetyn) aseman. Siinä painopiste on työttömiin kohdistuneilla kepeillä: työttömyysturvan keston lyhentämisellä ja työttömän toimeentulon heikentämisellä. Korkean työllisyysasteen saavuttamisen ajatellaan edellyttävän sellaisten keinojen käyttöä, jotka ”eivät ole helppoja eivätkä mukavia”. Ei-helpot ja ei-mukavat keinot ovat työttömiin kohdistuvaa keppipolitiikkaa.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan enimmäisajan lyhentämisen on todettu lisäävän työllisyyttä. Ratkaisua tulisi mielestäni kuitenkin etsiä toiselta suunnalta.

Arvelen, että tehokkain keino on palkkatuki, jolla tuetaan julkishallintoa, yrityksiä ja kolmatta sektoria palkkaamaan vaikeasti työllistyviä.

Tehokasta on myös ammatillinen koulutus työllistämisen edistämiseksi sekä välityömarkkinat, esimerkiksi työpajat, joissa työllistetään vaikeasti työllistettäviä. Ne ovat melkein kaikkien työttömien kannalta helppoja ja mukavia. Vankkaa tutkimustietoa väitteeni tueksi sisältyy VVT:n kirjasarjan uutuuteen Jouko Kajanoja (toim.) Työllisyyskysymys.

Työllisyyspalvelut markkinoille: hallituksen kasvupalvelulaki


Hallituksen esitys kasvupalvelulaiksi siirtäisi valtion työvoimahallinnon palvelut maakuntien tehtäväksi. Samalla on tarkoitus muokata uusiksi työvoimapalvelujen tuottaminen.

Lakiesityksen perusteluissa tarkoitus ilmaistaan näin: ”Uudistuksen tavoitteena on siirtää nykyisiä viranomaistehtäviä tuotettavaksi yksityisillä markkinoilla. Tällöin esimerkiksi kaikkia työttömän työnhakijan palveluprosessista tai yrityspalvelusta ei tekisi jatkossa viranomainen. Viranomaisten nykyisin tuottamat voisivat vähentyä 75 prosentilla nykyisestä …”.

Yksityistämisen laajuus olisi esityksen mukaan maakunnan päätettävissä. Perjantaina (4.5.2018) tarkastettiin Helsingin yliopistossa Peppi Saikun väitöskirja "Hallinnan rajoilla - Monialainen koordinaatio vaikeasti työllistyvien työllistymisen edistämisessä". Väitöskirjan keskeinen havainto on se, miten suuri merkitys monialaisilla palveluilla (työllistämistoimenpiteet, kuntoutus ja muu terveydenhoito, koulutus, sosiaalinen tuki …) on vaikeasti työllistyvien työllistämisessä ja miten tärkeää on noiden palvelujen keskinäinen yhteistyö.

Miten se voi toteutua, jos valtaosa työvoimapolitiikan toimeenpanosta siirretään markkinatoimijoille? Ongelma ei ole pieni. Vaikeasti työllistyviä on väitöskirjan mukaan yli 100 000.

Jouko Kajanojadosentti 

Työllisyyskysymys-kirjan toimittaja ja
VVT:n hallituksen jäsen

maanantai 29. toukokuuta 2017

EU:n rahoitusta mietitään uusiksi

EU:n talousarvion rahoituksen perustana oleva ns. omien varojen järjestelmä saattaa mennä lähivuosina uusiksi. Euroopan komission entinen kilpailukomissaari Mario Monti luovutti EU:n rahoitusta tarkastelleen työryhmän raportin tammikuussa Brysselissä.

Raportin sisältöä ei ole toistaiseksi juurikaan käsitelty julkisuudessa.

Työryhmän ehdotukset saattavat saada tulevaisuudessa lisäpontta sen jälkeen kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin Ranskan uudeksi presidentiksi.

EU:n nykyinen rahoitus perustuu pitkälti jäsenmaiden maksuosuuksiin, jotka vastaavat enintään 1,20 prosenttia niiden bruttokansantuotteesta. Nykyistä rahoitusjärjestelmää on pidetty ongelmallisena, koska siitä puuttuu mekanismi jolla ohjata EU:n talousarvion kautta kanavoitavien varojen käyttöä.

Rahoituksen sitominen selkeämmin tiettyihin politiikkatavoitteisiin toisi EU:n toimintaan lisää läpinäkyvyyttä ja tulosvastuuta. Lisäksi se osoittaisi että rahoitus tuottaa selkeää lisäarvoa, joka täydentää jäsenmaiden omia ponnistuksia samoilla toimintalohkoilla.

Työryhmä ehdottaa että EU:n omia varoja tulisi jatkossa suunnata EU:n keskeisten vastuualueiden hoitamiseen, kuten ympäristönsuojeluun ja ilmastonmuutoksen torjuntaan, energian sisämarkkinoiden kehittämiseen sekä jäsenmaiden fiskaalisten erojen kaventamiseen. Jäsenmaiden omaa rahoitusosuutta voisi pienentää vastaavasti.

EU:n talousarvio olisi tarkoitus muuttaa myös nykyistä ymmärrettävämmäksi. Tällä hetkellä rivikansalaisen on vaikea hahmottaa mitä rahoilla saadaan aikaiseksi, ja jäsenmaiden maksuosuudet tuntuvat katoavan EU-molokin kitaan.

