VVT

VVT

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Talouspolitiikka tuuliajolla


Ensiksi avoin tunnustus: en ole kansantaloustieteilijä enkä välttämättä hahmota jokaista syy-seuraus -suhdetta talouspolitiikassa. Sen vuoksi päätin tarttua saksalaisen taloustoimittajan Ulrike Herrmannin pari vuotta sitten julkaisemaan ja Kustannusyhtiö Inton viime vuonna suomentamaan teokseen Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia


Teos on kiinnostava katsaus rahoitusmarkkinoiden, globalisaation ja kapitalismin historiaan. Se on tarkoitettu kaltaisilleni lukijoille, jotka tiedostavat modernin yhteiskunnan toiminnan ehtona olevan vaatimuksen talouskasvusta, mutta tunnistavat siihen liittyvät ongelmat, jotka uhkaavat ajaa maailman vakaviin vaikeuksiin.

Herrmannin kirja nostaa esille useita epäkohtia, joihin hän kaipaa muutosta, mikäli aiomme selvitä tulevista vuosikymmenistä ilman väkivaltaisia yhteenottoja.

Suurten liikepankkien asema on historian saatossa kasvanut sellaisiin mittoihin ettei niitä voi enää päästää konkurssiin ajamatta koko talousjärjestelmää ahdinkoon.

Tämä riippuvuussuhde selittää osin Kreikan, Irlannin, Espanjan ja Portugalin velkakriisin viimeaikaiset järjestelyt. Euroopan keskuspankki ja euromaiden johtajat mobilisoivat valtavia summia rahaa vaikeuksiin ajautuneille maille, joiden velkaantuminen uhkasi ajaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit vararikon partaalle. Sitomalla kaikki euromaat osaksi velkajärjestelyjä pelastettiin keskieurooppalaiset liikepankit pinteestä, joka oli suistaa koko EU:n syvään kriisiin.

Herrmannin mukaan suurten liikepankkien velkojen takaaminen ei kuitenkaan kuuluisi yhteiskunnalle. Riippuvuussuhteen hyväksyminen johtaa helposti toistuviin ylilyönteihin ja tarpeettomaan riskinottoon, kuten on käynyt monissa muissa EU:n ulkopuolisissa maissa.

Kirjassa nostetaan esille myös Saksan talousuudistuksen (Agenda 2010) myötä laskeneet minimipalkat, minkä tuloksena Saksan talous saatiin vahvaan nousuun. Sen seurauksena muut euromaat ovat joutuneet tekemään samoin tuhoisin seurauksin: kotimainen kysyntä ja työllisyys polkevat paikoillaan, koska kotitalouksien käytettävissä oleva varallisuus on pienentynyt. Ratkaisuksi Herrmann suosittelee minimipalkkojen nostamista ja tuloerojen tasaamista, jotta yhteiskunnan rattaat saadaan pyörimään myös muualla kuin vientisektorilla.

Herrmannin kirja loppuu selvästi kesken. Hänen mukaansa nykyinen talousjärjestelmä ajautuu vääjäämättä umpikujaan, koska se ei kykene toimimaan ympäristön reunaehdoilla. Kulutuksen kasvun myötä luonnonvarojen käyttö on kasvanut kestämättömälle tasolle, mikä vie lopulta pohjan myös talouden toiminnalta.

Herrmann päättää kirjansa toteamalla ettei ”kapitalismin loppu ole historian loppu eikä maapallon loppu – eikä todennäköisesti edes ihmiskunnan loppu, vaikka teemmekin parhaamme tuhotaksemme omat elinehtomme. Tulevaisuudessa rakentuu uusi järjestelmä, jota ei vielä kyetä hahmottamaan.”

Lukijaa jää vaivaamaan kirjoittajan huolettomuus. Vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen ei tapahdu kivuttomasti, vaan se merkitsee todennäköisesti järkyttäviä murhenäytelmiä eri puolilla maapalloa. Herrmannin teosta lukiessa syntyy käsitys että kirjoittaja pitää niitä vääjäämättöminä, mutta sivuuttaa kokonaan niiden käytännön seuraukset.

Herrmannin asenne noudattaa tässä suhteessa valtavirtaa. Monet päättäjät ovat toki tietoisia nykyisen talousjärjestelmän puutteista. Harva kuitenkaan kyseenalaistaa jatkuvaan talouskasvuun perustuvaa ajatusmallia – saati etsii vastausta miten pääsemme ulos pinteestä ilman ympäröivän yhteiskunnan kriisiytymistä.

Eero Yrjö-Koskinen
Kirjoittaja on VVT:n puheenjohtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti