Irti eurosta vai syvemmälle liittovaltioon? VVT:n blogissa Heikki Taimio

Euroopan komission Eurobarometri kyselee vuosittain kansalaisten mielipiteitä EU-asioista. Tuoreimmat, marraskuun alussa julkistetut tulokset osoittavat yhteisen rahan, euron kannatuksen olevan nyt ennätyskorkealla. 71 prosenttia euroalueen kansalaisista katsoo, että euro on hyväksi koko EU:lle, ja keskimäärin 61 prosenttia pitää euroa hyvänä asiana omalle maalleen. 64 prosenttia suomalaisista näkee euron myönteiseksi asiaksi Suomelle.

Euron kannatusluvut ovat yllättävän korkeita, kun muistetaan pitkittynyt eurokriisi ja useiden jäsenmaiden kireä talouspolitiikka. Ilmeisesti kansalaiset eivät ole nähneet rahaliiton yhteyttä näihin ongelmiin. Ehkä he ennen kaikkea arvostavat yhteisvaluutan helppoutta matkustelussa ja hintojen vertailussa. Korotkin ovat ennätysmatalalla. Näinä epävarmoina, ellei suorastaan vaarallisina aikoina ihmiset voivat hakea turvaa EU:n yhtenäisyydestä, jota euro vahvistaa.

Toisaalta on merkillepantavaa, että lukuisat arvostetut taloustieteilijät ovat jo kauan pitäneet euroa vakavana virheenä. Näin on laita esimerkiksi monetarismin oppi-isä Milton Friedmanin ja keynesiläisen Joseph Stiglitzin, molemmat nobelisteja. Monen suomalaisenkin ekonomistin näkemyksen on kiteyttänyt Sixten Korkman tuoreimmassa kirjassaan ”Väärää talouspolitiikkaa”: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Eurokriisi on ollut näkyvin osoitus rahaliiton epäonnistumisesta. Mutta laajemminkin on ollut nähtävissä, etteivät sen perustajien odotukset jäsenmaiden taloudellisesta lähentymisestä ole juuri toteutuneet. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime heinäkuussa ilmestynyt raportti osoitti, että 11 alkuperäisestä EMU-jäsenestä (Luxemburg ei vertailussa mukana) vain Saksa ja Irlanti ovat elintasonsa osalta onnistuneet säilyttämään tai parantamaan suhteellista asemaansa muihin EU-maihin nähden. Irlantikin ajautui kriisiin, mutta sen nettotulos vuoden 1999 jälkeen on ollut positiivinen. Muut alkuperäiset jäsenet ovat olleet suhteellisia häviäjiä.

Vapaus Valita Toisin-yhdistyksen seminaarissa 18. marraskuuta alustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on laskelmissaan päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Suomen osalta. Jos eurojäsenyydestä on meille ollut jotain hyötyä, niin se saatiin alkuvuosina. Nämä hyödyt ovat vähintäänkin hävinneet vuoden 2011 jälkeen verrattuna siihen, että olisimme jääneet rahaliiton ulkopuolelle. Haaparanta tulkitsee tuloksiaan niin, että euroalueen kireä talouspolitiikka on erityisesti vuoden 2011 jälkeen supistanut kokonaiskysyntää ja haitannut Suomen vientiä. Tässä mielessä liittyminen euroon on ollut väärä ratkaisu Suomelle.

Tällaiset ikävät tosiasiat eivät ole kovin yleisessä tiedossa. Toisaalta vaikka ne olisivatkin, pyrkimys erota rahaliitosta ja ottaa käyttöön kansallinen valuutta merkitsisi jäsenmaiden hallituksille todennäköisesti poliittista itsemurhaa. EMUa rakentaneille poliitikoille arvovaltatappio olisi suunnaton. Siihen liitetyt tavoitteet, mitä kaikkea sitten eri tahoilla on ollutkin, jäisivät toteutumatta. Sitä paitsi siirtymistä kansalliseen valuuttaan olisi käytännössä hyvin hankala toteuttaa.

Lisäksi on helppo kuvitella ja pelätä, että jos yhdenkin jäsenmaan annettaisiin erota rahaliitosta, se herättäisi kysymyksiä eräiden muidenkin suhteen. Koko rakennelma voisi alkaa purkautua ja sitten itse EU – jota myös horjuttaisi Ison-Britannian ensi vuonna pidettävän kansanäänestyksen mahdollinen kielteinen tulos. Äärimmäisenä uhkakuvana on Euroopan ”balkanisoituminen” ja muuttuminen uudelleen sotatantereeksi.

Niinpä rahaliitto yritetään pelastaa kaikin keinoin. Merkittävä osa EU:n poliittisesta ja virkamieseliitistä haluaa edetä kohti liittovaltiota, jossa kansallisilla rajoilla ei olisi juuri mitään merkitystä. Ongelma siinä, kuten vähemmänkin kunnianhimoisissa riskienjakomekanismeissa, on vain se, ettei suurin jäsenmaa Saksa (eikä Suomikaan) hyväksy niihin sisältyvää erittäin laajaa yhteisvastuuta.

Suomen nykyinen hallitus ajaa vaihtoehdoksi kunkin maan omaa vastuuta ja uskoo, että markkinakuri estäisi liiallisen velkaantumisen. Professori Haaparanta kysyy kuitenkin aiheellisesti: nykykriisin aiheuttivat juuri yksityiset pääomamarkkinat, joten miksi ne tarjoaisivat vakautta jatkossakaan?

Markkinakurin lisäksi toinen muotikäsite on paikallinen sopiminen, jolla tarkoitetaan palkoista sopimista yritys- ja/tai toimipaikkatasolla. Työnantajat ja hallitus pyrkivät Haaparannan mukaan tällä tavalla siirtämään yritystoiminnan riskejä palkansaajille, jotka ovat yritys- ja toimipaikkatasolla enemmän alakynnessä työnantajan suhteen kuin liitto- ja keskusjärjestötasolla. Paikallisella sopimisella tavoitellaan palkkoihin ja työehtoihin joustoja, joilla Suomen kustannuskilpailukykyä parannettaisiin suhteessa muihin euromaihin.

Heikki Taimio, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos

Pariisin jälkeen

EU:n tulevaisuus on moniarvoisuudessa ja solidaarisuudessa

Pariisin terrori-iskut ovat järkyttäneet ihmisiä asuinpaikastaan riippumatta. Iskut osoittavat että maailma on yhtä myös väkivallan ja sorron edessä. Se mikä tapahtuu Syyriassa, heijastuu ennen pitkää myös omassa arjessa. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta. Uskonnollinen vastakkainasettelu ja arvokonservatismi johtavat vain tilanteen kärjistymiseen.

Tätä taustaa vasten tuntuu turhauttavalta seurata EU:n jäsenmaiden kinastelua aikamme suurten haasteiden edessä. Kyynisyys on näkynyt parhaiten pakolaiskriisin hoidossa: Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia ovat haranneet kynsin hampain yhteisvastuun periaatetta vastaan, minkä seurauksena myös muut jäsenmaat ovat olleet haluttomia etenemään asiassa. Sen seurauksena 27.5. ja 9.9. hyväksytystä, yhteensä 160.000 pakolaisen jakokiintiöstä vain pari sataa on saatu toistaiseksi siirrettyä sovitun mukaisesti EU:n jäsenmaiden kesken.

Kansallisella tasolla tilanne edellyttäisi suurempaa joustavuutta maahanmuuttajien kotouttamisessa ja työllistämisessä. Tuntuu kohtuuttomalta ettei järjestelmämme salli pakolaisten osallistumista työelämään omalla panoksellaan. Kuukausien toimettomuus vastaanottokeskuksissa kiristää myös pakolaisten ja kantaväestön välisiä suhteita tarpeettomasti.

EU on polkenut samanlaisessa suossa rahaliiton kanssa. Vuosia kestänyt Kreikan rahoituskriisi on saatu vähäksi aikaa rauhoittumaan. Rahaliiton kykenemättömyys joustaa jäsenmaiden tarpeiden mukaan on osoittautumassa kuitenkin paljon vakavammaksi ongelmaksi. Ikäväksi asian tekee se ettei rahaliitosta luopuminen tule käytännössä kyseeseen.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman ilmaisi asian tuoreessa kirjassaan (Väärää talouspolitiikkaa) seuraavasti: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Mikäli EU joskus selviää näistä ongelmista, sen kannattaisi keskittyä koordinoimaan jäsenmaiden asioita niillä toimintalohkoilla, joihin sillä on parhaat edellytykset. Pakolais-, terveys- ja ympäristöasiat ovat esimerkkejä alueista, joissa EU:n lisäarvo toteutuu parhaiten. Talous- ja rahapolitiikka ovat taas kysymyksiä, joissa jäsenmaita ei pidä pakottaa samaan muottiin.

                                                               ***

Vapaus valita toisin ry. järjestää tämän syksyn aikana kaksi Minne Suomi on menossa -sarjan yleisötilaisuutta, joissa käsitellään edellä mainittuja kysymyksiä. Keskiviikkona 18.11. klo 17-19 Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta sekä kansanedustajat Elina Lepomäki (kok) ja Tytti Tuppurainen (sdp) keskustelevat rahaliiton tulevaisuudesta. 

Keskiviikkona 2.12. klo 17-19 sisäministeri Petteri Orpo (kok), kansanedustajat Nasima Razmyar (sdp) ja Ozan Yanar (vihr) sekä Helsingin aikuisopiston apulaisrehtori Jyrki Sipilä puivat monikulttuurisuuden haasteita. Molemmat tilaisuudet järjestetään Eurooppasalissa, Voima-talossa (Malminkatu 16, Helsinki). Lisätietoja osoitteesta www.vapausvalitatoisin.com

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja.

Pitäisikö palkankorotuksista luopua kokonaan 6 vuodeksi?

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jyri Häkämies toisti viikko sitten väitteensä, että Suomella on 10–15 prosentin hintakilpailukykykuilu Ruotsiin ja Saksaan nähden. Sen umpeen kuromiseksi palkansaajien on hänen mielestään tyydyttävä palkankorotuksissa nollalinjaan jopa kuuden seuraavan vuoden ajaksi. Uutta hallitusta muodostava keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on puhunut samansuuruisesta kilpailukykykuilusta, jonka korjaamiseksi hän on yrittänyt saada kokoon yhteiskuntasopimusta, käyttäen suostuttelussaan lupausta keventää tuloverotusta ja luopua eräistä julkisten menojen leikkauksista. Linjaus 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta sisältyy myös uuteen strategiseenhallitusohjelmaan.

Suomen hintakilpailukykyä käsiteltiin 18.5. pidetyssä VVT:n kilpailukykyseminaarissa, jonka alustukset ovat saatavilla kotisivuillamme. Seminaarissa pääalustuksen pitäneen Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramon alustus perustui hänen artikkeliinsa Talous&Yhteiskunta-lehdessä. Tästä aiheesta hän on myös keskustellut EK:n pääekonomisti Jussi Mustosen kanssa Politiikkaradiossa ja laatinut blogikirjoituksen.

Näiden juttujen suositeltava lukujärjestys on, että nyt käsillä oleva kirjoituksen jälkeen hyvin lyhyeksi johdannoksi alkuun otetaan allekirjoittaneen oma puheenvuoro VVT:n seminaarissa, ja Sauramon alustuksen jälkeen tulee hänen artikkelinsa, sen jälkeen alustuksen kommenttipuheenvuorot VVT:n seminaarissa, ja lopuksi Sauramon blogikirjoitus. Lopuksi kannattaa vielä lukea uudelleen ajatuksella tämä VVT-blogin kirjoitus.

Mitä hintakilpailukyvyn parantamisella sanotaan tavoiteltavan?

Hintakilpailukyvyn parantamisella tavoitellaan Suomen viennin ja tuonnin kanssa kilpailevan tuotannon tekemistä edullisemmaksi, so. halvemmaksi verrattuna kilpailijamaihin. Näin kotimaassa valmistetut tuotteet menisivät paremmin kaupaksi ja niiden tuotantoon palkattaisiin lisää väkeä. Työllisyys paranisi, talous kasvaisi, elintaso nousisi, verokertymät lisääntyisivät ja sosiaalimenot kuten työttömyyskorvaukset rasittaisivat vähemmän julkista taloutta.

Tarkasteltaessa hintakilpailukykyä huomio keskistetään yleensä työvoimakustannuksiin ja niistäkin nimenomaan palkkoihin eikä niinkään ns. sivukuluihin. Tästä johtuu, että keskustelu näyttää työnantajien ja palkansaajien taistelulta ”kakunjaosta”: työnantajat haluavat kasvattaa voittojaan hillitsemällä palkkojen nousua, kun taas palkansaajat pyrkivät juuri palkkojen nousuun. Tällainen mielikuva pelkästä tulonjakokamppailusta on kuitenkin liian yksinkertaistettu, sillä samalla molemmat osapuolet esittävät myös väitteitä ajamansa linjan vaikutuksista talouskasvuun ja työllisyyteen. On siis mahdollista arvioida, kumpi osapuolista on enemmän oikeassa näiden tavoitteiden suhteen.

Ensin pitäisi kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen Suomen hintakilpailukyvyn tasosta suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Sellaista konsensusta ei kuitenkaan ole olemassa. On vain erilaisia enemmän tai vähemmän puutteellisia mittareita, joita voidaan käyttää harhaanjohtamiseen - tahallisesti tai tahattomasti. Jätän lukijoiden ”harjoitustehtäväksi” tunnistaa em. kirjoituksista, milloin niissä on valittu

- harhaanjohtava kilpailukykymittari

- koko kansantalouden, vientisektorin tai jonkun vielä kapeamman sektorin tarkastelu

- ”sopiva” aikaväli tilastoaineiston tarkastelulle

- vertailtavien kilpailijamaiden rajaus kertomatta sen merkitystä

Hintakilpailukyvyn mittareista

Taloustieteessä yleisimmin käytetyt hintakilpailukyvyn mittarit muodostetaan joistakin hintaindekseistä (usein kuluttajahintaindekseistä), nimellisistä yksikkötyökustannuksista tai reaalisista yksikkötyökustannuksista, jotka heijastavat itse asiassa funktionaalista tulonjakoa eli palkkojen (ja sivukulujen) osuutta kansantulokakusta. Jos nämä eivät jostain syystä ”kelpaa”, voidaan yrittää nojautua vaihtoehtoisiin ja jopa itse keksittyihin mittareihin.

Yksi tällainen mittari on suhteelliset palkat. Juuri sen keskeistä heikkoutta – työn tuottavuuden huomiotta jättämistä – yksikkötyökustannukset on otettu korvaamaan. Toinen vaihtoehtoismittari on teollisuuden tuotannon tai työpanoksen kehitys. Ajatus on sinänsä hyvä, sillä suurin osa viennistä on teollisuustuotteita. Kuitenkin siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät kuten globaali trendi teollisuuden sijoittumisesta nouseviin talouksiin ja erityisesti Aasiaan, tai ko. maan teollisuuden erityispiirteet kuten Suomessa Nokian ja metsäteollisuuden ongelmat.

Vaihtotaseen huomioimista vaaditaan myös usein tässä yhteydessä. Sehän mittaa paitsi ulkomaankaupan ylijäämää (viennin ja tuonnin arvojen erotusta) myös ulkomailta saatujen tuotannontekijätulojen (palkkojen, korkojen, osinkojen ym.) ja tulonsiirtojen erotusta verrattuna sinne maksettuihin vastaaviin eriin. Vaihtotaseen alijäämä vastaa (eräin tarkennuksin) myös maan velkaantumista ulkomaille.

Ellei maalla ole erityistä tarvetta kasvattaa vaihtotaseen alijäämällä ulkomaista velkaansa (esimerkiksi rahoittaakseen suuria kotimaisia investointeja) tai sen ylijäämällä ulkomaista nettovarallisuuttaan (esimerkiksi säästämällä näin kireämpien aikojen varalle), niin vaihtotaseen tasapaino on järkevä tavoite. Itsetarkoituksellinen vaihtotaseen ylijäämän tavoittelu merkitsee, että jätetään käyttämättä vientituloja tuonnin rahoittamiseen ja siten elintason nousuun. Kroonisista alijäämistä taas seuraa ajan myötä samanlaisia ongelmia mihin euroalueen kriisimaat ajautuivat viime vuosikymmenellä.

Pekka Sauramo osoittaa kirjoituksissaan väitteen hintakilpailukyvyn isosta kuilusta perusteettomaksi. Lisäksi sen viimeaikainen heikkeneminen näyttää johtuneen lähes yksinomaan Nokia-sektorin ja metsäteollisuuden ongelmista. EK ja Sipilän hallitus haluavat parantaa hintakilpailukykyä palkkamaltilla, nollalinjalla tai jopa palkkojen alentamisella, mitä työajan pidentäminen ilman vuosipalkan nousua merkitsisi. Onko järkevää tavoitella Nokian ja metsäteollisuuden korvaajia suosimalla kilpailijamaita selvästi heikompaa palkkakehitystä?

Saksan tielle?

Olen tätä asetelmaa käsitellyt hieman toisaalla. Hyvä kysymys on, kannattaako Suomen kaltaisen maan lähteä Saksan tielle, jolla ei tosiasiassa edes varsinaisesti parannettu vientiteollisuuden kilpailukykyä vaan luotiin matalan tuottavuuden ja hyvin alhaisen palkkatason työpaikkoja palvelualoille. Koska elintason nousu perustuu nykyaikana yksinomaan tuottavuuden nousuun, merkitsisi sellainen strategia tietoista pyrkimystä alentaa elintasoa.

Toisaalta täytyy ihmetellä, miksi Suomen Pankki varoitellessaan kotitalouksien velkojen paisumisesta ennätystasolle vaatii samalla äärimmäistä palkkamalttia, joka tulisi hankaloittamaan kotitalouksien velanhoitoa entisestään. Kuten Pertti Haaparanta viime tammikuussa pidetyssä VVT:n elvytysseminaarissa ja sittemmin T&Y-artikkelissaan korosti, palkkojen heikko kehitys ruokkii deflaatio-odotuksia ja taantumaa juuri tällaisen mekanismin kautta.

Suomen hintakilpailukyky ei ole mitenkään erityisen heikko historiallisessa katsannossa. Se sallii kohtuulliset palkankorotukset. Ja sitä paitsi – kuten Haaparanta on aiemmin korostanut – Suomen kilpailukyky on oikeasti kiinni aivan muusta kuin palkkatasosta.

Heikki Taimio

Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija. 

Elvytys saattaa helpottaa valtion velkataakkaa: Heikki Taimio VVT:n blogissa

Euroopan komissio puuhailee 315 miljardin euron investointipakettia ja valtionlainaostojaan valmisteleva Euroopan keskuspankki (EKP) esittää Saksalle ja eräille muillekin jäsenmaille näiden omien julkisten investointien käynnistämistä. Kreikan uuden hallituksen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on laatinut vaihtoehtoisen ehdotuksen, jonka mukaan Euroopan investointipankin tulisi rahoittaa 800 miljardin euron elvytysohjelma myymällä velkakirjojaan EKP:lle.

Samaan aikaan Suomessa sitä vastoin ilma on sakeanaan vaatimuksia leikata julkisia menoja. Media pitää suorastaan itsestäänselvyytenä, että niin täytyy tehdä, ja se tivaa poliitikoilta leikkauslistoja. Leikkausvaatimusten perusteluina käytetään joko julkisen talouden jatkuvaa velkaantumista tai sitä, että maamme talouskasvu on jatkossa jäämässä paljon totuttua heikommaksi. Meillä ei ole enää varaa hyvinvointivaltioon, väitetään.

Tässä rummutuksessa unohdetaan kuitenkin mainita useita seikkoja, joiden takia valtion ja koko julkisen talouden velkaantuminen antaa vähemmän aihetta huoleen.

Ensinnäkin vaikka Suomen julkisen talouden bruttovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen onkin ylittämässä EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen 60 prosentin ylärajan, on tämä velkataakka edelleen EU:n pienimpiä, paljon pienempi kuin esimerkiksi Saksan. Sitä paitsi tutkimustiedosta ei löydy tukea väittämälle, että nyt oltaisiin lähelläkään kestämätöntä velkarajaa.

Jos otetaan huomioon julkisen talouden rahoitusvarallisuus, niin Suomen nettovelka (velka – varallisuus) on negatiivinen ja nettovarallisuus suhteessa bkt:en Norjan jälkeen kehittyneiden maiden toiseksi suurin. Tosin tämä on lähinnä eläkerahastojen ansiota eikä niitä haluttaisi näillä näkymin purkaa, mutta monilla muilla mailla on todella isot kattamattomat eläkevastuut.

Yhtenä perusteluna leikkauksille käytetään julkisen talouden kestävyysvajetta, so. sitä veronkorotusten ja/tai menoleikkausten suhdetta bkt:en, joka tarvitaan julkisen talouden velkataakan kasvun pysäyttämiseksi pitkällä aikavälillä. Arviot kestävyysvajeesta ovat kuitenkin erittäin epävarmoja, vaihtelevat jossain 0 ja 8 prosentin välillä, ja ne riippuvat ratkaisevasti tehtävistä oletuksista, joiden toteutumista kymmenien vuosien aikana on mahdoton ennustaa. Olisi parempi edetä lyhyemmin askelin ja katsoa kuinka tilanne kehittyy.

Leikkauksia vaaditaan myös pelottelemalla, että velkaantuminen johtaa valtion luottoluokitusten alenemiseen ja siten velan korkomenojen kasvuun. Tutkimustieto kuitenkin kertoo, että pudottaessa muutama pykälä ylimmistä luottoluokista, joissa Suomi nyt on, lisää korkomenoja mitättömän vähän verrattuna siihen vahinkoon, minkä miljardileikkaukset aiheuttaisivat kansalaisten hyvinvoinnille.

Monesti julkisen velan väitetään aiheuttavan taakan tuleville sukupolville, joka joutuu maksamaan sen pois. Tosiasiassa kuitenkin valtiot ovat yleensä jättäneet maksamatta velkansa. Erääntyvien lainojen tilalle on otettu uusia. Velkataakka on sulanut bkt:n kasvun ja inflaation myötä, ja silloin tällöin velkoja on myös annettu anteeksi tai yksinkertaisesti vain jätetty maksamatta.

Suomen valtion 10 vuoden lainojen korko on nyt ennätysalhainen, alle puoli prosenttia. Jos velkaa ei nyt otettaisi elvytykseen, niin koska sitten?

VVT:n elvytysseminaarissa 22.1. alustaneen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparannan lähtökohta oli kuitenkin antaa sillä tavalla periksi leikkauslistojen vaatijoille, että entä jos velkataakkaa ei haluta kasvattaa, olisiko elvytykseen silti varaa? Voisiko se maksaa siinä määrin itse itsensä, että velan suhde bkt:en jopa alenisi? Millä ehdoilla näin voisi käydä?

Laskelmiin tarvitaan matemaattista makromallia. Haaparannan käyttämää mallia on pikkaisen avattu täällä, missä myös viitataan alkuperäislähteeseen (DeLong ja Summers 2012) ja allekirjoittaneen kirjoitukseen, mutta mikään niistä ei ole matemaattisesti riittävän yksityiskohtainen, jotta kaikki kävisi selväksi. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeää (ellei halua itse muokata mallia), sillä malli on sinänsä ihan oikein – kysymys on siitä, mitä olettamuksia tehdään sen parametreista kuten ennen muuta finanssipolitiikan kertoimesta ja rajanettoveroasteesta. Edellinen kertoo, kuinka paljon bkt muuttuu, kun elvytetään yhdellä rahalla (eurolla, miljoonalla, miljardilla tms.). Jälkimmäisestä taas ilmenee se suhde, millä bkt:n lisäys palautuu julkisen vallan kassaan kasvavana verokertymänä ja säästyneinä sosiaalimenoina (esimerkiksi työttömyysturvamenojen alenemisena).

Haaparanta päättelee, että Suomen nykyoloissa elvytys on itserahoittavaa, ts. se ei lisää julkisen sektorin velkataakkaa ja saattaa jopa helpottaa sitä. Ja kääntäen leikkauspolitiikka todennäköisesti johtaa tarkoituksensa vastaisesti velkataakan kasvuun. (On eri asia, jättääkö elvytys velan määrän vai sen suhteen bkt:en korkeintaan ennalleen. Jälkimmäinen lukuhan sallii sen, että velka kasvaa korkeintaan yhtä nopeasti kuin bkt:n arvo. Haaparanta tarkastelee tätä jälkimmäistä lukua.)

Poliitikkojen ja median kannattaisi ottaa tämä analyysi hyvin vakavasti. Jos nimittäin Haaparanta on oikeassa, niin leikkauslistojen kyhääjät ovat tekemässä massiivisen ja tuhoisan erehdyksen.

Haaparannan tulokset ovat hätkähdyttäviä, koska ne ovat täysin vastakkaisia Suomessa harrastettavalle julkiselle vyörytykselle, mutta niissä ei ole sinänsä mitään tavatonta. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto totesi jokin aika sitten, että elvytys saattaa maksaa itse itsensä, jos se kohdistetaan taitavasti. Alustusta kommentoinut Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander korosti samaa näkökohtaa.

Entä jos Suomi on vaipunut Nokian ja metsäteollisuuden menetysten sekä väestön ikääntymisen seurauksena pitkään hitaan kasvun kauteen? Kannattaa huomata, että vaikka näin olisikin, tehokkaalle elvytykselle on tilausta, jopa suuremmalla syyllä. Kansainvälisessä keskustelussa on ollut paljon esillä Larry Summersin sekulaarisen stagnaation eli pysyvän taantuman (hitaan kasvun kauden) hypoteesi, mutta juuri hän on esittänyt siihen lääkkeeksi elvytystä kuten julkisia investointeja. (Aiheesta on tulossa artikkeli Talous&Yhteiskunta-lehden numeroon 1/2015, joka ilmestyy helmikuun lopulla.)

Käytännössä Suomelle kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat EU:n säännökset, jotka rajoittavat kansallisen elvytyksen mahdollisuuksia, kuten totesivat Jaakko Kiander ja Haaparantaa myös seminaarissa kommentoinut Pellervon taloustutkimuksen toimitusjohtaja Pasi Holm. Euroopan komissio tuskin uskoisi Haaparannan laskelmia ja palauttaisi Suomen valtion budjetin uuteen käsittelyyn, jos täällä ruvettaisiin elvyttämään. Alkuvaiheessahan joka tapauksessa velka paisuisi ennen kuin nettoverokertymä lisääntyisi riittävästi.

EU on kyllä höllentänyt jäsenmaiden velkaantumiselle asetettuja rajoitteita. Säädökset ovat jo muodostuneet niin mutkikkaiksi, ettei niistä ota enää Erkkikään selvää. Melkein mikä tahansa saattaa kohta olla mahdollista. Mutta jos vakaus- ja kasvusopimus, sixpack ym. edelleen estävät tehokkaan kansallisen elvytyksen, niin on perin onnetonta, että Suomi alun perinkään meni sitomaan itsensä tällaiseen pakkopaitaan.

Heikki Taimio, erikoistutkija