Omia varoja koskevan järjestelmän tarkistaminen voisi työryhmän mukaan parantaa sisämarkkinoiden toimivuutta yhtenäistämällä jäsenmaiden verotusta esimerkiksi arvonlisäveron ja yhteisöveron osalta. Se mahdollistaisi myös uudenlaisten ohjauskeinojen käyttöönoton, joilla voisi edistää oikeudenmukaisempaa verotusta ja torjua yhtiöiden harjoittamaa verosuunnittelua.

Muita työryhmän ehdottamia vaihtoehtoja ovat mm. hiilidioksidivero, sähkövero, fossiilisista polttoaineista perittävät maksut sekä välillinen vero EU:n ulkopuolella tuotetuille tuontitavaroille, joilla on korkeat päästöt.

Ilmastonmuutoksen torjunnan ohella omien varojen kautta rahoitettavia, jäsenmaiden yhteistä etua edustavia toimintalohkoja voisivat olla EU:n sisäistä ja ulkoista turvallisuutta, tutkimusta ja puolustusta edistävät toimet.

Työryhmän esitys siirtyy seuraavaksi EU:n toimielinten jatkovalmisteluun. Omia varoja koskeva uudistus on tarkoitus ottaa käyttöön tulevasta EU:n rahoituskehyksestä (2021-2027) päätettäessä.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja.

Lisätietoa EU:n budjetista

torstai 4. toukokuuta 2017

Pariisin tavoite karkaamassa ulottumattomiin

Science-lehti julkaisi toukokuussa kiinnostavan raportin Pariisin ilmastosopimuksen edellyttämistä toimista maailmalla. Joukko eurooppalaisia tutkijoita päätti selvittää mitä joulukuussa 2015 allekirjoitetun sopimuksen toteuttaminen edellyttäisi käytännössä. Tulokset ovat hämmentäviä.


Raportista laaditusta yhteenvedosta käy ilmi että kansainvälinen yhteisö on kaukana Pariisin sopimuksen tavoitteista. Niiden saavuttaminen edellyttäisi seuraavia toimenpiteitä:

Energiantuotannon ja teollisuuden hiilipäästöt olisi puolitettava kerran kymmenessä vuodessa seuraavan 30 vuoden ajan. Toisin sanoen, nykyiset päästöt olisi puolitettava vuoteen 2030 mennessä. Sen jälkeen vuoden 2030 päästöt olisi puolitettava vuoteen 2040 mennessä. Ja sama uudelleen vuoteen 2050 mennessä.

Vastaavasti maan muokkauksesta – kuten maa- ja metsätaloudesta – aiheutuvat nettopäästöt olisi saatava nollaan vuoteen 2050 mennessä. Tämä pitäisi tehdä samaan aikaan kun maapallon väestömäärä ja ruuantarve kasvavat.

Samalla ihmiskunnan tulisi lisätä voimakkaasti ilmakehässä olevan hiilidioksidin talteenottoa. Vuoteen 2050 mennessä meidän tulisi kyetä sitomaan 5 gigatonnia hiiltä vuodessa – toisin sanoen kaksi kertaa enemmän kuin mitä kasvillisuus ja maaperä tekevät tällä hetkellä maailmassa.

Tutkijoiden mukaan Pariisin sopimuksen toimeenpano edellyttäisi seuraavia välitavoitteita:

2020 mennessä

Kaikki maat luopuvat fossiilisten polttoaineiden tuista, jotka ovat tällä hetkellä 500 miljardin dollarin luokkaa vuodessa. Lisäksi niiden tulisi luopua uusien hiilivoimaloiden käyttöönotosta, pyrkiä hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä sekä ottaa käyttöön politiikkatoimia, kuten hiiliperusteisia maksuja ja puhtaan sähkön standardeja, jotka ohjaavat investointipäätöksiä yhteiseen suuntaan.

Vuoteen 2020 mennessä jokaisella kaupungilla ja suuremmalla yhtiöllä maailmassa tulisi olla hiilettömyyteen tähtäävät strategiat käytössä.

2020-2030

Hiilidioksidin hinnoittelun tulisi laajentua siten että se kattaisi käytännössä talouden kaikki tasot. C02-tonni maksaisi tuolloin keskimäärin 50 dollaria – eli noin kymmenen kertaa enemmän kuin tällä hetkellä.

Samaan aikaan energiatehokkuutta koskevat ohjelmat lyövät itsensä läpi kaikkialla yhteiskunnassa. Hiilivoiman käyttö ajetaan teollisuusmaissa alas, ja sen merkitys muissa maissa laskee voimakkaasti. Teollisuusmaat eivät enää myy lainkaan polttomoottoreilla toimivia autoja vuoden 2030 jälkeen. Henkilöautoilu muuttuu laajalti sähköiseksi, ja monet lyhyen matkan lentoyhteydet korvataan luotijunilla.

Lisäksi puhtaan energian tutkimukseen käytetyt resurssit kasvavat voimakkaasti ja ne keskittyvät erityisesti uuden akkuteknologian kehittämiseen, CCS-teknologian kulujen karsimiseen, teräksen ja betonin tuotannon vähäpäästöisyyden kehittämiseen, kestävän kaupunkisuunnittelun ja älykkään sähkönsiirtoteknologian edistämiseen sekä lentoliikenteen päästöjen leikkaamiseen.

2030-2040

Vuosikymmenen aikana teknologinen kehitys puhtaan energian saralla alkaa tuottaa hedelmää. Monet pohjoismaat ovat siirtyneet hiilivapaisiin sähköverkkoihin, ja suuri osa kuljetuksesta, lämmityksestä ja teollisuudesta on sähköistetty. Polttomoottoreilla toimivat autot ovat käymässä vähiin, ja merkittävä osa lentoliikenteestä perustuu biopolttoaineille tai vedylle.

Uudet rakennukset ovat pitkälti hiilineutraaleja, ja päästöttömien keinojen käyttö teräksen ja betonin tuotannossa on yleistä. Samaan aikaan ihmiskunta sitoo 1-2 gigatonnia hiiltä ilmasta joka vuosi, ja hiilen sidontaa pyritään edelleen kehittämään.

2040-2050

Vuosikymmenen alkuun mennessä useimmat eurooppalaiset maat ovat lähes hiilivapaita, ja suuri osa muista maista lähestyy tavoitetta vuosikymmenen loppuun mennessä. Energiantuotannossa ei synny juuri lainkaan hiilipäästöjä, joskin maakaasu toimii edelleen varalähteenä kriisitilanteiden varalta.

Hiiltä tulisi tuolloin sitoa ilmakehästä yli 5 gigatonnia vuodessa. Tavoite voi osoittautua ongelmalliseksi, mikäli se aiotaan saavuttaa esimerkiksi bioenergian tuotannossa syntyvää hiilidioksidia sitomalla ja varastoimalla. Mittakaava on yksinkertaisesti mahdoton, jos meidän on samaan aikaan tarkoitus ruokkia lähes 9 miljardia ihmistä. On siis todennäköistä että hiilipäästöjä energiantuotannossa ja teollisuudessa joudutaan leikkaamaan vielä nopeammin kuin mitä tutkijoiden tiekartassa ennustetaan.

Raportin sisältö pökerryttää jo sen vaatimustason vuoksi. Tällä hetkellä ei ole mitään merkkejä että kansainvälinen yhteisö olisi tiedostanut Pariisin sopimuksen toimeenpanon käytännön haasteita. Niiden sisäistäminen edellyttäisi asian käsittelyä kaikilla tasoilla, kuten YK:n ja EU:n toimielimissä, kansallisissa parlamenteissa ja kunnallisissa päätöksentekoelimissä.

Pariisin ilmastokokouksen jälkeen moni kuvitteli että ilmastonmuutoksen ongelma on saatu ratkaistua.  Tosiasiassa kaikki käytännön toimenpiteet jäivät tuolloin vielä avoimiksi. Puolitoista vuotta myöhemmin ongelman mittasuhteet ovat vähitellen valkenemassa. Kyse on suurimmasta haasteesta, jonka ihmiskunta on kohdannut.

Eero Yrjö-Koskinen
Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Arviointia osallistumistulosta: Jouko Kajanoja Vapaus valita toisin ry:n blogissa

Raivio Osallisuuden kolmio, THL
Helmikuun alussa 2017 julkaistiin raportti osallistumistulosta, kirjoittajina Heikki Hiilamo, Kathrin Komp, Pasi Moisio, Thomas Babila Sama, Juha-Pekka Lauronen, Aasa Karimo, Päivi Mäntyneva, Antti Parpo & Henri Aaltonen: Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia.
Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 18/2017. 

Raportti sisältää suuntaviivat osallistumistulon toteuttamiseksi. Esitän alla tulkinnan ja arvion ehdotuksesta.

Työttömän ja virkailijan sopimus osallistumisen tavoista

Osallistumistulo olisi työttömän ja virkailijan sopimus. Siinä työtön sitoutuu tekemään yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa, kuten järjestötyö, koulutus, opiskelu, läheisten hoito, pienimuotoinen työ ja vastaava toiminta, joka ei korvaa palkkatyötä, ja saa vastapainoksi aktiivisen osallistumistulon. Osallistava toiminta voi olla työttömän oma ehdotus. Se olisi toivottavaa. Virkailijalla olisi myös lista mahdollisista osallistavista toiminnoista. Sopimuksen toteutumisesta käytäisiin uusi keskustelu esimerkiksi kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkään työmarkkinatuella olevat osallistumistulon piiriin

Pitkään työmarkkinatuella olleet siirtyisivät osallistumistulolle. Raportti ei sisällä tarkennusta, kuinka pitkän työmarkkinatukijakson tulee olla. Näin ansiosidonnaisella työttömyysturvalla olevat eivätkä siltä vasta pudonneet tulisi osallistumistulon piiriin. Aktiivinen osallistumistulo olisi työmarkkinatuen suuruinen ja sitä voitaisiin täydentää ehkäisevällä toimeentulotuella, joka kattaisi sovitun osallistumisen aiheuttamia kustannuksia.

Osallistumistuloon ei siis liittyisi kuntouttavaan työtoimintaan automaattisesti kuuluvaa työmarkkinatuen lisäksi maksettavaa yhdeksän euron päivittäistä kulukorvausta. Ehkäisevä toimeentulotuki voisi osallistumistulossa kattaa esimerkiksi sovitun toiminnan edellyttämiä matkakuluja. Osallistumistulo korvaisi kokonaan tai osittain nykyisen kuntouttavan työtoiminnan.

Jos osallisuustehtävästä kieltäytyy siirtyy passiivituelle

Jos työtön ja virkailija eivät pääse yhteisymmärrykseen molemmin puolin hyväksyttävästä osallisuustehtävästä, työtön putoaa passiiviselle osallistumistulolle, joka on toimeentulotuen perusosa, jota ei kuitenkaan vähennä varallisuus eikä puolison tulot. Kirjoittajat ehdottavat myös, että osallistumistoiminnasta kieltäytyminen ei johda toimeentulotuen alentamiseen sanktiotoimena, kuten nyt voi tapahtua kuntouttavasta työtoiminnasta kieltäytyessä.

Osallistumistulosta - vallankäyttöä ja neuvonpitoa osallistumisen merkityksestä  

Osallistumistulossa säilyisi nykyinen työmarkkinatuen mahdollisuus saada enintään 300 euroa kuussa ansiotuloja niiden vähentämättä osallistumistuloa. Tekijät puoltavat 300 euron suojaosuuksien nostamista osallistumistulossa.

Aktiivisen osallistumistulon vastineeksi hyväksyttävä toiminta jää yksilöllisesti sovittavaksi. Sen tulee olla työttömän taitoja kehittävää ja/tai työttömän kannalta mielekästä ja yhteiskunnan kannalta hyödyllistä. Tekijät esittävät keskustelua ja jatkovalmistelua asiassa ja niiden pohjalta tehtäviä täsmennettyjä ohjeita.

Toisaalta osallistumistulojärjestelmä perustuu luottamukseen työttömän ja virkailijan välillä. Virkailija olisi melkoinen vallankäyttäjä. Toisaalta menettely loisi edellytyksiä työttömän ja virkailijan dialogille ja työttömän omia pyrkimyksiä tukeville ratkaisuille.

Osallistumisratkaisujen hakeminen yhteistyössä sosiaalivirkailijan kanssa

Osallistumistuloa saava pysyisi edelleen työttömänä työnhakijana. Osallistumistulo hoidettaisiin kuitenkin sosiaalityön puitteissa ja siten sitä hoitaisi kunta ja 2019 alkaen maakunta ja se olisi sosiaalivirkailijan ja työttömän eikä työvoimaneuvojan ja virkailijan sopimus. Aiheuttaako ongelmia se, että työnhakija on osallistumistulon saajana sosiaaliviranomaisten asiakas ja samalla työnhakijana työvoimaviranomaisten asiakas?
Vaikutukset julkisiin menoihin

Osallistumistulo edellyttäisi sosiaalityöltä melkoista panosta. Kirjoittajat toteavat asiasta: ”… malli sisältää etuuksien saajille suunnattuja, nykyistä laajempia palveluita, jotka vaatisivat nykyistä enemmän resursseja … ”, mutta toteavat myöhemmin, että ”Kevyessä toteutuksessa julkiset menot voisivat vähentyä kokonaisuutena, runsaasti palveluita tarjoavassa mallissa on todennäköistä, että julkiset menot hieman kasvaisivat ainakin alkuvaiheessa ...” 

Julkiset menot vähenevät, kun ehdotettu ratkaisu siirtää aktiivisesta osallistumistulosta kieltäytyviä työmarkkinatuen saajia passiiviselle osallistumistulolle eli pelkän toimeentulotuen piiriin. Vähennys ei kuitenkaan ole suuri, sillä todennäköisesti valtaosa passiiviselle osallistumistulolle siirrettävistä on jo toimeentulotuen piirissä. Arvion mukainen ”hieman kasvavat menot” ei vaikuta realistiselta, mikäli osallistumistulon kunnolliseen toteutukseen varataan riittävät määrärahat. Osallistumistulo edellyttäisi melkoista virkailijakunnan lisäystä.

Vaikutukset työttömän toimeentuloon

Osallistumistulon vaikutuksia työttömien toimeentuloon on erittäin vaikea arvioida, ellei sen toteuttamisessa olevia avoimia kysymyksiä määritellä tarkemmin. Arviot osallistumistulon välittömistä vaikutuksista työttömän tuloihin edellyttävät mikrosimulointia. Valtaosa pitkäaikaistyöttömistä saa toimeentulotukea ja se vaikuttaa suuresti osallistumistuloa saavan tuloon. Merkittävimmät vaikutukset tulevat osallistumistulon vaikutuksista pitkäaikaistyöttömän elämänhallintaan ja työllistymiseen.

Jatkovalmistelua ja kokeilulla kokemuksia

Kirjoittajat esittävät, että osallistumistulon suunnitteluun tulisi ottaa mukaan muun muassa pitkäaikaistyöttömien edustajia.

Kirjoittajat esittävät osallistumistulon toteuttamisen aloittamista kokeiluilla. ”Osallistumistuloa voidaan ensin kokeilla sosiaalityön uutena toimintamuotona, ilman työmarkkinatukeen tehtäviä muutoksia.” Se tuntuukin suositeltavalta ottaen huomioon monet hyvin avoimet asiat osallistumistulon toteuttamisessa.

Arviointia ehdotetusta osallistumistulosta


Selvityksen sisältämä ehdotus on suuntaa-antava, joka jättää monet toteutukseen keskeisestikin vaikuttavat ratkaisut avoimiksi. Kirjoittajat pohtivat vaihtoehtoisia toteuttamistapoja.

Ehdotuksen välittömiä vaikutuksia eri asemissa olevien pitkäaikaistyöttömien toimeentuloon voidaan arvioida vasta toteuttamistapojen tarkemman määrittelyn myötä. Selvityksen sisältämä ehdotus on niin yleisluonteinen, että siihen on vaikea ottaa kantaa.

Osallistumistulo voi olla vuorovaikutteinen lisä sosiaali- ja työvoimapolitiikkaan, joka avaa työttömille työnhakijoille ja työvoimasta syrjäytyneille nykyistä laajemmin yhteiskunnallisen osallistumisen ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksia. Se olisi yksi väline monen muun sosiaali- ja työvoimapoliittisen välineen joukossa ja voisi saada omassa kohderyhmässään hyvää aikaan. Osallistumistulosta syntyisi merkittävä palvelukokonaisuus.

Osallistumistuloa voisi lähestyä aloittamalla kokeilulla, jossa pitkään työttöminä tai työvoiman ulkopuolella oleville vapaaehtoisille maksettaisiin osallistumissopimusta vastaan työmarkkinatukea ja nykyisen kuntouttavan työtoiminnan mukaista kulukorvausta.
Lisäksi ehkäisevällä toimeentulotuella korvattaisiin osallistavan toiminnan aiheuttamia kulukorvauksen ylittäviä lisämenoja, kuten nyt voidaan tehdä kuntouttavan työtoiminnan matkakulujen suhteen. Osallistumissopimus voitaisiin arvioida ja tarkistaa esimerkiksi kuuden kuukauden välein.

Kokeilussa ei puututtaisi muulla tavoin sosiaaliturva- ja työvoimapolitiikkaan eli muu jäisi ennalleen eikä ehdotettua passiivista osallistumistuloa otettaisi käyttöön. Tällöin kokeilu ei heikentäisi kenenkään asemaa.

Mahdollinen kokeilu valmisteltava perusteellisesti

Kokeilu edellyttäisi perusteellista valmistelua. Olisi määriteltävä, kuinka pitkää työttömyyttä tai työvoiman ulkopuolella oloa ja mitä muita ehtoja kokeiluun osallistuminen edellyttäisi. Olisi määriteltävä hyväksytyt osallistumisen muodot (hoiva, järjestötyö, opiskelu ja itsensä kehittäminen yms.) ja tehtävä listoja mahdollisista osallistumisen järjestäjistä. Paljon muutakin pitäisi määritellä. Olisi valittava kokeiluun oikeutetut. Luulisin, että tähän sopisi hyvin muutama kokeilukunta ja tutkimuksessa niille verrokkikuntia.

Kokeilusta saatujen kokemusten ja muun keskustelun myötä päätettäisiin jatkotoimista.
Hallitus/ministeriö saattavat olla rakentamassa selvityksen pohjalta ehdotusta. Sellaista saatetaan pohjustaa pian tulevassa hallituksen puoliväliriihessä. Osallistumistulosta voi tulla poliittisesti iso juttu. Osallistumistulosta voisi saada lupaavan uuden ennakkoluulottomasti osallistumista ja dialogisuutta edistävän välineen sosiaalityöhön. Se vaatisi myös riittävää satsausta sosiaalityön henkilöresursseihin.

Pelkään kuitenkin, että vastikkeellisuuden ajatus ja menojen leikkaus ovat hallituksen piirissä niin vahvoilla, että tuloksena on pikemminkin pitkäaikaistyöttömien kepittämistä. Kunpa olisin väärässä.


Jouko Kajanoja, 
Kirjoittaja on VTT, ekonomi ja sosiaalipolitiikan dosentti.

Hän on Vapaus valita toisin yhdistyksen hallituksen jäsen.


11.4.2017 Työllisyys-seminaarisarjan seminaarissa keskusteltiin mm.osallisuustulosta -linkki seminaarin uutiseen



torstai 9. maaliskuuta 2017

Raimo Sailaksen subjektiivinen henkilökuva - ei talouspolitiikan oppikirja

Jarkko Vesikansan kirjoittamassa (2016) Raimo Sailaksesta kertovassa kirjassa tulee hyvin kuvatuksi maamme vaihtoehdottomuuden talouspolitiikka. Kirjassa pragmaattiseksi kuvattu suomalainen talouspoliittinen linja jopa rinnastetaan paasikiviläiseen maantieteelliseen faktaan Suomen ulkopolitiikan viisauden kannalta - ja eihän järkevälle suhtautumiselle voi olla vaihtoehtoja. 

Kirja on merkittävän vaikuttajan Raimo Sailaksen henkilö- ja työhistoria.  Kirjassa on kaksi punaista lankaa: Toisaalta kirjassa kerrotaan paljolti Sailaksen omalla suulla ja tuodaan esiin hänen oma tulkintansa aikojen tapahtumista. Tällä tavoin kirja on näkökulmaltaan luonnollisesti subjektiivinen. Tällaisena kirja on myös mitä mielenkiintoisin kuvaus Suomesta. Toisaalta kirja on edellisen subjektiivisuuden lisäksi kirjoittajan taholta selvästi fanittava, kirjan kohteen sankaruutta korostava.  Tämä näkökulma herättää kysymyksiä.

Kolme lamaa ja valittu talouspolitiikan oppi

Kirjan ytimessä ovat kolme lamaa ja kirjan sankarin panos lamoista nousemisessa. Kirjassa ylistetyn suomalaisen talouspolitiikan tienviitat juntattiin pysyviksi jo ensimmäisessä 1970-luvn öljykriisin jälkeisessä kriisissä. Talouspolitiikan pääpilarit olivat yritysvetoinen elvytys, joka sisälsi työantajamaksujen alentamista, investointeihin kannustavia veroratkaisuja, kustannus- ja palkkakehitystä hillitsevät toimet sekä julkisen kysynnän rajoittaminen.  

Talouspolitiikan oppi sisälsi myös devalvaation vastustamisen ja sen sijaan sisäiseen tasapainoon pyrkimisen.  Kuitenkin 1970-luvun kriisissä jouduttiin kolmasti devalvaatioon.  Kun kriisistä jälkeen arvioitiin talouspolitiikan tuloksellisuutta, itsesuggestion tapaan kriisistä ulospääsy ja kasvun käynnistyminen luettiin etupäässä aktiivisesti toteutettujen toimien ansioksi, kuten yritysvetoinen elvytys ja kustannuskilpailukyvystä huolehtiminen ml. julkisen talouden kireys.

Tämä tulevina lama-aikoina toistuva suomalaiseksi talouspolitiikan opiksi kiteytyvä malli on vaihtoehdottomuuden oppi.  Tämän yhden totuuden noudattamisen välttämättömyys rinnastuu kirjassa Suomen maantieteelliseen asemaan: ”Ennen kaikkea Suomi yritti noudattaa talous- ja yhteiskuntapolitikassa samaa tosiasioiden tunnustamisen oppia kuin ulkopolitiikassa” (s. 237).

Yhden totuuden oppi saa kirjassa positiivisia luonnehdintoja: pragmaattisuus, terve talouden hoito ja käytännöllinen ajattelu.  Se ei ole teoreettista, ismeihin perustuvaa akateemista ”hokkuspokkus- temppuilua” (s.396). Kirjassa linja saa myös luonnehdinnan kameralismi: ”Sailastakin puhdasoppisempaa kameralistista linjaa edusti aikanaan Väinö Tanner” (s. 370).  Jos talouspolitiikassa poliittisista syistä (!) oppiin sekoittui hieman keynesiläisiä painotuksia, Sailas oli tyytyväinen siihen, että kokonaisuutena vallalla oli käytännöllinen ajattelumalli.

Näin kiteytyvän suomalaisen talouspolitiikan mallin piirteet tulevat kirjassa hyvin esiin, kun kuvataan näkemyseroja toisen valtiovarainministeri Arja Alhon kanssa: ”Alho pyrki talouspoliittisessa ajattelutavassa siirtymään tiukan monetaristisesta ajattelutavasta enemmän kasvua aikaansaavaan ja työttömyyttä alentavaan endogeenisen kasvun malliin” (s. 398).  Akateemisten piirien lisäksi muitakin vaihtoehdon esittäjiä on ollut, mutta heidät on Suomessa hiljennetty ja vaadittu asettumaan vallitsevan linjan pragmaattisuuden, terveen taloudenhoidon ja realismin taakse ja unohtamaan teoriat, ismit ja hokkuspokkustemput. 

Työttömyyden hoito

Vastaava linjaero tulee esiin 1990-luvulla tehdyn työllisyysraportin kohdalla, kun työttömyys oli jäänyt korkealle tasolle.  Sailaksen vetämä työllisyysryhmä päätyi tuloverotuksen, työnantajamaksujen sekä yhtiö- ja pääomaverotuksen alentamiseen sekä työttömyysturvan ehtojen tiukentamiseen keinoina työttömyyden alentamisessa.  Työryhmässä mukana ollut Pehr-Erik Lundh kritisoi esitystä, ettei siinä ole riittävästi konkreettisia ehdotuksia ”aktiivisen työvoimapolitiikan määrärahoiksi ja viranomaisten velvoitteiden lisäämiseksi” (siis julkisen kulutuksen puolella) (s. 426).

Sailas on ollut näissä käänteissä hyvin keskeinen vaikuttaja. Ilman hänen panostaan valitut talouspoliittiset ratkaisut olisivat voineet olla toisia. Näissä käänteissä talouspolitikka jää kameralistiseksi ja julkisen talouden ohjenuoraksi jää sopeutuminen, kunnes käynnistyvä talouskasvu osoittaa pohjan saavutetun. 

Kirstunvartija

Talouspolitiikan sääntelemä julkinen kulutus ei siis näyttele aktiivista roolia talouskasvun käynnistäjänä. Alhon mukaisissa käsitteissä se siis näyttäytyy eksogeenisena, ei endogeenisena talouskasvuun nähden.  Kirjassa vilahtaa luonnehdinta Sailaksesta valtion kirstunvartijana. Budjettipäällikön rooliin tämä sopii hyvin ja Sailas on täyttänyt roolin kiitettävällä tavalla Talouspolitiikaksi tämä kirstunvartijuus ei kuitenkaan riitä. Totta kai kirstunvartijuudella on ollut talous- ja yhteiskuntapoliittiset seuraukset ja lamoista on noustu jotenkuten.  On siis selviydytty.  Onko selviydytty paremmin kuin vaihtoehtoisilla menettelyillä? Keskustelu tällaisesta asetelmasta jää kirjassa käymättä.

Kirja rakentaa Sailaksesta yhden totuuden sankaria ja elämäkertana tällainen subjektiivinen näkökulma on hyväksyttävä. Kirja kuitenkin antaa viestin, että tällaisia sankareita ja tällaista linjaa tarvittaisiin nyt ja jatkossakin. Se on masentavaa.

Kirja kuvaa ehkä tahtomattaankin suomalaista vaihtoehdottomuuden talouspolitikkaa, mutta kirja ei käy talouspolitiikan oppikirjaksi. Eikö myös talouspolitiikassa vaihtoehdottomuuden aika olisi jo ohi?                
                                      

Kauko Aronen
Kirjoittaja on kaupunkitutkimuspäällikkö Suomen Kuntaliitossa


Kirja: Jarkko Vesikansa (2016) Laman taittaja - Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava. Keuruu.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Rakennetyöttömyydestä: VVT:n blogissa Jouko Kajanoja

VVT järjestää neljän työllisyysseminaarin sarjan keväällä 2017. Tiedot seminaarien sisällöistä, ajoista ja paikoista ovat VVT:n kotisivulla.

Seminaarisarjan keskeisin kysymys on rakennetyöttömyys. Mistä siinä on kyse ja mitä sille pitäisi tehdä?


Suomi
Ruotsi
Norja
Tanska
Islanti
Työllisyysaste 2015 - työllisten osuus
kaikista 15-64-vuotiaista
68
76
75
73
84
Työllisyysaste 2013, kun osa-aikaiset
työsuhteet on muunnettu kokoaikaisiksi
65
68
64
Työttömyysaste 2015 – työttömien osuus
15-64-vuotiaista työllisistä ja työttömistä
9,6
7,6
4,5
6,3
4,2
Aktiivisen työvoimapolitiikan menot
% bkt:sta 2014
0,91
1,08
0,37
1,60

Taulukon toisella rivillä työllisyysaste suhteutetaan tehtyyn työmäärään muuntamalla osa-aikatyöt kokoaikatyötä vastaavaksi. Suomessa on suhteellisen vähän osa-aikaisia ja siten Suomessa tehdään työntekijää kohden enemmän työtunteja.

EU-maiden työllisyysasteiden keskiarvot ovat molemmilla tavoin laskettuna tuntuvasti kaikkien Pohjoismaiden työllisyysasteen alapuolella.

Työnvälitystilastojen mukaan Suomessa oli vaikeasti työllistyviä eli rakennetyöttömiä 200 000 joulukuun lopussa 2016. Heistä 120 000 oli yli vuoden työttömänä olleita ja loput olivat toistuvaistyöttömiä. Kun mukaan lasketaan vielä puolet työvoimahallinnon järjestämissä palveluissa ja työvoimakoulutuksessa olevista, saadaan rakennetyöttömien määräksi noin 250 000. Tuntuva osa rakennetyöttömistä, noin 20 000, on nuoria alle 25-vuotiaita.

Työpankkikokeilun johtaja Aarne Kuusi arvioi, että näistä ehkä 25 % on täysin töihin kykeneviä, tarvitaan vain työpaikka ja halu työn vastaanottamiseen, 25 % on työkykyisiä lyhyen koulutuksen tai vastaavan seurauksena, 25% vaatii pitkiä toimenpiteitä ja 25 % on jokseenkin vailla työllistymisen näköaloja ja he kuuluvat sosiaalitoimen piiriin.

Jotta päästäisiin hallituksen tavoittelemaan 72 %:n työllisyysasteeseen, pitäisi työllisiä olla noin 150 000 nykyistä enemmän. Sillä olisi VM:n mukaan ratkaiseva merkitys kestävyysvajeen ratkaisemissa. Rakennetyöttömistä tulisi siis valtaosa työllistää.

Onko aktiivinen työvoimapolitiikka lisännyt työllisyyttä ja vähentänyt rakennetyöttömyyttä? Vai olisiko hyvä vähentää aktiivisen työvoimapolitiikan aiheuttamia häiriöitä työmarkkinoilla? Onko työttömyys- ja muu sosiaaliturva aiheuttanut enemmän kannustinloukkuja vai enemmän voimaannuttanut työttömiä?

Vertaillaan USA:han, jossa luotetaan Pohjoismaita enemmän markkinoihin. USA:ssa sekä aktiivisen työvoimapolitiikan että työttömyysturvan menojen osuus bruttokansantuotteesta ovat kymmenesosa Suomen vastaavista osuuksista. Työllisyysaste on USA:ssa sama kuin Suomessa. Vuonna 2015 oli 25-54-vuotiasta miehistä Suomessa 10,4  % ja USA:ssa 11,7 % työvoiman ulkopuolella. Aktiivisesta työvoimapolitiikasta ja työttömyysturvasta luopuminen ei siis näytä ratkaisevan rakennetyöttömyyden ongelmaa.

Miten erilaiset aktiivisen työvoimapolitiikan keinot kohdistuvat edellä arvioituihin rakennetyöttömyyden neljänneksiin? Mihin neljännekseen ja miten tehokkaasti vaikuttaa tehokas työnvälitys, miten palkkatuen käyttö työpankissa, sosiaalisissa yrityksissä ja muissa muodoissa, miten raskaammat työvoimapolitiikan keinot, kuten työpajat ja varsinaiset suojatyöpaikat?

Voisiko työtakuu tai Paltamon malli (jokaiselle työkykyiselle ja työhaluiselle järjestetään työpaikka) olla mahdollinen ja merkittävä ratkaisu? Miten vaikuttaa työkokeilu ja työvoimakoulutus? Mikä merkitys on klubitaloilla ja muunlaisilla ylläpitävillä ja ohjaavilla palveluilla? Mikä on ja voisi olla kuntouttavan työtoiminnan tehtävä ja määrä? Olisiko jonkinlainen osallistumistulo tarpeellinen osaratkaisu? Mihin työvoimapolitiikan keinoihin tulisi erityisesti panostaa ottaen huomioon rakennetyöttömyyden neljännekset? Millainen olisi tehokas rakennetyöttömyyden vähentämisen ohjelma?

Miten ratkaisevaa rakennetyöttömyyden vähentämisessä on yleinen talouspolitiikka? Miten vaikuttaa valtiontalouden välitöntä tasapainottamista ja leikkauksia korostava ja miten kysynnän elvyttämistä korostava talouspolitiikka? Mikä merkitys on rakenteellisella uudistuksilla? Mitä olisi opittavissa Islannista ja siitä, että Ahvenanmaalla vuonna 2014 työllisyysaste 18-64-vuotiasta oli 82 % ja työttömyysaste oli 4,4 % työvoimasta (18-64-vuotiasta)? Missä määrin on kyse kulttuurisista tekijöistä?

Näitä kysymyksiä käsitellään kevään 2017 neljässä työllisyysseminaarissa. Ensimmäinen seminaari oli 14.2 ja se on katsottavissa ja sen aineistoa luettavissa VVT:n kotisivulla.


Jouko Kajanoja

Kirjoittaja on VTT, ekonomi ja sosiaalipolitiikan dosentti. 

Hän on VVT:n hallituksen jäsen.


maanantai 13. helmikuuta 2017

Energiamurros kaipaa hiilitaseen käyttöönottoa

Energia-, ympäristö- ja kestävyyskysymyksiin erikoistunut Aki Suokko ja useita energia-alan kirjoja laatinut tietokirjailija Rauli Partanen ovat tuottaneet kunnianhimoisen teoksen talouden, energian ja ympäristön riippuvuussuhteista (Energian aika – avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen).

Kirjassa käydään läpi halvan ja helposti saatavan energian merkitys teollisessa vallankumouksessa ja inhimillisen hyvinvoinnin edistämisessä. Fossiilisten polttoaineiden läpimurron myötä talousjärjestelmän puutteet ovat alkaneet kuitenkin paljastua: talouskasvun seurauksena kasvaneet päästöt ovat aiheuttaneet kestämättömiä paineita elinympäristölle. Johtopäätös on kaikkien tiedossa: ellemme pysäytä tätä kehitystä, se pysäyttää meidät varmasti.

Kirjoittajat käyvät kiitettävästi läpi nykyiseen energiariippuvuuteen liittyviä haasteita. Yli 80 prosentin riippuvuutta kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta ei muuteta parissa vuodessa saati vuosikymmenessä. Ilmaston lämpenemisen hillitsemisessä on kyse massiivisesta urakasta, jonka torjuntaan tarvitaan kaikkia vähäpäästöisiä vaihtoehtoja, mukaan lukien ydinvoimaa.

Uusiutuviin energiamuotoihin vihkiytyneille voi tulla järkytyksenä tieto, että näiden sinänsä kannatettavien energiamuotojen potentiaali ei riitä alkuunkaan kattamaan fossiilisten energialähteiden kapasiteettia. Jotenkin tämä energiamäärä on kuitenkin kyettävä korvaamaan – ja mieluiten päästöttömästi, mikäli aiomme pitää tämän planeetan elinkelpoisena.

Vaikka uusiutuvien läpimurrosta on kirjoitettu paljon, tosiasia on että fossiilisen energian käyttö on edelleen kasvanut. Jopa Norjan kaltaisessa maassa, jossa on voimallisesti edistetty sähköautojen käyttöönottoa, bensiinin kulutus on yhä lisääntynyt.

Suokon ja Partasen mukaan puhtaan energian (uusiutuvat ja ydinvoima) yhteenlaskettu osuus maailmassa on 2000-luvulla noussut 13 prosentista 14 prosenttiin. Selvää on ettei fossiilisten yli 85 prosentin osuutta kurota umpeen ilman merkittäviä muutoksia toimintatavoissa.

Kirjoittajat käyvät läpi tukun eri vaihtoehtoja alkaen nettoenergiakäsitteestä (EROEI) talousjärjestelmän tarkistamiseen. Osa näistä ehdotuksista voi olla vaikeita sisäistää jopa yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneelle lukijalle.
                                            
Toistakymmentä vuotta ympäristöasioita seuranneena olen vakuuttunut että vain selkeillä ja yksinkertaisilla ratkaisuilla on menestymisen mahdollisuuksia tässä aikataulussa.

Kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa tuskin löydetään sopua menettelytavoista, jotka asettavat kohtuuttomia rasitteita kehittyville talouksille. Energiamurroksen läpivieminen edellyttää järjestelyä, jossa kansakunnat kokevat saavansa aidosti hyötyä elintason siitä liikaa kärsimättä.

Biofyysisen elinympäristön ehdoilla toimiva kohtuutalous voi todennäköisesti toteutua vain jos jatkossa kaikissa keskeisissä toimenpiteissä arvioidaan niiden vaikutukset ilmastoon. Hiilitaseen käyttöönotto lainsäädäntötyössä on verraten yksinkertainen ratkaisu, jota tulisi täydentää saastuttaja maksaa -periaatteella, ympäristöohjaavalla verotuksella sekä elinkaariajattelun käyttöönotolla julkisissa hankinnoissa ja investoinneissa. Samalla haitallisista tuista tulisi asteittain luopua.

Nähtäväksi jää löytyykö uudistuksiin poliittista tahtoa. Aikaa on rajallisesti. Suokon ja Partasen kirja tarjoaa kuitenkin hyvän perustan tahtotilan edistämiseksi.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja.